Kirjaneito

Huhhuh että minulla kesti tämän lukemisessa. Olen nopea lukija eikä minulla yleensä ole suurempia ongelmia lähes minkään kirjan kanssa. Mutta tämä... Onnistuin vasta kolmannella yrttämällä. Täytyy kuitenkin sanoa, että oli sen arvoinen! Mielestäni Sormuksen ritarit on kieltämättä loistava kirja, mutta aivan suosikkeihini se ei yllä. Tolkienin teksti on aika raskasta ja jotenkin puuduttavaa lukea. Pääsin vauhtiin vasta noin 150:n sivun jälkeen. Olen kyllä iloinen että tartuin tähän, silä onhan koko Taru sormusten herrasta todellinen fantasiakirjallisuuden klassikko.

Mitenköhän kaikki arvostelemani kirjat saavat neljä tähteä? No, ei siitä sen enempää. Pidin Hobitista paljon ja mielestäni Tolkien on siinä parhaimmillaan. Hobitti on seikkailutarina, se on fantasiaa, se on loistava. Pidin Hobitista enemmän kuin Sormusten herrasta, koska pidän sen "kevyemmästä" juonesta. Hobitissa hankitaan takaisin kääpiöiden aarretta, eikä pelasteta maailmaa ikiaikaiselta pahuudelta ja se toimii. Hobitti on kerrassaan mahtava kirja jota lukiessa todella nauttii.

On vain yksi sana kuvaamaan Kuoleman varjeluksia ja samalla koko Harry Potter -sarjaa. Täydellinen. (myönnetään olen fani) Viimeinen osa on loistava ja loppuu juuri niin kuin pitääkin. Kyyneliäkään en lukiessa säästellyt. Olen lukenut monta kertaa, en kyllästy ikinä! Kiitos Jo Rowling!

Täytyy sanoa että aivan loistava kirja ja oma suosikkini Chrestomancin maailmoista. Pidin kirjan Diana Wynne Jonesille ominaisesta ihanan humoristisesta sävystä. Taaskaan kirjassa ei pelasteta maailmaa sitä valtaavalta ikuiselta pahuudelta, vaan tapahtumat tuntuvat jotenkin kotoisammiilta ja todellisemmilta. Magiaa on kuitenkin mukana Jonesin tapaan. Pidin myös Conradista päähenkilönä. Hänessä on jotain samaa viattoman hellyyttävää sinisilmäisyyttä kuin Kissa Chantissa Noidan veljessä. Suosikikseni nousi kuitenkin Christopher joka oli ihanan itsekeskeinen ja -rakas. Luultavasti inhoaisin häntä oikeassa elämässä, mutta näin romaanihenkilön hän on hurmaava. Suorastaan rakastuin kirjan miljööseen. Linna jossa Conrad ja Christopher ovat palveluspoikina on loistava, vanhanajan tunnelmaa uhkuva salaperäinen ja ylellinen rakennus. Juoni ja huumori tempaisivat minut mukaansa ja pitkästä aikaa luin kirjaa joka todella sai minut nauramaan ääneen. Loppua en arvannut, ja sen käsittelemiseenkin meni jonkin aikaa. Vähän aikaa sitten luin kirjan uudelleen ja poitiivisena seikkana voin sanoa, että kirja kestää kyllä uusinta lukemisenkin. Ehkäpä vielä kolmas kerta, hmm... Toivottavasti loputkin sarjasta suomennetaan.

Alkun kirja epäilytti, sillä olen lapsesta saakka tntenut jonkinlaista vastenmielisyyttä erilaisia peukaloistarinoita kohtaan. Nyt kirjan lukeneena olen iloinen, että voitin ennakkoluuloni. Se nousi yhdeksi suosikeistani. Rakastuin kirjan miljööseen. Ajatus pienistä ihmisistä joiden koko maailma on yksi ainut puu, on kiehtova. Myös kirjan henkilöt olivat mielestäni onnistuneita. Kirjailija onnistui herättämään minussa sympatiaa oikeita hahmoja kohtaan ja vastavuoroisesti inhoa pahiksia kohtaan. Kirjan kieli ja kerronta todella saivat minut hymyilemään moneen otteeeseen. Minulle tässä kirjassa on jotain jota on vaikea kuvailla. Se on yhtäaikaa surumielinen ja silti toivoa täynnä. Tobin elämän vaiheet valottuvat pikkuhiljaa ja lukemista on vaikea lopettaa. Suosittelen!

Artemis Fowlin lukeminen toiseen kertaan virkisti muistoja myös ensimmäisestä lukukerrasta ja sitä edeltäneistä ajoista. Erityisen selvästi muistin ennakkoluulot, joita minulla tätä kirjaa kohtaan joskus oli. Tiedä sitten mistä olivat alunperin kummuneet, mutta turhia ne joka tapauksessa ovat olleet. Artemis Fowl on loistava kirja joka toimii toisellakin lukukerralla. Erityisesti minua viehättivät kirjassa seuraavat seikat: Colferin luoma maailma, Artemis Fowl itse, sekä huumori. Aloittakaamme maailmasta. Colferin näkemys keijuista on sellainen, mihin en ole oikeastaan missään muualla törmännyt. Keijut eivät muistuta perinteisiä kukissa asuvia perhossiivillä varustettuja barbeja, tai pelottavan kauniita juonittelijoitakaan. Sen sijaan keijut ovat melko lailla ihmisten kaltaisia, tosin pienikokoisempia ja he asuvat syvällä maan alla, jonne ihminen on ne ajanut. Keijuja on kuitenkin monia lajeja, mennikäisistä hiisiin ja kentaureista kääpiöihin. (Minulla, jolla on pinttyneitä mielikuvia juurikin kentaureusta ja kääpiöistä kesti kyllä jonkin aikaa tottua Colferin näkemyksiin, jotka eroavat varsin paljon Narnia/Taru sormusten herrasta tyylisistä taruolennoista.) Ja vaikka keijuilla on käytössään taikuutta, tekiniikka on syrjäyttänyt sitä paljolti. Tekniikastakin oli mahtavaa lukea ja esimerkiki biopommien sekä iiriskameroiden voisin kuvitella vetoavan myös poikalukijoihin. Mutta asiasta toiseen, vuorossa itse Artemis Fowl. Artemis Fowl toi taas mieleeni mieltymykseni älykkäisiin päähenkilöihin, joiden huippua Artemis on. Itse rakastin lukea Artemiksen superälykkäistä suunnitelmista, joita muistan ensimmäisellä lukukerralla olleen mahdoton arvata. (Ja oikeastaan jouduin miettimään kunnolla, että edes ymmärsin kaikki käänteet :D.) Artemis Fowl on nero kaikessa mihin ryhtyy, on kyseessä sitten Mona Lisan jäljennös, sifonian sävellys tai nerokas varkaus. Oikeastaan nuoren rikollisneron ainoa heikkous on fyysisessä voimassa, mutta sitä varten Artemiksella on uskollinen ystävänsä ja henkivartijansa Butler. Sitten vielä huumorista. Colfer lukeutuu mahtavassa huumorissaan samaan kastiin Rick Riordanin kanssa. Hahmojen älyttömät tokaisut, sekä älyvapaat juonenkäänteet ja fantasiaelementit takaavat sen, ettei naurua puutu tätä kirjaa lukiessa. Juoni ei kuten jo mainittua päästänyt otteestaan tällä toisellakaan lukukerralla ja olen varma, että tulen lukemaan myös muut Artemis Fowlit uudenpaan otteeseen.

Harmikseni täytyy sanoa, että kirja ei aivan lunastanut korkealla olevia odotuksiani. Mielestäni siitä jäi puuttumaan jotakin, tai sitten se oli minulle vain liian melankolinen. Kirja alkoi hyvin ja sen perusteella olisin tosiaan odotaanut jotain suurempaa. Jossakin puolenvälin tienoilla homma kuitenkin jauhoi paikallaan aika ansiokkaasti. Loppua kohti meni paremmaksi, mutta jännityksen ja rakaisun jälkeen seurasi mielestäni liikaa selittelyä. Fitzistä en hirveästi tykännyt, eivätkä muutkaan henkilöt oikein saavuttaneet paikkaa sydämmessäni. Kaikenkaikkiaan kuitenkin hyvin kirjoitettu ja kiinnostava kirja!

Artemis Fowleista kertoo paljon se, että minua alkoi naurattaa jo ensimmäisellä sivulla. Colfer on tehnyt nuoresta rikollisestaan hurmaavan hahmon, veitsenterävällä älyllä varustetun, pikkuvanhan ja ahneen teinipojan, josta paljastuu kuitenkin koko ajan uusia puolia. Myös muut hahmot hurmaavat. Itsevarma ja rohkea komisario Holly Short pystyy yllättämään jopa lapsineron itsensä. Helposti kimmanstuva komentaja Root ja HALin tekniikasta vastaava itserakas kentauri Foaly sekoittavat pakkaa mukavasti, unohtamatta tietenkään Artemiksen uskollista henkivartijaa Butleria ja kieroa kääpiövarasta, Mulch Diggumsia. Juonikuviot tempaavatkin mukaansa myös tässä toisessa osassa. Artemis Fowlin äly johdattaa joukkion mahdottomilta tuntuvien tehtävien läpi, mutta yllätyksiltäkään ei vältytä. Itse rakastan Artemiksen riskialttiista mutta nerokkaista suunnitelmista lukemista, eikä Tehtävä pohjoisessa muodostunut siis pettymykseksi. Toisessa osassa on myös mielenkiintoista seurata Artemiksen kehitystä. Ennen niin oman älynsä ja ylivertaisuudensa lumoissa olleesta pojasta alkaa paljastua uusia puolia, ehkä peli ei sittenkään ole vielä menetetty. Kipitän varmasti tuota pikaa kirjastoon noutamaan sarjan kolmannen osan: Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi.

Artemis Fowl on kyllä sarja joka pysyy mielenkiintoisena kaikissa osissa. Totaalisen rumasta kannesta huolimatta Kadonnut siirtokunta on tähänastinen suosikkini sarjassa. Juoni oli omaperäinen ja hauska,loppu yllättävä ja henkilöt ihania. Erityisesti Nro 1 oli mielestäni suloinen ja Minerva ja Artemis... Siitä olisin kyllä toivonut jotain suurempaa. Lisää tällaista!

Artemis Fowl, Aikaparadoksi on taattua Colfer laatua, vaikka ei aivan edellisen osan tasolle ylläkkään. Edelleenkin hahmot nousevat suosikki ominaisuudekseni. Artemiksen pikkuveljet olivat lutuisia ja koko Artemiksen isoveli homma niin hauska että... Nro 1 teki myöskin sympaattisen paluun, mutta Minervaa jäin kaipaamaan. Juoni sitten. Se ei ollut aivan mieleeni, vaikka hyvä olikin. Jotenkin aikamatkailu on aina mennyt minulta yli hilseen. Loppu kuitenkin yllättävä ja jännitävä. Seuraavan lukemista odotellessa...

Atlantiskompleksi ei ylänyt ihan edellisten Artemis Fowlien tasolle, vaikka hyvä olikin. Kirjan parasta antia oli Orion, jonka täydellinen ääliömäisyys sai nauramaan useaan otteeseen. Se Atlantiskompleksin puuttuva palanen jota kaipailin, oli Artemiksen nerokas suunnitelma. Suosittelen edelliset Atremis Fowlit lukeneille, mutta tästä ei sarjan lukemista kanntata aloittaa.

Aika tylsän alun jälkeen tykästyin kirjaan kovastikin. Henkilöt olivat uskottavia ja juoni hyvä. Välillä tuntui ettei pystynyt lopettamaan lukemista. Loppuratkaisu oli yllättävä ja koko kirja välttyi yleisestikin tietyiltä fantasiakliseiltä. Itselleni kirjasta tuli myös jollain hassulla tavalla mieleen Peter Pan. Kaikenkaikkiaan Karikko jätti jälkeensä hyvän lukukokemusken ja uskoisin tutustuvani myös muihin Seita Parkkolan kirjoihin.

Luin jo toista kertaa ja tykkäsin paljon. Kirja esittelee edellisistä kirjoista tutun Puoliveristen leirin ja muinaiskreikkalaisten tapojen sijaan Juppiterin leirin ja roomalaista mytologiaa ja tapoja. Huumori oli Riordanin tyylistä ja upposi minuun edelleen täydellisesti. Pienenä miinuksena kirja kuitenkin toistaa itseään. Percyä ja kumppaneita odottaa jälleen se sama mahdoton tehtävä "Pelastakaa maailma neljässä päivässä". Loppuviimeksi se ei kuitenkaan haitannut ja huomasin suorastaan ahmivani sivuja. Suosittelen edelliset Percy Jacksonit lukeneille. Nyt odottelen seuraavaa osaa kirjastosta, jonka aion tapojeni vastaisesti lukea englanniksi, ehkäpä se kertoo jotain...

Kerrassan UPEA kirja. Olen lukenut Potterit moneen kertaan eivätkä ne, saatika Viisasten kivi huonone ollenkaan, päin vastoin. Erityisesti minua koskettaa ensimmäinen luku. Rehellisesti sanottuna en ole koskaan lukenut parempaa. Se naurattaa ja on kirjoitettu kerrassaan upeasti. Toinen hatunnosto on maailmalle. Koko velhomaailma on huolella luotu ja mielenkiintoinen. Siellä haluaisin asua itsekin ja käydä Tylypahkaa. Lopulta on vain yksi sana kuvaamaan tätä, lumoava. Harry Potter ansaitsee kaikki kehut joita sille annetaan. Kunnioitan myös suomentajan loistavaa työtä, se ei ollut helppo.

Aivan varsinaisten Harry Potteriden tasolle tämä ei kyllä nouse, mutta oikein viidyttävää luettavaa silti. Itse olen aina tykännyt lukea huispauksesta, joten mikäs siinä sitten. Rowlingin huumori olit tässäkin kirjassa hyvää, vieläkin hykertelen silloin tällöin joillekkin kohdille. Erityisesti faktatiedot eri huispausjoukkueista olivat viihdyttäviä.

Harry Potter ja Salaisuuksien kammio on kieltämättä loistava kirja, vaikkakaan ei Pottereista paras. Kirjassa jatketaan siitä mihin edellinen jäi ja tietysti palataan Tylypahkaan. Eikä edessä todellakaan ole mikään helppo vuosi. Salaisuuksien kammio on synkempi kuin edeltäjänsä, taikamaailmasta on tullut Harrylle tavallisempi. Enää ei haukota henkeä jokaisen uuden asian äärellä. Juoni on tietysti loistava ja Rowlingin mielikuvitus saa jälleen siivet. Henkilöistä erityisesti Gilderoy Lockhart jätti minut naureskelemaan itsekseni. Harry Potterin lumovoima ei sammu.

Harry Potter on sarja joka ei petä lukijaansa. Kuudes osa on fantastinen, eikä silti edes suosikkini sarjassa. Puoliverinen prinssi on synkempi kuin edeltäjänsä ja menneisyyden palaset alkavat aueta pala palalta. Myös romantiikkaa tulee mukaan edellisiin kirjoihin verratttuna paljon, mikä on ehdottomasti hyvä asia. Harry ja kumppanit ovat jälleen kasvaneet eikä elämä Tylypahkassa tule ainakaan yksinkertaisemmaksi. Kirjan kanssa itkee ja nauraa, jälleen kerran upeaa työtä Jo Rowlingilta!

Täytyy kyllä nostaa Riordanille hattua tästä Kanen aikakirjat päättävästä osasta. Siinä missä sarjan ensimmäinen osa oli paikoitelle todella tylsä, ja toinenkin vähän niin ja näin, Pedon varjo pysyi mielenkiintoisena koko ajan. Pedon varjossa käydään viimeistä taistelua Apepia vastaan ja maailma uhkaa tuhoutua muutaman päivän kuluttua. Tämä ei jo ennestään Riordania lukenutta hetkauta, koska sama jippo on käytetty oikeastaan jokaisessa Percy Jacksonissa. Pikku hiljaa tämä "pelastakaa maailma kolmessa päivässä" meininki alkaakin jo ärsyttää. Huumori oli kuitenkin tuttuun tyyliin loistavaa. Useaan otteeseen huomasin naureskelevani itsekseni kaheleille juonen käänteille ja hahmojen tokaisuille. Carter ja Sadie ovat ehkä hieman ärsyttäviä tyyppejä, mutta heidän sisarussuhteensa on mielestäni kuvattu oikein aidolla ja humoristisella otteella. Romantiikkakaan ei kirjasta onneksi puutu. Loppufiilikset Pedon varjosta olivat hyvät, eikä muutama loppulausahdus sulje pois jatkon mahdollisuutta. Minun mielestäni sarja voisi kuitenkin päättyä tähän. Aivan Percy Jacksonien tasolla tämä ei ole, mutta Riordanista pitävälle suosittelen kyllä.