Kunnes kuolen oli paras säeromaani, jonka olen koskaan lukenut. Okei, yksi ensimmäisistä samalla, mutta aiempien säeromaanikokemusten perusteella ehdin jo ajatella, etteivät ne ole minun juttuni. En tätä Sini Helmisen kirjaakaan varmaan olisi lukenut, ellen olisi innostunut ensin sen aiheesta ja vasta myöhemmin tajunnut, että aijaa, ei tämä olekaan ihan mikä tahansa nuorille suunnattu dystopiaromaani.
Vaikuttavinta kirjan lukeminen oli keskiyöllä. Sopii mielestäni oikein hyvin luettavaksi ihmiselle, jota kuoleman, ikuisuuden, lopullisuuden, voimattomuuden tai toivottomuuden tyyppiset ajatukset vaivaavat ja joka kaipaa niiden käsittelyyn lempeitä apukeinoja.
Runomuodon ansiosta yksittäisiin sanoihin on ladattu paljon enemmän energiaa kuin jos kirja olisi ollut samanpituinen mutta proosaa. Harmi vain, että lukurupeaman jälkeen jäljelle jäi tunne, että tarina eteni liian nopeasti kliimaksiinsa. Yhteiskunta, jossa ihmisen kuolinpäivä on kirjaimellisesti tatuoitu hänen otsaansa, oli niin kiehtova, että olisin viihtynyt siellä paljon pidempäänkin, halunnut lukea paljon lisää siellä elävien ihmisten ajatuksista. Nyt toivon peräti, että Helminen kirjoittaa tälle jatkoa vielä joku päivä, mutta saa nähdä.
Vaikka voipi olla, että ylinopeuden vaikutelma johtui vain itsestäni, etten malttanut soveltaa vertikaalista lukutapaa. Kirjan pituuteen kun vaikuttaa myös se, kuinka suurella hartaudella lukija haluaa uppoutua nauttimaan sen henkeä ruokkivasta annista. Äh.
