Paleofiktio
Paleofiktio on historiallisen kirjallisuuden alalaji, joka sijoittuu esihistorialliseen aikaan ja kuvaa ihmiskunnan varhaisimpia vaiheita ennen kirjoitettua historiaa. Tarinat keskittyvät kivikauden ihmisiin, heidän elinympäristöönsä, kulttuuriinsa ja selviytymiskamppailuihinsa, ja ne pyrkivät usein rekonstruoimaan menneisyyttä arkeologisen ja antropologisen tiedon pohjalta.
Koska esihistoriallisesta ajasta ei ole kirjallisia lähteitä, paleofiktio perustuu pitkälti tieteellisiin teorioihin ja kirjoittajan mielikuvitukseen. Teokset voivat kuvata neandertalinihmisten ja varhaisten homo sapiensien elämää, heidän metsästys- ja keräilykulttuuriaan sekä heidän mahdollisia uskonnollisia ja yhteisöllisiä tapojaan. Tarinoissa saatetaan myös käsitellä kielen ja ajattelun kehitystä, varhaisia taiteen ja kulttuurin muotoja sekä ensimmäisten yhteiskuntien syntyä.
Paleofiktiossa luonnolla ja ympäristöllä on usein keskeinen rooli, sillä ihmisten elämä on suoraan riippuvaista sen tarjoamista resursseista. Konfliktit voivat liittyä selviytymiseen, heimojen välisiin suhteisiin tai muutoksiin ilmastossa ja elinolosuhteissa. Koska lajityyppi pohjautuu pitkälti spekulaatioon, se voi vaihdella realistisista ja tieteellisesti tarkkaan pohjatuista kuvauksista enemmän fiktiivisiin ja jopa myyttisiin kertomuksiin.
Genren tunnetuimpia edustajia on Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarja, erityisesti Luolakarhun klaani, joka kertoo nuoren Cro-Magnon-naisen selviytymisestä neandertalilaisten keskuudessa. Myös William Goldingin Perillinen ja Björn Kurténin Mammutintappajat ovat esimerkkejä teoksista, jotka pyrkivät kuvaamaan varhaisia ihmislajeja realistisesti.
Paleofiktio tarjoaa lukijalle kiehtovan aikamatkan ihmiskunnan alkuvaiheisiin, aikaan ennen kirjoitettua historiaa ja tunnettua sivilisaatiota. Se yhdistää seikkailun, historian ja spekulatiivisen fiktion, antaen mahdollisuuden eläytyä maailmaan, jossa ihminen vasta opetteli hallitsemaan ympäristöään ja löytämään paikkansa luonnon armoilla.