Althalus – Matka maailman ääriin

Kunnioitan todella paljon tämän kirjan kirjailijoita. Heillä on täytynyt olla todella suuri palo tämän kirjan kirjoittamiseen ja sen julkaisemiseen, koska sivuja on peräti 907. Kirjana tämä opus ei ole sensaatiomainen ja tuskin jää vauhdikasta toimintaa kaipaavan lukijan räjähdystajuntaan. Itse kompastelin kirjan kanssa ja lopulta luin tätä lähinnä omana iltasatuna, koska tämä ei kiihdyttänyt etenemisellään verenkiertoa tai saanut sydäntä hakkaamaan. Päinvastoin. Huomasin aika-ajoin kurtistavani kulmia juonen käänteille ja hahmoille ja tarinalle, jota en enää kolmensadan sivun ylitettyäni jaksanut tosissaan lukea. On kai syytä paljastaa, etten lukenut kirjaa loppuun. Etenin hieman yli viiteensataan silkasta odotuksesta, koska elättelin toivoa, että jotain mielenkiintoista on vielä tulossa. Koska odotuksiani ei täytetty, siirryin vilkaisemaan viimeisiltä sivuilta loppuratkaisun. Ja petyin. Tarina oli alkukangistelun jälkeen mielenkiintoinen siihen saakka, kunnes Smarre/Dweia ja Althalus lähtivät noutamaan veistä ja muita matkalaisia mukaansa. Tässä vaiheessa taisin pudota kärryiltä ja unohdin tuon tuosta, miksi he tarvitsivat muita mukaansa ja minkä takia kirja eteni suuntaan, johon se oli taivaltamassa. Sen sijaan, että tarina olisi keskittynyt hahmoihin ja heidän sisäiseen kasvuunsa, se keskittyi Jumalten sotaan ja itse sodankäyntiin ja entisen kertaukseen. Tarinassa oli runsaasti turhia hahmoja ja niin hankalia nimiä, että sekosin niiden kanssa. Olisin ollut innoissani, jos tarinassa olisi hahmojen tuntemuksien kautta tutustuttu asioihin, mutta koska Althalus oli koko ajan kaikkialla ja tarinan kertoja oli kaiketi kaikkialla tai itse Althalus hän-muodossa, lukeminen oli puuduttavaa. Koko tarinan parhain kohta oli se, kun Smarre/Dweia ja Althalus suutelivat. Silloin sykkeeni nousi ja odotukseni pongahtivat ylös… vain tippuakseen ryminällä alas. Hahmoja tosiaan oli paljon. Mielestäni he kaikki sotkeentuivat toisiinsa. Muutamilla heistä sattui olemaan tiettyjä erikoistaitoja tai piirteitä, mutta siihen se sitten jäikin. Rasittavin hahmo liensi Smarre/Dweia, joka tunkeutui toisten päähän ja pystyi taidoillaan vaikka laittamaan toiset puhumaan toisilleen tai ajoi toiset rakastumaan toisiinsa. Näissä tilanteissa ajattelin, että mihin Smarre/Dweia ei jo kykenisi, mitkä ovat oikeasti hahmojen omaa toimintaa, eivätkä Jumalattaren manipulointia? Altahalus oli alussa mielenkiintoinen rosvo, jolla oli tässä vaiheessa vielä persoona. Tietyissä vaiheissa hän osasi olla se vasara, joka naulasi aina toisinaan lukijan takaisin kiinni tekstiin. Harmi vain, että naulat eivät olleet kovinkaan pitäviä. Dweia/Smarre tiesi ja osasi kaiken ja hänen voimansa pystyivät kaikkialle. Hän väitti toista ja sitten toista. Tämä ei oikeastaan ollut enää mukavaa lukijan huijaamista – aluksi kiintoisasta hahmosta tuli koko kirjan häpeäpilkku. Eliar oli uppiniskainen sotilas, joka yhtäkkiä tottelikin kaikkia käskyjä. Jossain vaiheessa hän sokeutui ja tadaa: sai näkönsä takaisin! Syy, minkä takia juuri hänen piti hallita veistä, jäi hämärän peittoon, eikä siihen ainakaan viidensadan sivun säteellä tullut selitystä. Andine vihasi ensin Eliaria ja tietysti rakastui tähän. Minusta oli varsin ristiriitaista, että vaikka hänet oli kidnapattu linnastaan, hän oli muka edelleen kykeneväinen hallitsemaan sitä kahden vuoden jälkeen ilman, että asiaa kovinkaan ihmeteltiin. Bheid olisi voinut olla uskottava, elleivät hänen papin toimensa olisi olleet niin narusta vedettäviä. Ensinnä minua alkoi ihmetyttää, miten hän voi huudahdella yhtenään ”Voi hyvä Jumala”, jos uskonnon ihmisille yleensä Jumalan nimen ylimääräinen toisteleminen on Jumalan pilkkaa. Ja toki hän suostui heti heittämään omat papin periaatteensa hukkaan, kun Leitha hieman pyysi ajattelemaan tuhmia asioita hänen vuokseen. Jep, pappi, sinne meni pisteesi. Leitha oli noita, joka toki rakastui Bheidiin. Hänen ”noitataitonsa” tosin eivät enää haitanneet edes sodan miehiä, kun hän toimitteli taidoillaan sodan miehiä kohti vastapuolta. Gher, orpo pieni poika ja kaikkein neroin. Hän yritti olla varas ja sellaiseksi hän kai myös tuli. Tämä jäi etäiseksi hahmoksi ja hänen puheensa vaikutti alituiseen yhtä vanhalta kuin toisten. Kaikki paha, mikä olisi voinut kääntää tarinan mahtavalle kantille, muuttui aina hyväksi. Kaikelle keksittiin ratkaisu ja kaikki saivat onnellisen loppunsa. 2/5 pistettä siitä, miten kirjailijat ovat rakastaneet tätä tarinaa niin paljon, että ovat tehneet siitä näin pitkän.