Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Ensimmäinen osa ei vakuuttanut, mutta pitihän jatko-osa kuitenkin kuunnella. Viikinkitarinoita ei tule liian usein vastaan.
Tarina oli parempi kuin ensimmäinen, selkeästi enemmän toimintaa ja juonittelua. Jossakin vaiheessa alkoi tuntua siltä, että olisi joutunut itsensä Shakespearen juonikuvioihin mukaan. Henkilöhahmoihin tuli hieman lisää syvyyttä, mutta ei näihin tyyppeihin kiintynyt. Viimeinen niitti oli kun päästiin saunaan. Siellähän oli siis varmaan Harvian heti/aina/jatkuvasti päällä oleva ikikiuas ja modernisti jakkarat käytössä. Varpaat jäässä ja päässä vähän lämmin.
Otin Ikiliekin kipinän kuunteluun vähän sellaisena "välipalana" - ei suuria odotuksia, mutta toiveikkain mielin kohti uutta tarinaa. Tämän kirjan kohdalla olisi ollut bingokortti tarpeen, sen verran oli lajityypin kliseitä ja stereotypioita viljelty kirjan sivuille. Alkuaseltelmat ovat erittäin perinteiset: nuori ihmisnainen (huom. jo 20 v.), joka ei ole täysin tietoinen taustastaan ja kyvyistään, ja sitten se tumma & komea vihollisleirin edustaja. Tästäkin huolimatta tarina imaisi mukaansa. Kerronta on sujuvaa, kuvailut kivoja ja juonessakin mukavia koukkuja. Romantiikkaa ei tästä kirjasta löydy. Haikailua ja tunteiden vatvomista sitten senkin edestä. Ja kaikesta tästä huolimatta, odotan jo seuraavan osan käännöksen ilmestymistä.
Auringon ydin lähti kirjastosta mukaan ihan takakansitekstin perusteella. Olen lukenut aiemmin yhden Sinisalon kirjan, joten aavistin, että tässä voi tapahtua mitä vain. Alkuun erilaisten kerrontatapojen sekamelska tuntui hieman haastavalta, mutta niiden merkityksen tarinalle ymmärsi melko pian. Kirja johdatti lukijaansa aika reippaallakin otteella kädestä pitäen eteenpäin ja piti niin vahvasti alusta loppuun otteessaan, että luin sen yhdessä illassa.
Mitä ihmiset tarvitsevat?”
Joskus elämässä tarvitsee kupin höyryävää teetä. Joskus tarvitsee lempeän keskustelun elämän tarkoituksesta; Becky Chambersin Veisu luonnonkoneille tarjoaa molemmat.
Tämä pieni kirja on yllättävän täysi.
Lue lisää ...
Posthumanistinen ja ekologinen ajattelu ei jää taustalle. Ihminen ei ole erityisin eläin. Robotti ei ole luonnon vastakohta. Molemmat ovat toimijoita, eri tavoin älykkäitä. Hyönteisetkin saavat oman tilansa.
“Sinä olet eläin, sisarus Dex. Et ole erillinen tai toinen. Olet eläin. Ja eläimillä ei ole tarkoitusta. Millään ei ole tarkoitusta. Maailma yksinkertaisesti on.”
Sisarus Dexin kriisi ei ole yhteiskunnan rakoilua. Kyse ei ole maailman rikkoontumisesta, vaan siitä, että ihminen joutuu luopumaan päähenkilön asemasta.
Pyhiinvaellus erämaahan on yhtä paljon matka pois ihmiskeskeisyydestä kuin kohti itseä.
Lempeästi, välillä märkänä korvessa rämpien ja muutaman hyönteisen pureman kautta, kaksikko alkaa selvittää elämän tarkoitusta.
Opin sanan hopepunk. Ei naiivia optimismia, vaan tietoista vastarintaa kyynisyydelle.
Jos etsit kirjaa, joka silittää otsaa ja sanoo että saat olla osa maailmaa ilman erityistehtävää, tämä toimii. Jos taas odotat kitkaa ja älyllistä haastetta, olisin kaivannut enemmän vastusta.
Yllättäen tämä kosketti jotain toivoa kaipaavaa kohtaa minussa.
Kirja, joka pakeni otettani
on ajatuskokeena terävä.
39 naista ja tyttö on vangittu maan alle. Ei selityksiä. Ei miehiä. Ei historiaa.
Jäljelle jää kysymys: mitä ihmisestä jää, kun kieli, kulttuuri ja yhteisö riisutaan pois.
Lue lisää ...
Feministinen luenta on väkevä. Patriarkaalinen valta toimii ilman näkyviä miehiä. Naisruumis on säilötty, hallittu, kontrolloitu. Ja lopussa, kun kaikki ulkoinen valta katoaa, biologia ei katoa. Kertoja sairastuu sukuelinten syöpään. Ruumis alistaa vielä silloinkin, kun maailma ei enää tee sitä.
Ajatus on hyytävä: vapaus ei riitä, jos ruumis on viimeinen vankila.
Tunsin kirjan viillon, mutta en yhteyttä.
Se pysäyttää, mutta ei lohduta. Se herättää ajatuksen, mutta ei upota.
Immersion puute ei johtunut kylmyydestä, vaan uskottavuudesta. 13-vuotias, kouluttamaton lapsi puhuu lähes yhtä analyyttisesti kuin teoreetikko. Tietoisuus tuntuu konstruoidulta, ei eletyltä.
Siinä kohtaa etäisyys syntyy.
Pidin siitä mitä kirja ajattelee, mutta en täysin uskonut siihen kuka sen ajattelee. Verrattuna esimerkiksi ????????????????ä-romaaniin tässä ajatus on vahvempi kuin kokemus. Siksi minulle tämä jäi kolmen tähden kirjaksi, vaikka sen ideat jäivät kummittelemaan paljon pidemmäksi aikaa.
Romaani, joka ajattelee kirkkaammin kuin tuntee, ja juuri siksi sen viimeinen ele tuntuu niin odottamattoman inhimilliseltä.
Tappoaikataulu tuntui heti alusta alkaen Kauhulta isolla Koolla. Siinä nimittäin joukko pienen kunnan työntekijöitä matkaa pittoreskiin konferenssikeskukseen järven rannalle. Edessä on tiedossa kehittävää keskustelua ja mukavaa, leikkisää yhdessäoloa. Tässä vaiheessa omat kokemukset tällaisesta hauskasta reipashenkisestä työporukan yhdessäolosta saa niskakarvat pystyyn ja ahdistuskäyrän nousuun. Oli melkein helpotus kun verinen tappomeininki alkoi. Strandberg tykkää verestä. Kyllä tämä kauhukirjaksi menetteli hyvinkin, ihan loppuun saakka.
Freia on kohdannut matkallaan pettymyksiä ja hänen luottamuksensa Björniin on horjunut. Nordlandin kuninkaan Haraldin avulla hän voisi päästä tapaamaan näkijää ja saada mahdollisesti lisää tietoa omasta kohtalostaan. Freia ei ole kaikkien suosiossa ja hänestä koetetaan hyötyä, häntä pidetään uhkana. Juonittelujen verkko kuitenkin kasvaa ja jälleen kerran Freian on punnittava kehen hän voi luottaa, ja kuka on ansainnut matkan suoraan Helheimiin.
Lue lisää ...
Taisin vähän vannoa itselleni etten koske tähän toiseen osaan koska ensimmäisen loppuun saaminen oli niin työn ja tuskan takana. Tässä sitä kuitenkin ollaan ja täytyy myöntää, että tuskallinen matka ykkösosan kanssa johtui kyllä pääosin ihan siitä, että kuuntelin sen suomenkielisenä äänikirjana. Anteeksi suomenkieli, mutta äänikirjat ei vaan toimi ainakaan minulle. Niinpä päätin, että luen tämän toisen osan ihan kirjana suomeksi. Alku vähän tökki koska vastaan hyppi ensimmäisestä osasta tuttuja nimiä ja termejä, ja yhdistin ne jotenkin heti monotoniseen lukijan ääneen, mutta tarinan edetessä tilanne onneksi alkoi muuttumaan. Tässähän olikin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Vaikka alkupuoli mentiin perinteisesti päähenkilön kiukkuilun ja epäluuloisuuden pyörteissä, ei se ärsyttänyt kuitenkaan kovin paljon. Tapahtumia alkaa kuitenkin tasaisena virtana vyöryä lukijan verkkokalvoille ja tarina soljuu eteenpäin kuin itsestään. Huomasin jokusen kerran nauravani tekstin nokkeluudelle ja hiukan kyllä virnuilin myös pääparin hetkellisille hempeille kohtauksille. Loppuun olikin sitten pudotettu vähän juonipommia ja melkein tuskanhiki valui otsalla kun pohdin, että mitähän seuraavaksi. Vauhdikas, nokkela ja ihan yllättävän viihdyttävä teos vaikka ensimmäinen osa omalla tähtirivillä vähän notkahtikin. Se on täynnä viikinkejä ja jumalia, Valhallaa ja myyttisiä olentoja. Suosittelen kyllä tätä kaikesta huolimatta!
Wow mikä kirja. Meni heti mun top 10.
Marlen Haushoferin Seinä ei ole vain selviytymistarina vaan tutkimus siitä, mitä ihmisestä jää jäljelle kun roolit, peilit ja yhteiskunta katoavat. Valkoinen varis odottaa lopussa, eikä paluuta enää ole.
Lue lisää ...
Pitkä analyysi spoilerivaroituksella Kalpa Kassinen Facebookissa. Siellä pureudun teoksen feministiseen ja postinhimilliseen tulkintaan sekä loppuratkaisuun
Siis OMG!! Mun pää on ihan tyhjä. Tää kirja oli alusta loppuun mielenkiintoinen, jännittävä, ja romantiikkaa???????? pullollaan. Siis ah tässä on hyvä kirja!. Innolla lähden lukemaan toista osaa????
Tapahtumat sijoittuvat 1930 luvulle. Tuntuu, että oltaisi vielä kauempana menneessä, koska hylkeenpyytäjä seurue tuntui aika takapajuiselta porukalta.
En pitänyt hylkeenpyynti kohtauksista ja niihin liittyvistä turhasta eläimille aiheutetuista kärsimyksistä ja sen kuvailusta. Mutta kai sekin tarinan osa oli kestettävä kokonaisuutta silmällä pitäen. Kohtauksissa tuli selkeästi ilmi henkilöiden luonne, joka pohjusti kertomusta sen edetessä.
Lue lisää ...
Sitä vastoin pidin kirjan luomasta painostavasta tunnelmasta, karusta matkasta, missä henkilöiden välit eivät olleet ihan kunnossa sekä hienovaraisen aavemaisen yliluonnollisuuden mukanaolosta. 17.2.2026
Kirja muodostuu kolmesta pienoisromaanista, joista ensimmäinen on saanut Hugo-palkinnon. Ensimmäinen osa, joka on julkaistu v. 1968, on erinomainen. Toistettaessa tarinakuviota kolmesti taso ja uskottavuus laskee. Sisältää paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten ylitasku, jonkalaista ideaa on myös Harry Potter -tarinoissa ja tuoreessa Valerian-elokuvassa käytetty. Vieraillaan myös silmäkirurgilla, mistä tuli mieleen Blade Runner -elokuva. Yhdestä kohtauksesta myös Mad Max tuli mieleen.
Virkistävä lukukokemus, kaikkea ei kädestä pitäen lukijalle selitetä. Kehyksenä on George Orwellin 1984:n tapainen totalitäärinen yhteiskunta ja maailmanjärjestys. Pääosassa on aikuisia, joilla on omat hetkittäiset vahvuutensa, epävarmuutensa, pelkonsa ja heikkoutensa.
Lue lisää ...
Nuorille suunnatun WSOY:n Tiikerit-sarjan ensimmäinen julkaisu vuodelta 1977. Alkuperäinen tarina on kuunnelma vuodelta 1973. Kirja on toki lyhyt, 170 sivua, mutta muuten ei ole mitään syytä, miksi tarina olisi vain nuorille suunnattu.
Ihanan typerä- milloin sitä jatkoa saadaan?
Saatiin tämäkin tarina päätökseen! Alku on vauhdikas. Huolia ja murheita on tiedossa sekä sankariparille että heidän lähipiirilleen. Jos jokin voi mennä pieleen, niin se menee ja pahasti. Tätä vyyhtiä aletaan sitten selvittelemään ja maailmakin pitää pelestaa. Kirjoista tutut henkilöhahmot saavat tässä kirjassa lisää palstatilaa ja siitä isot lisäpisteet. Kuumaan romantiikkaa ei juuri ole ja sekin alkaa tuntua jotenkin päälleliimatulta. Tarina vie menessään, mutta päällimmäiseksi jäi mieleen lässähtänyt loppu.
Carrie on rankka kirja koulukiusaamisteemoineen. Vaikka kauhu keskittyy telekinesiaan ja sen voimaan, minusta tarinassa surullisinta ja kauheinta oli yksilön kokema kiusaaminen, niin kotona kuin koulussa. Kirjan rakenne on rikkonainen, mikä hieman häiritsi, mutta ymmärrän sen tyylilajina. Ahdistava teos. Luin kirjasta vuoden 2024 painoksen, jossa oli kohtalaisen pitkä Margaret Atwoodin esipuhe.
Sarjan toinen osa alkaa sellaisella ryminällä, että oksat pois! Nyt tarinana on perinteisempää fantasiaa, yllättäviä juonenkäänteitä ja outoja sattumuksia. Henkilöhahmot saavat uutta syvyyttä. Ja lopussa odottaa sellainen koukku, että kolmas osa pitää napata heti kuunteluun!
Elly Griffiths on ennestään minulle tuntematon kirjailija, mutta uutukainen suomennos, Kuolema ei katso aikaa, tuli otettua lukulistalle, koska se sekoittaa dekkaria ja aikamatkustusta. Tieteisosuus on vähäistä, mutta dekkaripuoli rullaa kerronnallisesti kivasti ja oli tämän hetkiseen tunnelmaan sopivan kevyttä. Aikamatkustus sinänsä ei ole mitään uutta, kun selvitellään ns. Kylmiä tapauksia tai jotain historian yksityiskohtia. Tässä tapauksessa mennään 1800-luvun puoleen väliin. Teos on Ali Dawson -sarjan eka osa, toinen on jo ilmestynyt englanniksi. Pienellä varauksella luen kakkososankin, jos se suomennetaan.
Tanskalaisen Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta -sarja on edennyt neljänteen osaan. Tunnollisesti näitä luen, vaikka tarina on hieman junnannut paikallaan jonkin aikaa. Tokkiinsa aikakin junnaa paikallaan tässä tarinassa marraskuun 18. päivässä. Tara ei ole nyt yksin ja tilanteen kanssapohtijoita riittää konferenssiksi saakka. Alkoi muistuttaa jo työasioita. Arjen järjestelyt vaativat paljon huomiota. Loppu kuitenkin antoi toivetta, että viidennessä osassa astutaan askel eteenpäin. Eiköhän siis tämä sarja pysy lukulistalla edelleen.
Kirja, jonka juoni kuoriutuu ja tapahtumavyyhti paljastuu pikkuhiljaa viisivuotiaan lapsen piirustusten kautta. Kirjassa on yliluonnollinen kauhu elementti. Se on myös trilleri ja mysteeri. Mutkia ja käänteitä on, mutta omaperäiseksi en tarinaa kokenut, vaikka piirroskuvitus olikin mukana elävöittävässä tarinaa. (26.1.26)
Kerronta on aika tavalla jankkaavaa, mutta en antanut sen liikaa häiritä ainakaan alkupuolella. Asioiden toisto tuntui olevan tarkoituksellinen tyylikeino. Kuitenkin tämän takia kirja alkoi tuntua pitkältä, vaikka ei mikään tiiliskivi ollutkaan. Tapahtumat keskittyvät vajaan vuorokauden ajalle, joten ei ihme senkään puolesta, kun tuntui välillä junnaavalta.
Lue lisää ...
Kivana yksityiskohtana kirjailija on sijoittanut itsensä tarinaan, omana itsenään, kirjailijana. Eikä ihan ohimenevä pikkurooli ole kyseessä. Yan Lianke kertoo omasta minästään itseironiseen sävyyn. Tarinan kertoja on nuori poika, jonka perhe pitää hautaustarvike kauppaa. Lianke asuu perheen naapurissa. Poika lukee mielellään Lianken kirjoja, ihailee häntä ja hieman kadehtii hänen menestystään ja vaurautta – on tiilikatto ja kaikki. (15.1.2026)
12-vuotias Stina sairastaa keuhkotautia ja on sopeutunut ajatukseen kuolemasta. Hän saa yllättäen kutsun kokeelliseen hoitoon keuhkoparantolaan, johon ei yleensä köyhillä perheillä ole varaa. Jokin koira juttuun onkin haudattuna ja se liittyy parantolan aiempaan tulipaloon ja osasto 23:een. Tarinassa on jännityselementtejä ihan kivasti ja sopivasti lastenkirjaksi. Takaraivossa kolkutti koko ajan jokin aikuisten kirja, jossa on vastaavanlaisia tapahtumia, joten ehkä tämä ei ihan omaperäinen tarina ollut. Ihan kelvollinen kuitenkin. Kirjasta on tehty tv-sarjakin, Hallonbacken - Osasto 23.
Kuivakko novellikokoelma teemana kuumailmapallolla matkustaminen sekä ajassa matkustus. (10/1999)
Ei tämä ramantiikkaa tunnu olevan, vaan pornografiaa.. Pidän epätodennäköisenä että lukisin tämän sarjan loppuun-Joka tykkää niin tykkää, ei siinä mitään, mutta en pääse sen yli että juoni palvelee kaikkia mahdollisuuksia päästä kuvailemaan petipuuhia. turruttavaa ja tylsää Ei mikään Rebecca Yarros. No tulipahan luettua...
Kirja oli hyvä!, MUTTA omaan makuun olisi saanut olla enempi murhajuttuja ja siihen liittyen enempi toimintaa tai valmisteluja. Tietyt kohdat meni todella nopeaa ohi ja sitä niin sanottua spicy juttuja oli sitte senkin edestä. Olisin itse lukenut niitä kohtia huomattavasti vähemmän ja enempi murhajuttuja mihin kirjan nimi jo itsessään viittaa.
Mielestäni myös kustantajan olisi pitänyt kysyä, kelle tätä kirjaa tehdään. Siri Kolu on ymmärtääkseni ennen kaikkea lyyrinen arkikummaan keskittyvä lasten- ja nuortenkirjailija - ei eeppisen fantasian eikä aikuisten romantiikan taitaja. Kenties tämä Tammen oma romantasia-avaus paniikilla Otavan jäljessä kertoo suomalaisen fantasiagenren kurjasta tilasta: koska kustantajilla ei ole koskaan ollut kunnon mielenkiintoa julkaista kotimaista aikuisten viihdefantasiaa, ei omasta tallista löydy siihen pystyviä kirjailijoita nytkään, kun rahallinen motivaatio on löytynyt.
Lue lisää ...
En tiedä, kenelle Varjoliittoa voi suositella, koska se ei ole oikein mitään genreä eikä ikäryhmää palveleva. Nuorten viihdeseikkailuksi sen pakkoavioliittojuoni ja edes takaisin ajassa seilaava, summittainen ja abstrakti kerronta ovat työläitä lukea. Aikuisten fantasiaksi sen Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaa kahluusyvästi apinoiva ja hahmojen toisilleen kornilla tavalla loruilema maailma on liian sekava, jotta siihen voisi uppoutua. Romanttisena ja kutkuttavana viihteenä se harhailee ja kompastuu omaan kielelliseen hehkutukseensa - lukija ei oikeasti tiedä, kuka jatkuvalla syötöllä ripotelluista uusista miehistä on se oikea, ja olemattomilta, hahmojen itsensä kyseenalaistamilta perusteluiltaan koko skenaario on lähinnä kauhua. Nälkäpelistä on jopa revitty kirjan rasistinen markkinointitaktiikka - takakannen valloittavan kauniissa sisäkuvituksessa on päähenkilön roolissa ruskeaihoinen ja paksutukkainen neiti, etukannessa hunajablondi ja maidonvalkea.
Jos esität hahmon suusta kysymyksen siitä, miksi rikkaiden teollisuuspatruunojen täytyy noudattaa itse 20 vuotta sitten säätämiään lakeja, etkä aio koskaan vastata siihen lukijan eduksi, älä esitä sitä kysymystä. Enkä halua enää kertaakaan kuulla poliisiksi haikailleen päähenkilötytsyn perheen valmistavan vahaa, lakkaa ja vernissaa. Se tuli niin monta kertaa, että mitään muuta en maailmasta tiedäkään.
Toistan saman ajatuksen, jonka sanoin kuvitteellisille kustantajille Moornan kohdalla: Tehkää parempaa. Panostakaa fantasiaan. Välittäkää kirjoistanne, vaikka ne olisivat kaupallisia. Olen varma siitä, että tämä olisi voinut olla parempi, jos kukaan mukana olleista olisi ollut kiinnostunut projektista.
Anyway, vapauttakaa Atticus Drakma, mulle tuli oikeesti tosi paha mieli sen miesparan puolesta, se ei ansaitse joutua elämään tälläsessä kirjassa, se vaan tarvii jonkun tylsän virastotyön johon uppoutua ja mukavan ystävän jonka kanssa jorista niistä paperihommista ja juoda teetä yhdessä ja rupatella.























