Heidi Kristina - kirjahylly

Hyvä tovi jo siitä, kun tämän olen lukenut. Mutta muistan lainanneeni tämän muutamaan otteeseen uudelleen sen takia, koska tämä sai aina hyvälle tuulelle. Ihana nuorisohenkinen tarina, joka vetää maantielle sydämellisellä otteellaan ja pitelee kiinni irti päästämättä. Rakastettava tarina. Kirja, joka nuorten kannattaisi lukea.

Todella nopeatempoinen kirja, jossa tapahtuu koko ajan jotain. Lukijalle hengähdystaukoja ei juurikaan ollut (sivuja 189), mutta luultavasti kirja olisi kääntynyt kiinnostavasta tylsäksi, jos sivuja olisi ollut enemmän. Arvosana 2/5 koostuu niin miinuksista kuin plussista. Ensinnäkin tämä on aika erityylinen kirja, jota itse henkilökohtaisesti en ole tottunut lukemaan. Siksi tämä oli varsin mielenkiintoinen lukukokemus, mutta toisaalta myös hieman pettymys. Kirjailija jätti mielestäni käyttämättä tyyliäänsä tarpeeksi jondonmukaisesti - hän kiskoi lukijan perässään ja raahasi tämän vauhdilla läpi. Epäselvyyksiä jäi moneen kohtaan. Välillä oli sekavaa, piti tarkistaa mitä tapahtui. Hahmot eivät päässeet tarpeeksi lähellä. He olivat todentuntuisia ihmisiä, mutta jäivät silti jonnekin kaukaisuuteen. Olisin lukijana kaivannut heistä enemmän tietoa, enemmän vettä tiedonjanolleni. Hahmoista kaukaisemmaksi jäi Eli. Lähimmäksi muotoutui Matthew, jonka syntiä ei tuotu missään vaiheessa kunnolla julki. Tämä hahmo saikin aikamoiset odotukset luomallaan jännityksellä, ja harmillisesti saikin suurimman pettymyksen. Yhtäkkinen maininta Matthewin homoudesta sai niskavillat nousemaan pystyyn. Seven oli palkkatappajana henkilö, joka sanoi, ettei välitä, mutta välitti silti. Prostioitu Belle kadotti yhtäkkiä huumeiden vieroitusoireensa, mutta oli hahmona muutoin vaikuttava ja tietyllä tavalla välittävä. Luciferin ilmestyminen rattaisiin sai hämmästymään. Siinäpä vasta nousivat odotukset tarinan päättymiselle! Jep. Se siitä sitten. Lucifer ei ollut klisee, ei tehnyt, kuten lukija hahmon tavatessaan oletti, mutta siitä jäi pikemminkin ontto olo. Lucifer (ja muutamat muut hahmot) kirjoitettiin välillä "sinänä" eli lukija oli tavallaan itse tämä hahmo. Oliko tämän tarkoitus luoda lukijalle kuva, että ihminen itse on Lucifer? Ducan kirjoittaa hyvin omaperäisellä tavalla. Hän kirjoittaa taitavasti, luo tilanteita täysin toisella tavalla, mihin on totuttu. Sekavasta, hurjasta vauhdista ja pettymyksistä huolimatta kirjan lukeminen ei kaduta. Tämä oli uudenlainen katsaus toisenlaiseen kirjoitukseen ja antoi ideoita omaankin kirjoitukseen. Lukemisen arvoinen, erilainen kirja, joka hämmentää lukijan. Kirjan lukeminen tekisi mieli lopettaa, muttei voi, kun taisto helvetissä syöksyy eteenpäin sata lasissa.

Itsellänikin on useampia vuosia, kun luin tämän. Lienee ainut koulun luettavaksi määrätty kirja, jonka olen lukenut imulla ilman, että tuntui puuduttavalta. Muistan istuneeni olohuoneen nojatuolissa lukemattomia tunteja, eikä tämän kirjan lukemiseen mennyt kovinkaan kauaa. Kirjaa elävöittää tyylittely; punainen ja vihreä teksti. Koska kirjan lukemisesta on jo monta vuotta, osa tapahtumista ja päähenkilöistä on jäänyt muistin unholaan. Bastianin muistan onnettomana poikana, joka oli hieman pullukka. Hän oli uskottava ja sympaattinen ja tahtoi olla jotain, mitä ei ollut. Atréju oli heti ensimmäisistä hetkistä suosikkini, hän oli kirjan sielu, missä Bastian sen sydän. Tuossa iässä en ollut paljoakaan kiinnostunut lukemisesta. Kirjoitin mieluummin. Tämän luettuani aloin kuitenkin kirjoitella tämän tyylisiä tarinoita, koska rakastin kirjaa yli kaiken. Romantiikkaa tästä ei löytynyt, mutta silloin sitä ei osannut kaivata. Tarina on elävä ja vaikka ehkä perinteinen ja kulutettu juonikaavioltaan, se ei mielestäni kuitenkaan ole päässyt uppoamaan massaan. Kahdessa maailmassa kulkeminen oli plussaa ja vielä suurempi plussa siitä, että Bastiankin todella hukkui kirjan maailmaan ihan konkreettisesti. Jos jotkut ovat katsoneet kirjasta tehdyn elokuvan, suosittelen mieluummin lukemaan kirjan. Ne, jotka pitävät fantasiasta, tuskin pääsevät pettymään;)

Viime aikoina olen lukenut kirjoja, jollaisia en ole oikeastaan koskaan aikaisemmin varsinaisesti lukenut. Rakastuneena J.R Wardin BDB sarjaan tällainen teksti tuntuu välillä hieman vieraalta ja oudolta. Päätin kuitenkin viimein tarttua Le Guinin kirjaan, koska olen aina jostain lukenut hänen kirjojensa olevan todella hyviä ja lumoavia. Toisaalta voin olla eri mieltä, toisaalta en. Ensinnäkin, Le Guin on luonut todella mielenkiintoisen henkilöhahmon. Ihastuin Falkiin alusta saakka. Hänen eläimellinen mysteerisyytensä sai minut uppoutumaan kirjaan. Harmillisesti kirja kuitenkin eteni aikamoisen nopeatempoisesti, ennen viittäkymmentä sivua oltiin jo juostu viisi vuotta eteenpäin. Olisin halunnut hirvittävän paljon lukea enemmän Falkin kehityksestä, hänen ja Parthin rakkaudesta. Aluksi en innostunut laisinkaan siitä, miten Parth suhtautui Falkin lähtöön, mutta lopun kannalta hänen suhtautumisensa on järkevä ajatellen hahmon psyykettä. Matkallaan Falk kohtasi Estrelin. Erinomaista, että Falk kehitti suhteen hänen kanssaan, eikä ollut seksuaalisesti ja tunteellisesti sidonnainen ainoastaan Parthiin. Vaikka rakkauteen ja tunteisiin käytettiin vähän aikaa, heidän suhteensa vähäinenkin kuvailu oli onnistunut ja leimahteleva. Tämä tarina ei varsinaisesti ruokkinut minua, sillä minulle jäi vielä nälkä. Olisin tahtonut kuulla enemmän, halunnut tietää enemmän. Viimeiset sivut luin pikaisesti, koska kirja muuttui loppua kohti selitteleväksi. Silti loppu sai minut todella surulliseksi. Halusin huutaa, että älkää lähtekö pois. Palatkaa Parthin luokse! Ja niin ei käynyt. Antamani arvosanani varjolla voisin silti luonnehtia tätä eräänlaiseksi mestariteokseksi, suosittelen!

Kirja jäi kesken, enkä enää jaksanut lukea loppuun. Tässä oli monta miinusta ja plussaa ja harmillisesti Sala Kavala jäi nuolemaan näppejään Ilki Ihanan rinnalla. Ensimmäiseen osaan verrattuna tämä oli sekavampi, ristiriitaisempi ja ainakin minulle haastelias ymmärtää. Marr kirjoittaa suorilla lauseilla, mutta välillä hänen käsialansa on eleganttia ja taiteellista, hyvinkin kaunista. Kirjan alku on taitava ja tietyllä tapaa myös puistattava. Mutta siinä missä kirjan pitäisi kiihdyttää lukijansa kohti loppua, tämä sai minut tuskailemaan ja puremaan hammasta. Mieleni teki, mutta päätin heittää hanskat tiskiin. Hahmoista eniten ihastuin Nialliin; hän oli kantava voima ja vetovoimainen, eikä jätä lukijaa rauhaan. Irial olisi voinut toimia miltei yhtä voimakkaana hahmona, mutta hän ei päässyt "pahiksena" niin lähelle kuin olisi toivonut. Leslie jäi kauas, samoin koko muu konkka ronkka. Doniaa ei näkynyt, olisi ollut ihanaa lukea myös hänestä tässä. Sala Kavala on omanlaisensa jatko-osa Ilki Ihanalle, vaikkei seuraakaan edeltäjänsä näyttämää polkua. Sanoisin, että teini-ikäisille tämä teksti voi olla upottavaa. Ja toki se riippuu lukijasta. 1 ja puoli pistettä ihanasta Niallista, ahdistavasta ja onnistuneesta alusta ja kirjan lopusta, jota vilkaisin. Pisteet kotiin myös kirjailijan periksi antamattomuudesta; hyvä, että tällaisiakin kirjoja on. Marr on hieno kirjailija, vaikkei tämä minuun iskenytkään.

Näin aluksi en voi muuta sanoa kuin että J.R Ward onnistui tyhjentämään pään tällä kirjalla. Tässä oli pätevä syy, miksi olisin voinut myöhästyä koulusta (ellen olisi niin motivoitunut koulun käyjä). Ensimmäiset sivut vangitsivat otteeseensa ja kun lukemisen aloitti, sitä ei yksinkertaisesti pystynyt lopettamaan. Ne, jotka lukevat J.R Wardin kirjoja, tuntevat ehdottomasti hänen upean, koukuttavan tyylinsä ja tietävät, miksi hänen kirjojaan on pakko lukea. Muutama edellinen kirja on saattanut pudottaa kiinnostusta tätä kyseistä sarjaa kohtaan ja jos niin on käynyt, tämä kirja ehdottomasti palauttaa lukijansa kiinnostuksen takaisin! Enempää en paljasta, koska ei löydy sanoja kertomaan, kuinka mahtavaa työtä Ward on tehnyt. Lukekaa itse ja todistakaa, sillä tämän kirjan lukeminen ei todellakaan tule kaduttamaan;)

Tämän kirjan jatko-osa on pakko lukea, jäi sen verran koukuttavaan kohtaan. Theo Lawrence on erinomainen lisä kirjailijoiden kirjaavaan jengiin, ja hänen ensimmäisen sarjansa tarina pärähtää käyntiin ja vetäisee mukaansa sen verran varoittamatta, ettei sitä ehdi edes tajuta. Tässä kirjassa minua kiinnosti eniten tulevaisuudenkuva, jonka Lawrence oli luonut. Kieltämättä hän on onnistunut tässä todella hyvin. Itselle tosin pisti välillä hankalaksi ymmärtää tiettyjä ympäristöjä, kuten Keskusaukiota. Kosketustaulut, biometrit, turvaverkko... neroa! Tilanne, josta tarina lähtee liikkeelle, herättää kysymyksiä jo heti alusta alkaen. Fiksusti toimittu: lukijan on pakko jatkaa eteenpäin. Harmillisesti ainoastaan Ariaan pääsi kunnolla sisään, onhan tarina hänen silmillään ja mielellään kirjoitettu. Hunter jäi jollain tavalla etäiseksi, vaikka kykeninkin näkemään hänet ja hänen lihaksensa tapahtumien kulussa. Turk veti mielenkiintoni epäilemättä. Arian perhe on kammottava, julma ja itsekäs; tuntui hyvältä, ettei Aaria jäänyt kumartelemaan heidän polviensa eteen. Nerokas, uudenlainen dystopia, joka sysäsi ideaa myös omalle kirjoitukselle. Onnistui myös ponnistamaan kriittisen siiviläni läpi suosikkeihini!

Mustan tikarin veljeskunnan kymmenesosa lunasti paikkansa jälleen sieltä, missä sijaitsee lukijan sydän. Ward otti jälleen kerran tyylikkäästi oman paikkansa. Kerta kaikkiaan on upea nähdä, miten hän onnistuu luomaan niin ehjiä ja kokonaisia hahmoja. Tohr, joka oli suurimman osan ajasta rikkinäinen ja ajelehti ristiriitaisten ajatusten kanssa ja päätyi usein takaisin ajatukseen, että Wellsie oli hänen ainoansa; upeaa. Jos vertaa ilmiötä todelliseen elämään, tulee todettua, ettei rikkinäisiä haavoja korjata ihan noin vain. Ne kulkevat pitkän aikaa mukana ja maistuvat aina kielen päällä. Ward on pysynyt tiukasti realiteeteissa tämän asian suhteen ja olen siitä todella onnellinen. Kiistatta Tohrin surunkäsittely aiheutti niin suuttumusta kuin surun hetkiä, en kuitenkaan tarkoita tätä kommenttia missään nimessä huonossa valossa. Veljien karut kommentit saivat taas nauramaan niin, että olisin varmaan saanut koko luokkahuoneen kääntymään, jos olisin avannut suuni ja päästänyt kirjan aiheuttamat tuntemukset näkyville. Ja jep, kyllä, niin koukuttava, että pakko lukea silloin tällöin oppitunneillakin. Qhuinnin ja Laylan tilanne sai minut aluksi järkyttymään. Yllätys, jota en odottanut laisinkaan. Ja kaiken iloksi Qhuinn ja Blay onnistuivat kasvamaan henkisesti Tohrin tarinan rinnalla: innolla odotellessa, että saan sarjan yhdennentoista osan hyppysiini!

Suhtaudun tähän kirjaan aikamoisen ristiriitaisin tuntein: yhtäaikaisesti olen todella ihastunut ja silti pudistelin päätäni yhtenään lukiessani. Kirjassa on paljon asioita, joihin rakastuin ennemmin tai myöhemmin ja kohtia, joiden kanssa kompuroin miltei koko kirjan läpi. Laini Taylorin kirjoitustyyli ei osoittautunut itselleni helpoksi. Päinvastoin. Koin tyylin paikoittain kompuroivaksi, töksähteleväksi, joskus ei tiennyt missä ajassa tai paikassa oltiin, kenen silmin lukija sillä hetkellä luki. Välillä hypittiin sinne tänne, jätettiin hyviä kohtia kertomatta. Nämä seikat saivat minut kiristelemään hampaita ja olin vähällä palauttaa kirjan takaisin kirjastoon. Onneksi en palauttanut! Kompastuskivistä huolimatta Taylor on keksinyt mitä mahtavimman idean ja juonen, joka kiihtyy vasta aivan lopussa lukemiin, jotka vastaavat lukijan maailmassa sitä tosiasiaa, ettei lukemista voikaan lopettaa. Karuus oli positiivista ja monet hahmot saivat rumuudellaan ja julmemmilla piirteillään vain ihastuksen valtaan. Rakastuin Brimstoneen ensimainitsemalta. Razgut on ihanan iljettävä. Alkuperäinen Madrigal puolitti Brimstonen kanssa suosikkihahmon tittelin. Karou oli alusta saakka mielenkiintoinen päähenkilö, Akivaan oli hankala tutustua ja häneen alkoi päästä sisään vasta myöhemmin. Sinänsä harmittaa, että Karou ja Madrigal yhdistyivät, koska Karou oli ehyt kovapäisenä ja rohkeana, mitään pelkäämättömänä ja hätkähtämättömänä. Kirjan loppu oli mielestäni todella onnistunut, Akivan teko repi rikki juuri kokonaiseksi kursitun onnellisen lopun ja kruunasi tuskallisen ihanan lukunautinnon kuin mansikka kakun. Mietin pitkään, että pidänkö tästä niin paljon, että tämä pääsisi suosikkeihini. Olin sitä mieltä, etten anna edes kolmea pistettä ja nämä mielipiteet pätivät vielä noin kolmensadan sivun kohdalla. Kunnes... Jatko-osa on ehdottomasti luettava ja kyllä vain: suosikkeihin meni!

Elina Rouhiaisille pisteet kirjan sijoittamisesta koti-Suomeen, kotimaisista nimistä ja trailerin luomisesta; sen ensimmäinen näkeminen sai veren suonissa tykyttämään. Kirjan luki kiivaassa tahdissa alle kahdessa päivässä, vaikka ensimmäisen kappaleen aikana vaadittiinkin pientä paneutumista tekstiin; kirjan teksti imaisi mukaansa vasta paljon myöhemmin. Mutta kärsivällisyys palkitaan! Päähenkilönä Raisa oli yhtä aikaa hyvin mielenkiintoinen, mutta tietyllä tapaa myös aika karu ja kaikkea muuta kuin muita totteleva kiltti tyttö. Toisaalta olin aika järkyttynyt, kun päähenkilö päätyi metsäaukealle alkoholin ja veitsen kanssa. Ensimmäisen puistatuksen kohta. Mutta juuri tällaiset karutkin piirteet luovat hahmoihin sitä kaivattua syvyyttä ja kasvamisen aihetta täydentäen niitä pehmeitä puolia. Mikael oli ihana. Niko oli mieleeni vastustamaton, täydellinen tuki päähenkilölle ja minua melkein harmitti, ettei hän luonut kolmiodraaman kipinöitä. Pidin muistakin hahmoista paljon, vaikka muutamien hahmojen kanssa olinkin hieman kahden vaiheilla. Tarinan juoni liikkuu sujuvasti eteenpäin, vaikka jäikin hieman harmistuttamaan se, että Rouhiainen oli skipannut aina hyvän matkan eteenpäin sellaistenkin kohtien ylitse, jotka olisivat luettuina voineet olla todella herkullisia ja mielenkiintoisia. Välillä tämä kyseinen seikka sai minut lukijana matelemaan tekstin ylitse, kunnes tuli kohta, joka tempaisi minut eteenpäin. Oli yksinkertaisesti pakko jatkaa loppuun saakka ja imin viimeiset rivit. Kirjan loppu onnistui yllättämään ja se on aina positiivista: ryntäsin heti hakemaan jatko-osaa. Ja damn. Joku oli ehtinyt minua ennen kirjastoon. Ehdottomasti rakkauden nälkäisen ruokalistalle sopiva valinta!

Omaperäinen, hienosti toteutettu kirja, jonka teksti oli kuin magneetti. Niinhän se menee, että lukijasta riippuen jotkut kirjat ovat imukuppeja, jotka eivät päästä otteestaan ennen viimeistä sivua, jotkut taas eivät voisi paljoa kiinnostaa ensimmäisestä sivustakaan alkaen. Käärmeenlumoojassa oli sellainen kutina heti alusta alkaen, ettei silmiä voinut irroittaa tekstistä. Harmillisesti loppua kohti vauhti alkoi hieman hyytyä, muttei tämän lukemisessa kyllä kauaa mennyt! Rääväsuista ja suoraa, kiehtovaa kieltä, joka teki kirjasta hyvin persoonallisen. Ajattelin ensin, että puhekieli sekoittaa koko pakan, mutta tätä oli hyödynnetty sen verta taitavasti, ettei se missään vaiheessa takunnut. Kirosanat olivat kuin mauste jo valmiiksi hyvään keittoon. Salama oli saanut kirjaan ihanan hyrisyttävän seksuaalisen viritteen, minkä takia harmitti suoranaisen paljon, kun tämä jäi nuorten kirjaksi. Tästä olisi mielestäni ollut erinomaisesti ainesta myös nuorten aikuisten kirjaksi. Ainoa, mikä minua jäi tässä hämäämään, oli syy- ja seuraussuhde. En oikeastaan missään vaiheessa täysin käsittänyt, minkä takia Unna kaiken kaikkiaan otettiin porukkaan, vaikka se oli toisaalta ilmiselvää. Ja lainaten The Big Bad Wolfia: hetki, jona pelkää kuollakseen, jätti tulematta. Päähenkilönä Unna oli aivan ihana, persoonallinen ja sulostuttavan pelokas, mutta jääräpäinen ja hänestä ei voinut olla pitämättä. Rufukseen rakastui ensisilmäyksellä ja aivan eri toten hänen punaisiin rastoihinsa. Mustasukkainen käytös kruunasi hänen käytöksensä, kuten yleensäkin tämän tyyppiset miehet. Joonessa oli jotain todella sympaattista ja ihanaa, Viken kommentit alkoivat ketuttaa itseä vasta myöhemmin kirjassa. Ronni oli aika erikoinen, mutta yhtä kaikki loistava hahmo. Koukutuinko? Kyllä. Luenko jatko-osan? Kyllä. Suosittelenko? Hemmetti, kyllä!!

Erästä aikaisempaa kommenttia lainatakseni, tämän tarinan dystopia ei aiheuttanut kylmänväreitä, saanut kauhistumaan tai järkyttymään, vetämään henkeä ja rukoilemaan, että henkilöt selviävät. Ally Condien kirjoitustyyli on aivan omanlaisensa ja eroa nähdäkseni paljon muihin kirjailijoihin verrattuna kauniilla, veden tavoin hiljaa soljuvalla kielellä. Harmillisesti Condien kielestä puuttui kuitenkin lukijasta tarttuva koukku ja lukijana oli päätettävä, että "minä luen tämän nyt". Pehmeää, latteaa tekstiä, joka ei kohdannut räväkkää nousukiitoaan missään vaiheessa. Epäkohdatkin yhteiskunnasta kuulostivat kuvailtuna untuvaisilta. Kirjailija kuitenkin palkitsi lukijansa, mitä pidemmälle luki. Hiljalleen alkoi tapahtua. Uudenlainen, untuvanpehmeä ja herkkä. Jatko-osa odottaa kirjoituspöydällä!

Kirja täynnä rönsyilevää huumoria, päättömiä lausahduksia, romanttisia hetkiä ja taistelukohtauksia. Annukka Salama on ehdottomasti yksi ihanimmista kohtaamistani kirjailijoista. Hänen tekstiinsä on helppoa sukeltaa, persoonalliset hahmot ovat kaikki omanlaisiaan ja ihastuttavia. Kuitenkaan Salama ei ole jättänyt pois elämän peruselementtiä; normaaleja hetkiä kaiken seikkailun keskellä, joka on mielestäni näiden kirjojen ehdoton peruselementti. Hahmojen oleminen ja hauskanpito on niin kirjavaa, että se saa tirskumaan ja hekottelemaan ääneen. Piraijakuiskaaja seuraa Käärmeenlumojaan jalanjäljissä, muttei aivan yllä edeltäneen kirjan tasolle. Siinä missä Käärmeenlumooja ei anna lukijalle muita mahdollisuuksia kuin lukea, Piraijakuiskaaja ei ole niin ehdoton. Loppua kohti mentiin taas kunnon vauhdilla ja olisi tehnyt mieli lukea enemmän. Kirjan loppu oli surullisen yksioikoinen. Teki mieli huutaa Unnalle, että "Takaisin, et varmasti jätä Rufusta!", mutta jättihän se. Rufuksen epilogi oli ihana ja koskettava. Seuraavakin osa luetaan!

Elina Rouhiaisen Uhanalainen jatkaa siitä, mihin Kesytön jätti Raisan ja Mikaelin värisyttävän rakkaustarinan. Kirja alkaa siitä, kun Raisa on Nikon kanssa Helsingissä. Jo heti alkumetreillä Rouhiainen muistutti, ettei Raisa ystävineen ole mikään pehmoista untuvaelämää elävä, pilvilinnoissa pyörivä nuori nainen. Rouhiainen on ammentanut nuorille suunnattuun kirjaansa tosielämän totuuksia. Kyllä: alkoholia juodaan aina kun sille päälle satutaan. Ja se ei todellakaan ainakaan minua haitannut. Se luo hahmoista tietyllä tapaa inhimmillisiä ja kiinnostavia. Kieltämättä Kesyttömän seuraaja jää hieman edeltäjänsä jalkoihin. Kirjassa oli kuitenkin valtavasti puolia, jotka saavat sydämen hakkaamaan vielä näin lukemisenkin jälkeen. Alku lähti hitaasti käyntiin, välillä inspiraatio lukemiseen katosi. Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli luettavana (tai odotti minua lukemaan) pari viikkoa. Kuten sanottua, kärsivällisyys palkitaan. Uhanalainen lähti hurjastelemaan vauhdilla eteenpäin kuin maasturi. Tekstistä tuli ruokaa, josta ei ollut saada tarpeekseen. Seuraavaa kirjaa odottaessa, sillä tämä jäi todella hämmentävään ja mielenkiintoiseen kohtaan. Käsi sydämmellä ja rukoillen, että Raisa ja Mikael eivät ajautuisi toisistaan enää yhtään kauemmas.

Mercy Falls -trilogian ensimmäisen osan olen lukenut noin miltei kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran. En kuitenkaan muistanut tästä kirjasta enää juurikaan mitään, joten päätin lainata tämän pitkästä aikaa uudelleen kirjastosta. Eikä todellakaan kaduta. Maggie Stiefvater kirjoittaa käsittämättömän kauniisti ja elävästi. Hänen tekstiään on helppo lukea, tämä kirja ei onnistunut missään vaiheessa käymään puuduttavaksi. Gracen ja Samin tarina on surullisen kaunis ja liikuttava. Hahmot ovat ehyitä, kirjan tarina omaperäinen ja ihastuttava. Jos tarkkoja ollaan, kirjan lukemisessa ei kestänyt kaiken kaikkiaan kuin hieman yli päivä. Mikä taas tarkoittaa sitä, että vihdoin ja viimein tartun ihan kunnolla myös siihen toiseen osaan (jonka olen myös joskus lukenut puoleen väliin) ja kolmanteen, johon en olekaan vielä kajonnut. Vielä pari vuotta sitten olin valmis hylkäämään tämän kirjasarjan, mutta nyt uudelleen luettuani tämä kosketti ehdottomasti sydäntäni ja sai ihailemaan Stiefvaterin sykähdyttävän erikoislaatuista tarinaa. Ei puhettakaan siitä, etteikö tämä olisi ponkaissut suosikkikirjoille asettamani vaatimus- ja tunnetason sisäpuolelle. Ihana, vastustamaton kirja. Suosittelen!

Trilogioiden suhteen yleensä suurin pelko ja jännitys on aina se, onnistuuko toinen osa olemaan yhtä hyvä tai jopa parempi kuin edeltäjänsä. Toinen osa on kuin säkki, jonka sisällä tietää olevan jotain - mutta josta ei kuitenkaan ole varma. Toinen osa on aina kortti, jossa on kaksi kääntöpuolta. Se joko voittaa lukijan puolelleen ja palkitsee tämän tai vaihtoehtoisesti pettää odotukset ja työntää luotaan. Häivähdys on kaunis kokonaisuus. Toisin kuin surumielinen Väristys, Häivähdys on Q_Blackin sanoja lainaten paluu arkeen. Mutta mikään ei kuitenkaan ole vielä ennallaan. Grace ja Sam eivät ole saaneet toisiaan kokonaan ja heidän rakkautensa joutuu suurempaan koetukseen kuin Väristyksessä. Elämään väriä ja sekasortoa tuo ennen kaikkea Cole, joka onnistuu ehdoitta voittamaan lukijan puolelleen. Isabel on oma itsekäs itsensä, mutta syvällä kovan kuoren alla on pelokas ja elämästään epävarma tyttö, joka toivoisi lähelleen lämpöä ja rakkautta. Kirja oli nopeatempoinen ja sen luki helposti yhden päivän aikana. Vaikka tämä oli erinomainen jatko-osa ja sai loppua kohti kyyneleet nousemaan kurkkuun, Stiefvaterin kieli ei ollut yhtä soljuvaa ja herkkää kuin Väristyksessä. Harmillisesti lämpötilojen asteet oli jätetty tästä kirjasta kokonaan pois. Siitä huolimatta Stiefvater on tehnyt upeaa työtä ja kaiken lisäksi jättänyt reilusti tilaa myös trilogian viimeiselle osalle niin, ettei se ole vain kahden ensimmäisen täyte.