Äidit ja pojat. Isät ja tyttäret. Miehet ja vaimot. Ystävykset. Rakastavaiset. Ihmissukupolvi toisensa perään tulee, elää ja poistuu. Vain metsä ja suo pysyvät, ja ne näkevät kaiken ja tietävät kaiken.
Maria Turtschaninoffin Suomaa on maagista realismia klassisimmillaan. Vertailua erääseen eteläamerikkalaiseen lajityypin klassikkoteokseen on liki mahdotonta olla tekemättä. Suomaan alussa 1600-luvun versio Koskelan Jussista kohtaa metsänneidon, ja lukija saa heti huomata, ettei kyseessä ole mikä tahansa historiallinen romaani. Maagisuus aaltoilee vuosisatojen halki virtaavassa tarinassa pulpahtaen uudelleen pintaan aina aika ajoin ja odottamatta. Loppua kohti realismi tuntuu valtaavan yhä enemmän alaa, minkä tulkitsen vertauskuvaksi ihmisen luontosuhteen vähittäiselle muuttumiselle teollistumisen ja kaupungistumisen myötä. Tai kenties taikuus ottaa ja kätkeytyy lukijalta, kuten se tosimaailmassakin on meiltä kätkeytynyt. Yhä 2000-luvullakin Suomessa metsiä ja soita on joka paikassa, mutta helposti katsomme niitä vain materialismin ja hyötyopin sumentamin silmin.
Kirjan kronologisesti eteneviin lukuihin mahtuu monenlaisia henkilöhahmoja ja kirjavaa kerrontatyyliä, mistä isot pisteet Turtschaninoffille. Samaan hengenvetoon on mainittava, etteivät kaikki luvut ja hahmot olleet yhtä kiinnostavia, ja välillä olin niin leipääntynyt lukemaan ihmissuhdesotkujen uusimmista solmuista, että valmistauduin jo antamaan kirjalle alhaisemmankin arvosanan.
Kokonaisuus kuitenkin ratkaisee. Tarpeeni kirjoittaa näin pitkä arvostelu kertoo jo aika paljon siitä, kuinka suuren vaikutuksen Suomaa kaltaiseeni metsän lapseen teki.
