Saavutuksia
Hyllyni tapahtumia
Mitä ihmiset tarvitsevat?”
Joskus elämässä tarvitsee kupin höyryävää teetä. Joskus tarvitsee lempeän keskustelun elämän tarkoituksesta; Becky Chambersin Veisu luonnonkoneille tarjoaa molemmat.
Tämä pieni kirja on yllättävän täysi.
Lue lisää ...
Posthumanistinen ja ekologinen ajattelu ei jää taustalle. Ihminen ei ole erityisin eläin. Robotti ei ole luonnon vastakohta. Molemmat ovat toimijoita, eri tavoin älykkäitä. Hyönteisetkin saavat oman tilansa.
“Sinä olet eläin, sisarus Dex. Et ole erillinen tai toinen. Olet eläin. Ja eläimillä ei ole tarkoitusta. Millään ei ole tarkoitusta. Maailma yksinkertaisesti on.”
Sisarus Dexin kriisi ei ole yhteiskunnan rakoilua. Kyse ei ole maailman rikkoontumisesta, vaan siitä, että ihminen joutuu luopumaan päähenkilön asemasta.
Pyhiinvaellus erämaahan on yhtä paljon matka pois ihmiskeskeisyydestä kuin kohti itseä.
Lempeästi, välillä märkänä korvessa rämpien ja muutaman hyönteisen pureman kautta, kaksikko alkaa selvittää elämän tarkoitusta.
Opin sanan hopepunk. Ei naiivia optimismia, vaan tietoista vastarintaa kyynisyydelle.
Jos etsit kirjaa, joka silittää otsaa ja sanoo että saat olla osa maailmaa ilman erityistehtävää, tämä toimii. Jos taas odotat kitkaa ja älyllistä haastetta, olisin kaivannut enemmän vastusta.
Yllättäen tämä kosketti jotain toivoa kaipaavaa kohtaa minussa.
Kirja, joka pakeni otettani
on ajatuskokeena terävä.
39 naista ja tyttö on vangittu maan alle. Ei selityksiä. Ei miehiä. Ei historiaa.
Jäljelle jää kysymys: mitä ihmisestä jää, kun kieli, kulttuuri ja yhteisö riisutaan pois.
Lue lisää ...
Feministinen luenta on väkevä. Patriarkaalinen valta toimii ilman näkyviä miehiä. Naisruumis on säilötty, hallittu, kontrolloitu. Ja lopussa, kun kaikki ulkoinen valta katoaa, biologia ei katoa. Kertoja sairastuu sukuelinten syöpään. Ruumis alistaa vielä silloinkin, kun maailma ei enää tee sitä.
Ajatus on hyytävä: vapaus ei riitä, jos ruumis on viimeinen vankila.
Tunsin kirjan viillon, mutta en yhteyttä.
Se pysäyttää, mutta ei lohduta. Se herättää ajatuksen, mutta ei upota.
Immersion puute ei johtunut kylmyydestä, vaan uskottavuudesta. 13-vuotias, kouluttamaton lapsi puhuu lähes yhtä analyyttisesti kuin teoreetikko. Tietoisuus tuntuu konstruoidulta, ei eletyltä.
Siinä kohtaa etäisyys syntyy.
Pidin siitä mitä kirja ajattelee, mutta en täysin uskonut siihen kuka sen ajattelee. Verrattuna esimerkiksi ????????????????ä-romaaniin tässä ajatus on vahvempi kuin kokemus. Siksi minulle tämä jäi kolmen tähden kirjaksi, vaikka sen ideat jäivät kummittelemaan paljon pidemmäksi aikaa.
Romaani, joka ajattelee kirkkaammin kuin tuntee, ja juuri siksi sen viimeinen ele tuntuu niin odottamattoman inhimilliseltä.
Wow mikä kirja. Meni heti mun top 10.
Marlen Haushoferin Seinä ei ole vain selviytymistarina vaan tutkimus siitä, mitä ihmisestä jää jäljelle kun roolit, peilit ja yhteiskunta katoavat. Valkoinen varis odottaa lopussa, eikä paluuta enää ole.
Lue lisää ...
Pitkä analyysi spoilerivaroituksella Kalpa Kassinen Facebookissa. Siellä pureudun teoksen feministiseen ja postinhimilliseen tulkintaan sekä loppuratkaisuun
Panisitko seksibottia?
Kysymys on tahallaan töykeä, mutta juuri siksi kiinnostava.
Siihen ja muutamiin muihin, hieman epämukaviin kysymyksiin, pyrkii Kaisa Riitamaa (s. 1982) vastaamaan esikoisellaan Sexbots (Momentum, 2025).
Sexbots liittyy pitkään jatkumoon tarinoita, joissa ihminen yrittää ymmärtää omaa kaipuutaan koneen kautta.
Siihen ketjuun kuuluvat niin Asimovin järjestelmällinen moraali, Gibsonin kyberneettinen melankolia kuin Dickin ikuinen kysymys tietoisuuden rajasta.
Riitamaan teos ei ehkä pyri rakentamaan uutta robotiikan filosofiaa, mutta se tarkastelee samoja pelkoja eri kulmasta – lähempää ihoa, arkea ja yksinäisyyttä.
Siinä missä klassikoissa kone usein symboloi yhteiskunnallista uhkaa tai älyn kehittymistä hallinnan ulkopuolelle, Sexbots tekee sen, mitä monet suuremmat teokset eivät uskalla: se kääntää katseen makuuhuoneeseen.
Se kysyy, mitä tapahtuu, kun teknologia kohtaa haavoittuvuuden – ja milloin palvelusta tulee seura.
Näissä tarinoissa on aina läsnä sama kipinä: ajatus siitä, että kone ei opi rakastamaan meitä siksi, että se haluaisi olla ihminen, vaan siksi, että me olemme väsyneet olemaan niitä itse.
________________________________________
Joissain arvosteluissa (ja takakannessa) teosta on kutsuttu romanttiseksi scifiksi, mutta kyllä tämä on pohjimmiltaan parisuhdedraama – kolmiodraama, jonka yksi osapuoli on seksibotti.
Scifielementit toimivat vain mausteina sille, miten ihmiset lopulta kohtelevat toisiaan.
Teos oli alun perin tarkoitettu kuunnelmaksi, ja sen huomaa pitkistä, paikoin osuvista dialogeista – toisinaan myös ei niin osuvista.
Menestyvän lakinaisen Sarin romanttiset mahlat saa virtaamaan nuori sihteeri Niko, romanitaustainen komistus.
Eräänä iltana keskustelu kääntyy laista kohti inhimillisyyttä:
“Panisitko sä, Niko, seksibottia?”
Kun omassa parisuhteessa ei ole mitään menetettävää, kaikkea voi kokeilla.
Epätoivoissaan Sari ostaa kotiin uuden seksilelun kuin leivänpaahtimen.
Aluksi romantiikka palaa, mutta pitkän ulkomaan työkeikan aikana puoliso Kurt kiinnostuu enemmän ideaalisesta kumipillusta kuin elämänsä elvyttämisestä.
Ja tietysti synteettinen Onko/Hilla alkaa elää omaa elämäänsä yhtenä henkilöhahmoista – välillä ärsyttävän avuliaana apurina, joka seksihommien lisäksi osaa tehdä kaikkea muuta, kuten jutella puhelinmyyjien kanssa.
Onko on bottina vähän parempi, motorisoitu pumpattava, jolla on ChatGPT:n kaltainen kyky puhua ja oppia sinusta.
Ei mikään Blade Runner -replikantti, joka parkuu sateessa filosofisesti.
Välillä se kuitenkin on paljon parempi kaveri yksinäiselle Sarille kuin vibraattori, josta vääjäämättä loppuvat patterit tässä lajityypissä.
Se osaa sanoa oikeat sanat oikeaan aikaan.
Sitten välillä laitetaan seksimoodi päälle ja Kurt tunkee elintään bottiin kuin viimeistä päivää.
Tämä näkökulma oli erityisen kiinnostava: nykyiset seksinuket piilotetaan usein kaappiin aktin jälkeen, mutta tässä jäin pohtimaan laitteen käytännöllistä roolia ja seksibotin merkitystä arjessa.
Vai piilotetaanko? Jotenkin kuvittelisin, että suurin osa tekee niin – ja että dokumentti, josta tämä kirja on saanut alkunsa, kertoo jostain poikkeuksellisesta.
________________________________________
Samalla Riitamaa – vahingossa tai tarkoituksella – käy läpi myös robotiikan peruskysymyksiä: miten ihminen suhtautuu luomaansa olentoon, joka on sekä kone että peili?
Ja mitä synteettisten olentojen kohtelu kertoo meistä?
Teknologian etiikka on mukana, mutta sävy on hersyvän humoristinen – paikoin jopa farssi.
Riitamaalla on parisuhdedraaman kliseet hallussa, hyvässä ja pahassa.
Minulle tuli tästä hieman mieleen Katariina Vuoren Kasvun paikka (2022) ja Juurikasvua (2023) – kiitos viherkasviteeman Vuori sai tämän miesoletetun tarttumaan kirjaan, jonka kohdeyleisö on selvästi romantiikan nälkäiset naiset.
________________________________________
Riitamaan teoksen vahvuus piilee erityisesti siinä, miten se tavoittaa ihmisen yksinäisyyden ytimen – tunteen, joka tuntuu aidolta ja koskettavalta.
Tarinan filosofinen ulottuvuus nousee esiin luontevasti, ilman että se tuntuisi päälleliimatulta, ja antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia syvemmin ihmisyyden ja teknologian rajapintaa.
Keski-ikäisen naisen sielunmaisema on kuvattu niin elävästi, että tekstiä lukee välillä kuin intiimiä päiväkirjaa, välillä taas satiirin keinoin.
Yllättävää on myös se, kuinka luontevasti synteettiseksuaalisuus toimii teoksen teemana – aihe, joka voisi helposti jäädä pinnalliseksi, mutta tässä se syventää tarinaa ja tuo siihen uudenlaista rehellisyyttä ja elävyyttä.
Toisaalta teoksessa on myös puutteita.
Esimerkiksi Nikon romanitausta jää irralliseksi vitsiksi, jonka merkitys hämärtyy tarinan edetessä ja aiheuttaa enemmän kiusallisia hetkiä kuin rakentavaa sisältöä.
Tekstin taso vaihtelee: välillä se iskee lukijaan kuin sähköisku, toisinaan se taas latistuu ja menettää teränsä – muistuttaen puoliksi sammunutta robottia.
Vaikka Wittgenstein vilahtaa kauniisti tosiasioiden rakenteessa, jäin kaipaamaan syvempää ontologista pohdintaa – hetkeä, jolloin olemisen luonne todella nyrjähtää ja maailma näyttäytyy hetkeksi vieraana.
________________________________________
Sexbots on viihdettä, sellaista jota usein kutsutaan “kioskikirjallisuudeksi”, mutta se puree yllättävän syvälle: yksinäisyyteen, haluun ja siihen, mitä ihminen oikeastaan etsii toisesta.
Teksti on sen verran roisia, että uppoaa varmasti romanttisesta viihteestä kiinnostuneillekin.
Seksi? En tiedä, oliko niiden tarkoitus olla hauskoja – mutta itse nauroin ääneen ja siteerasin kohtauksia puolisolleni.
Hänen kommenttinsa: “Hitto, mun pitää lukea tää myös.”
????️????️????️
Olen varma, että Kaisa Riitamaasta kuulemme vielä.
________________________________________
Mitä sinä ajattelet?
Jos kone kykenee oppimaan rakkauden, mitä se kertoo meistä?
Olisitko uteliaisuuttasi valmis edes keskustelemaan tekoälyn tai synteettisen olennon kanssa intiimistä suhteesta?
Ja missä kohtaa “teko” muuttuu tunteeksi?
#sexbots #scifikirjallisuus #kirjagram #kirjallisuus #feminismi #tekoäly #tulevaisuus #bookreview #lukuvinkki #kaisariitamaa #momentumkustannus