Uudestisyntynyt rakastaja

Voi hitto. Nyt on kyllä pakko sanoa, että yksi parhaimpia kirjoja, joita olen eläessäni lukenut. BDB-kirjat kaikki ovat olleet tavallaan jotenkin surullisia ja koskettavia. Enkä minä mikään kovin herkkä ihminen olekaan, mutta nyt häpeilemättä myönnän, että itkin kuin pieni lapsi tätä lukiessani. Olen aina odottanut innolla Tohrin kirjaa ja nyt kun olen sen lukenut, olen niin uskomattoman, sanoinkuvaamattoman tyytyväinen. Tiedän, että tosi moni tahtoi Wellsien takaisin. Minä en. Siis, olihan se aivan hirveää lukea Tohrin kärsimyksistä, mutta jotenkin en vain Wellsieä kaivannut. Syksy (ärsyttävää, miksi nimiä pitää edes suomentaa?) on yksi lempihahmoistani siitä lähtien, kun hänestä ensimmäistä kertaa luin. Hänen uskomaton voimansa ja uskonsa Tohriin oli se, joka Wellsien lopulta pelasti ikuiselta kadotukselta. Ei Lassiter, ei edes Tohr itse. Ja Syksy oli todella erilainen naishahmo ja se lisäsi mielenkiintoa entisestään. Myönnettäköön, tuntui oudolta ajatella Syksyä Xhexin äitinä, mutta lukiessani kirjaa tajusin, että se oli aivan hitsin riemastuttavaa! Xhex ja Syksy muodostaa aivan uskomattoman parivaljakon siinä missä John ja Tohrkin. Mulla on tää kirja lainassa jo toista viikkoa vaikka sen ahmaisinkin kahdessa päivässä (hups) ja vakuuttelen itselleni palauttavani sen pikimmiten kirjastoon. Tai siis en. Hehheh. Lukekaa, lukekaa tämä hemmetin kirja!

Tämäkin kirja oli mahtava! Mutta tämä ei ollut yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Kirjaa lukiessani huomasin, että välillä ei kiinnostus meinannut riittää ja kirja oli joissakin kohdissa ehkä liian pitkäveteinen. Mutta juoni ja kuvaukset olivat taas kerran melkeimpä erinomaiset.

Ihana sarja aina kaikille pittää tätä hehkuttaa! mää niin rakastan tämmöstä lällyromantiikkatoimintamitälie kirjoja. Tohrista nousi yllättäen mielenkiintoinen henkilö ja Autumn oli vähän erilainen edellisiin sarjan naisiin verrattuna.

Mustan tikarin veljeskunnan kymmenesosa lunasti paikkansa jälleen sieltä, missä sijaitsee lukijan sydän. Ward otti jälleen kerran tyylikkäästi oman paikkansa. Kerta kaikkiaan on upea nähdä, miten hän onnistuu luomaan niin ehjiä ja kokonaisia hahmoja. Tohr, joka oli suurimman osan ajasta rikkinäinen ja ajelehti ristiriitaisten ajatusten kanssa ja päätyi usein takaisin ajatukseen, että Wellsie oli hänen ainoansa; upeaa. Jos vertaa ilmiötä todelliseen elämään, tulee todettua, ettei rikkinäisiä haavoja korjata ihan noin vain. Ne kulkevat pitkän aikaa mukana ja maistuvat aina kielen päällä. Ward on pysynyt tiukasti realiteeteissa tämän asian suhteen ja olen siitä todella onnellinen. Kiistatta Tohrin surunkäsittely aiheutti niin suuttumusta kuin surun hetkiä, en kuitenkaan tarkoita tätä kommenttia missään nimessä huonossa valossa. Veljien karut kommentit saivat taas nauramaan niin, että olisin varmaan saanut koko luokkahuoneen kääntymään, jos olisin avannut suuni ja päästänyt kirjan aiheuttamat tuntemukset näkyville. Ja jep, kyllä, niin koukuttava, että pakko lukea silloin tällöin oppitunneillakin. Qhuinnin ja Laylan tilanne sai minut aluksi järkyttymään. Yllätys, jota en odottanut laisinkaan. Ja kaiken iloksi Qhuinn ja Blay onnistuivat kasvamaan henkisesti Tohrin tarinan rinnalla: innolla odotellessa, että saan sarjan yhdennentoista osan hyppysiini!

Ihan ok kirja, tosin pitkästyttää jatkuva menneisyyden muistelu joka toistuu meilkein joka kirjassa... mutta tarinana koskettava.

Vau, Ward on taas saanut luotua yhden aivan ihanan kirjan, joka on niin surullinen kuin iloinenkin. Tohrin eri vaiheista surun käsittelyssä oli mukava lukea, ja siinä sivussa kulki hyvin Johnin ja Xhexin suhde. Kirjassa ei ollut kovinkaan montaa kohtaa jotka tuntuivat hieman tylsiltä, mutta muutamalta ei koskaan välty. Siihen nähden, että kirja oli hyvin paksu, mielenkiinto pysyi hyvin yllä. Lassiterista tuli yksi lempihahmoistani, ainakin tässä kirjassa kerrottujen asioiden mukaan. On mukavaa huomata, että vaikka peruspohja näissä kaikissa kirjoissa on melko samanlainen, niin Ward on saanut jokaisen kirjaan jotain uutta ja erilaista.

Pidän tästä kirjasarjasta todella paljon ja mutta jotenkin tämä kirja ärsytti valtavasti. Tohrin kärsimys oli niin typerää jankuttamista menetetystä rakkaudesta ja luopumisen vaikeudesta kun hän ei edes tajunnut että surusta pitäisi luopua. Odotin koko ajan vain että jotain edes tapahtuisi ja että Tohrmentin ja Autumin suhde muuttuisi molemminpuoleiseksi rakkaudeksi. Muut kirjasarjan tarinathan eivät edenneet senkään vertaa mitä Tohrmentin tarina. Ja se Autumin nimen suomennos oli ihan turhaa, kun muitakaan nimiä ei ole suomennettu.

Olihan tämä kyllä taattua Mustan tikarin veljeskunta- laatua ja aina yhtä mahtava lukukokemus, mutta olisin minä kuitenkin kyllä jotenkin halunnut, että Wellsie olisi palannut Tohrin luo jollain konstilla. Pidin heistä parina niin kovin, mutta kyllähän pääasia on kuitenkin, että kaikki päättyi onnellisesti. :)

Mahtava kirja!! Minua häiritsi hirveästi Autumm nimen suomentaminen.Olisin halunnut tarinan jatkuvan pidempään. Wellsiee tulee hirveä ikävä ja pikku lapsosta, vaikkei niistä kerrottu paljoakaan. Pari kyyneltä pääsi kyllä vierimään poskea pítkin huomaamatta, mutta kokonaisuus oli mahtava ja kirjan opetus oli hyvä!

Taattua Ward laatua. Lukeminen sujui hujauksessa ja kuten aina näiden tämän sarjan kirjojen jälkeen jäin janoamaan lisää. Mulle nää on aina liian lyhyitä, vaikka olis kuinka monta sataa sivua. Mua raivostutti myös Autumn nimen suomentaminen... Todella typerää, ei nimiä kuulu suomentaa. Olen pitänyt kaikista sarjan kirjoista, mutta Thormentin tarina on koskettanut pitkin matkaa ehkä eniten ja pidin siitä, että hänkin sai tämän kirjan myötä oman onnensa.

Olipas kiva, että mekin suomalaisfanit saatiin tämän kirja luentaan saman vuoden puolella kun se ilmestyi. Jotenkin tätä lukiessa tuli sellainen olo, että vanhat pölyt oli pyyhitty nurkkiin ja aloitettu puhtaalta pöydältä. Sai vaan sai sellaisen olon, että lukisi ensimmäisiä ilmestyneitä Black Daggereita ja se oli pelkästään hyvä asia koska meinasi taantua siihen samankaltaiseen menoon ja meininkiin parin viime kirjan kohdalla. Tähän kirjaan oli saatu uudenlaista voimaa ja viehätystä ja vitsit jaksoivat taas naurattaa ihan kunnolla. Lisäksi Tohrmentin ja Autumnin suhde oli herkullista luettavaa kaikkine ylä- ja alamäkineen. Aloin jopa pitää Tohrista, joka oli alunperin aika mitäänsanomaton hahmo itselle. Autumn sen sijaan oli ihan loistava persoona kun pääsi "alkujäykkyydestään". Lisäksi mukana oli tuttuakin tutumpi sivujuoni koukuttavine juonenkäänteineen. Ward jätti kyllä taas parikin juttua niin auki, että ei voi esittää yllättynyttä jatkon suhteen ja ensi vuonnahan sitä saadaankin jatkoa Q:n ja B:n muodossa, mutta kipeästi kyllä aloin kaivata kirjaa myös Laylasta koska sen tarina alkoi olla aika mielenkiintoinen näiden kansien välissä.