Luolakarhun klaani

Sain ensimmäisen osan kummitädiltäni lahjaksi nuorena, ehkä noin vuonna 88, ja koko sarjan osat on luettu noin kerran vuodessa, eli melkoisen monta kertaa varsinkin ensimmäinen osa. Kirjana itsessään ei ehkä ole mikään mestariteos verrattuna moneen muuhun kirjaan, mutta omaan makuun on nimenomaan tämäntyyliset ihmisen varhaishistoriaan liittyvät fantasiakirjat. Ja tietysti kirjan seksiosiot olivat omiaan saamaan nuoren tytön kiinnostumaan kirjasarjasta. Mutta yhä edelleen pidän. 

Minulla ei ollut juuri minkäänlaisia odotuksia tästä kirjasta. Kirja alkoi mielenkiintoisesti, mutta siihen se jäi. Ensimmäiset 150 sivua olivat tylsää luettavaa ja monta kertaa meinasin heittää kirjan pois. Mutta kirja parani huomattavasti, kun Ayla kasvoi. Kirjailija osasi kuvailla erittäin hyvin tuon aikaisten ihmisten elämää, kulttuuria, tapoja ja uskontoa, joten pisteet siitä. Aylan kasvua lapsesta naiseksi oli mielenkiintoista seurata. Tarina herätti minussa monenlaisia tunteita: iloa, surua, vihaa, sääliä, ällötystä. Iloa herätti Aylan kasvun seuraaminen ja tytön sitkeä luonne. Vihaa herätti tapa jolla miehet saivat kohdella naisia. Heimon naisilla ei ollut juuri minkäänlaista sananvaltaa tai vapautta. Kirjassa oli kuvattu hyvin yksityiskohtaisesti jääkauden ihmisten elämää, mikä auttoi hahmottamaan asiat paremmin. Minua kuitenkin ärsytti kirjailijan käyttämä paikoin erittäin, erittäin yksityiskohtainen kuvailu metsästykseen ja ruuan laittoon liittyen, sillä kaupunkilaisena minun oli paikoin hyvinkin turhauttavaa lukea yksityiskohtaisia metsästys kuvaelmia ja ruoka-aineista kertovia tekstejä, jotka kertoivat jostain kasvismömmöstä, jota ihmiset sekoittavat toiseen mömmöön jossa oli siemeniä. Huoh... Erityisen ärsyttävä oli yksi kohta (joka oli muuten yli aukeaman pituinen), jossa selitettiin kuinka piikivestä valmistetaan jokin tietty työkalu. Joten näihin kohtiin liittyen kuvailun olisi saanut jättää vähemmäksi. Heimon ihmiset käyttivät enimmäkseen viitomia puhuessaan keskenään, joten aluksi oli hieman vaikea kuvitella ihmisten keskustelevan "käsillä", mutta koska kirjailija osasi kuvata viittomien käyttämisen (ei kuitenkaan liian yksityiskohtaisesti) hyvin, siihen tottui nopeasti, joten iso plussa siitä. Kuten jo sanoinkin alku oli todella tylsä, mutta kun kirja parani lukemista ei olisi millään halunnut lopettaa. Parasta kirjassa oli Aylan sitkeä voima, jonka avulla hän eli erilaisena muiden heimon ihmisten joukossa, voima jonka avulla hän kesti pahoinpitelyä ja paheksuvia katseita. Hieno ja kaunis tarina, mutta ei ansaitse ihan neljää tähteä, koska paikoin liian yksityiskohtainen kuvailu tuntui turhalta ja ärsyttävältä ja koska alku oli niin tylsä. Aion varmasti lukea jatko-osatkin.

Minulla oli tästä kirjasta paljon ennakkoluuloja, mutta jo muutaman kymmenen sivun jälkeen ne katosivat. Kirja ei ole paksuudestaan huolimatta raskasta luettavaa, vaan sivut kääntyivät kuin itsestään tarinan edetessä. Tapahtuvat ovat enimmäkseen heimo arkielämää, mutta erikoinen Ayla onnistuu joutumaan monenlaiseen pulaan. Jotkut ovat syyttäneet Aylaa liiasta täydellisyydestä, mutta minua se ei ainakaan haitannut. Toivoisin, että jokainen historiallinen romaani olisi näin yksityiskohtainen. Minulla ei ollut lainkaan ongelmia kuvitella maisemia ja elämää jota heimossa eletään, sillä Untinen-Auel on pitänyt huolen että lukija ymmärtää. Kerronnan näkökulma vaihtelee paljon. Kesken luvun saatetaan kertoa usean hahmon näkökulmasta ja välillä mukaan astuu kaikkitietävä kertoja, joka kertoo asioita joita hiemon jäsenet eivät mitenkään voisi tietää. Aluksi pelkäsin, että henkilöhahmot jäävät yksipuolisiksi, mutta hahmojen ajatuksia on selitetty hyvin ja pystyn jopa ymmärtämään päällikön pojan Broudin ajatuksenjuoksua, vaikka en hänestä hahmona pitänytkään. Seuraava osa on pakko lukea!

Maan lapset -sarja on tähän mennessä ihanin ja mukaansa tempaavin sarja minkä olen lukenut. Suosittelen! Ihailen Auelin kehittämää teoriaa käsimerkkipuheesta, se on niin todentuntuinen, että voisi ajatella näin olleen oikeasti, se on aivan realistinen idea. Itse Luolakarhun klaani on aivan alkumetreillä hiukan puuduttavaa luettavaa, kaikesta kuvailusta, ennenkuin edes tiedetään mistä kirja kertoo. Mutta ensimmäisten parin kymmenen sivun jälkeen en meinannut saada kirjaa laskettua käsistä! Kirjaan on tehty niin paljon taustatutkimusta, että välillä lukiessa unohtaa kuinka paljon siinä on kuitenkin kirjailijan omia ajatuksia, aivan kuin lukisi jonkun ihmisen elämänkertaa. Luolakarhun klaanin henkilöhahmot ovat niin monipuolisia, että niihin pystyy samaistumaan hyvin, vaikka asutaan luolissa ja metsästetään eläimiä, mitä ei enää ole edes olemassa. Kirjan luettuani innostuin lukemaan lisää materiaalia metsästys-keräilystä, kaikki jatko kirjat tästä sarjasta ja etsimään lisää luettavaa paleofiktio genrestä. Tämä kirja innostaa lukemaan lisää! Tai aloittamaan heti saman kirjan alusta ;)