Paljaan taivaan alla

Paljaan taivaan alla oli koukuttava ja puhutteleva teos dystooppisesta tulevaisuudesta. Aivan loistava! sanon minä. Henkilöt olivat todella aitoja ja rakkaustarina Arian ja Peregrinen "Perryn" välille kehittyi hitaasti ja aidoisti, eikä vaan heti hypätty syvään päätyyn. Pidin erityisesti sivuhenkilöistä Roarista, Talonista, Cinderistä sekä jostain syystä itse aina tykästyn näihin vähäpätöisiin ja yleinsä erittäin ärsyttäviin sivuhenkilöihin, kuten Soren tällä kertaa. Jäin kaipaamaan häntä tarinaan, jota ei paljoa alun jälkeen kuulunutkaan. Alussa jopa pelkäsin että tämä kuoli, kunnes ehdin pidemmälle, jossa asia kerrottiin toisin. Onneksi. Suosittelen varsinkin nuorille lukijoille! :)

Vau. Siis vau. Joskus tätä katseskelin kirjastossa eikä oikein sytyttänyt ja nyt kaduttaa että en silloin ottanut ja lukenut. Aivan upeaa kuvailua ja hahmojen tunteet voi oikein tuntea ominaan. Liekö syynä sitten haistajat. :D

jotenkin haave (siis se paikka) jäi hiukan epäselväksi. Sitä ei kuvailtu kunnolla mutta sai kuitenkin perusasiat selville ja tarina ei kohdistu siihen joten mitä muutakaan siitä tarvitsee tietää. Ulkopuolella se vasta oli kiinnostavaa ja siellä minäkin asuisin. Aistikseni haluaisin haistajat tai sitten kuulijan. Aria oli aluksi hiukan säälittävä. Käytti hyväkseen poikaa ja oli muutenkin ei kiva. Perryyn taas lumouduin heti. Unelma ja kaikki mitä tarvitsee yhdessä paketissa. Ei voinut olla pelastamatta tyttöä vaikka hän olikin myyrä. Kaikki hänen tunteensa ja juttunsa olivat aitoja ja jotenkin hänelle juuri sopivia. Ainoa asia mitä tässä en ymmärtänyt oli hänen halunsa tulla veriherraksi. Se ei kerrassaan vain sopinut hänen luonteeseensa. Ei siis ollenkaan. Kenties sukuvika. En osaa edes Perryn aitoutta ja tunteita kuvailla. Hänen ahdistuksessa siitä, että antautuisi Arialle oli koskettavaa eikä hän siltikään voinut olla rakastumatta häneen. Arian luonne alkoi kirjan edetessä tulla tutuksi ja hänestä tuli osa kirjaa. Arian ja Perryn suhde alkoi hitaasti ja loppua kohden jo koheni hurjasti. Heiltä kesti kauan päästä morronin luo mutta he pääsivät nopeasti autuaaseen. Mitäs ihmettä? Huikea kirja ja luin päivässä. En malta odottaa, että saan käsiini. Nyt on vain lauantai eikä sunnuntaina ole kirjasto auki :( maanantaihin pitää odottaa. Kannattaa lukea ja ehdottelen kirja kavereilleni myös. Suurin osa kavereistani ei pidä kirjoista mutta hiljaa hyvä tulee. Sain taas yhden heistä koukkuun. Nyt minun "armeijani" on jo vaatimattomat 4 henkeä suuresta kaveriporukastani. Lisää tulee toivotaan.

Ilahduttava kirja monien nuorisodystopioiden ja -fantasioiden joukossa. Järkevä hahmojen kehitys ja heidän välisensä suhteet, riittävän uskottava juoni (eli kirjaa lukiessa ei koko ajan tarvitse tuskailla, että "miksi teit noin??? ei tässä ole mitään järkeä") ja kirjoitustyyli, joka ei aiheuta akuuttia halua hakata päätä seinään.

Häiritsevin seikka kirjassa on se, miten koko maailmaa ravisteleva eetteri jätetään selittämättä. Siis mitä se on, mistä se tuli jne. Ärsyttävää, kun siitä puhutaan koko ajan ja se vaikuttaa mitä kummallisimpiin asioihin ja mitä kummallisimmin tavoin, mutta sille ei anneta mitään selitystä. En siis tarkoita, että sen tarvitsisi olla uskottava, kunhan nyt olisi edes jotenkin selitetty. Lisäksi kirjan tieteisosuus liittyen kapseleiden sairauteen on hieman kaukaahaettu ja epäuskottava, mutta onneksi se ei nyt tässä vaiheessa kuitenkaan hallinnut tarinaa.

Under the Never Sky (Paljaan taivaan alla) on Veronica Rossin ravisuttava ensiteos, joka saa sisuskalut kääntymään ympäri ja hengen salpautumaan kurkkuun. Rossin tapa kirjoittaa sai heti ensitöikseen pyörittelemään silmiä ja sysäsin kirjan useaan otteeseen ensimmäisten sivujen aikana luotani ja totesin, että veisin tämän ehdottomasti takaisin kirjastoon. Tarinan alkuasetelma asettaa juonelle kiihkeän kontrastin, joka vetää vastakohdat kohti toisiaan kuin kaksi erillään ollutta magneetin palasta. Tähän kirjaan alkoi heti aluksi suhtautua todella ennakkoluuloisesti ja sen voisi sanoa olevan miltei erinomainen kikka - teki Rossi sen sitten tahattomasti tai tahallaan.

Perry on terretorionsa häpeäpilkku, erilainen muihin verrattuna. Karun nahan alla kytee traumaattinen lapsuus ja halu tulla veriherraksi, jonka kruunua hänen itsekäs veljensä kantaa. Raadollisen metsästäjän ulkokuori antaa helposti ymmärtää, ettei hän välitä kenestäkään mutta se ei ole totta. Perryn vastakohta on nätti, Valtakuntien maailmasta tuleva Aria, joka joutuu käsittämättömien yhteensattumien jälkeen elämänsä jyrkimpään syöksykierteeseen ja löytää itsensä sieltä, missä elämä on kaukana turvallisesta ja helposta. Näiden kahden kohtaaminen luo hätkähdyttäviä vilunväristyksiä.

Rossi on luonut erilaisen, todella mielenkiintoisen maailman, jossa kaksi vastakohtaa törmäävät ja joutuvat selviytymään toisiinsa turvautuen. Alussa merkityksettömiltä yksityiskohdat loksahtivat oikeille kohdilleen. Lukemista ei kyennyt enää lopettamaan. Rossi on tehnyt erinomaista työtä.

Paljaan taivaan alla on kaunis ja harmoninen teos. Kirjan maailma sijoittuu utopistiseen maailmaan, jossa magneettiset myrskyt ovat ajaneet maailman tuhon partaalle ja ihmiset ovat paenneet asumaan kapseleihin virtuaalimaailmoihinsa.

Aria on nuori nainen, joka epäonnisen illan jälkeen kohtaa ulkopuolella asustavan villin, Perryn. Tästä alkaakin hieno tarina kahden maailman törmäämisestä, jossa molemmat nuoret joutuvat kyseenalaistamaan kaiken mitä he ovat oppineet ja mikä on heille ennestään tuttua.

Valitsin kirjan sen perusteella, että olen lukenut läpi paljon tuoreita dystopiakirjoja lähiaikoina, eikä minulla juurikaan ollut ennakkoon odotuksia tämänkään suhteen. Toisaalta dystopioille ominaisesti odotin kirjasta huomattavasti raaempaa ja rankempaa.

Paljaan taivaan alla -teos lähti ehkä hieman hitaasti liikkeelle ja ennen kuin Arian ja Perryn luonteenpiirteet tulivat kunnolla esille kirja edetessä, oli alkuasetelma ehkä liian luolamies versus hi-tech. Tästä kuitenkin päästiin onneksi melko nopeasti eroon. En lukisi myöskään huonoksi piirteeksi kirjan pehmeämpää luonnetta. Kirja käsittelee niin henkiinjäämiskamppailua kuin kuolemaa, mutta mielestäni kirjailija on onnistunut erinomaisesti kuvailemaan tapahtumia ajautumatta kuitenkaan Nälkäpelille tai Divergent sarjalle ominaisiin sfääreihin. Kirja on kaunis ja harmoninen tarina, eikä se kaipaa mielestäni terävämpää otetta.

Kirja ansaitsee neljä tähteä. Viimeinen jää uupumaan siksi, että alku oli hieman tahmeampi ja toisaalta kun Perryn ja Arian ihastumista lähdettiin käynnistämään, se tapahtui ehkä liian väkisin ja yhtäkkiä ja toisaalta kirjaa lukiessa eteenpäin joutui toisinaan palata ja katsoa onko sivuja jäänyt väliin kun heidän suhteensa olikin edennyt roimasti viime kerrasta. Tämä ehkä hieman häiritsi ja rokotti viimeisen tähden. Suosittelen kirjaa kuitenkin kaikille, jotka jaksavat lukea hieman kesympää ja hidastempoisempaa scifiä. Vauhdinnälkäisille lukijoille teos on luultavasti liian ponneton ja tapahtumaköyhä. Itse kuitenkin pidin suuresti.