Tuulen varjo

Tuulen varjo kaappasi huomioni itselleen mutta turhan myöhään. Liian myöhään sanoisin. Lähes 650-sivuisesta kirjasta oli noin 2/3 jo takana, kun tarina vasta kunnolla muuttui mielenkiintoiseksi. Loppu olikin ehdottomasti odottamisen arvoista luettavaa, mutta sitä edeltävät sivut olivat sen verran puuduttava luku-urakka, etten voi antaa enempää tähtiä.

Kirja on luokiteltu maagiseksi realismiksi, mutta taianomaiset elementit ovat pikkuisessa, lähes huomaamattomassa osassa. Kaiken lisäksi en oikein tykästynyt henkilöhahmoista yhteenkään, vaikka värikkäitä persoonia moni heistä olikin, kadunfilosofi Fermín etunenässä.

Aivan upea kirja, pysyi mielen pinnassa estäen uuden avaamista monta viikkoa. En jättäisi lukematta mistään hinnasta. Seuraavaksi otan ehdottomasti Zafonin muita teoksia.

Tuulen varjo lumosi minut ensilauseestaan lähtien. Isä johdattaa nuorta poikaansa Barcelonan sumuisten ja syksyisten katujen halki, Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Tempauduin täydellisesti mukaan tarinaan, jota värittivät lukemattomat kirjojen labyrintit, rakkaus, petokset ja epätoivo. Erityisesti viehätyinkin kirjaihmisenä juuri Unohdettujen kirjojen hautausmaahan, paikkaan, jonne ihmisten jo unohtamat kirjat päätyvät odottamaan, että joku noutaisi ne luokseen. Näin mielessäni valtavat kirjahyllyt, haistoin vanhan paperin ja painomusteen. Nyt haluan kuollakseni matkustaa Barcelonaan ja vielä enemmän, haluan Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Tuulen varjoa voisikin vinkata erinomaiseksi matkalukemiseksi Barcelonaan suuntaavalle, sillä kirja keskittyy paljon eri paikkojen, joista varmasti suuri osa on myös todellisia, kuvaamiseen. Myös kirjan juoni oli paitsi henkeäsalpaava, myös aika pelottava. Mystisen ja rauhallisen alun jälkeen kirja muuttuu lähes dekkariksi, jossa selvitetään Caraxin arvoitusta palanen kerrallaan. Zafón hallitseekin erinomaisesti taidon paljastaa asioita oikeassa järjestyksessä ja juuri oikeassa määrin. Ja vaikka ihan alussa jo arvasinkin tietyn Caraxiin liittyvän mysteerin, aloin epäillä itseäni useissa kohdissa ja lopulta olinkin ihan sekaisin, enkä tiennyt mihin uskoa. Tuulen varjo saa kuitenkin useita aika pelottavia sävyjä kirjan mittaan ja jos on samanlainen omaan varjoaan pelkäävä ihminen kuin minä, en suosittele tämän lukemista illalla ennen nukkumaan menoa. Tuulen varjo liimasi minut kiinni sivuihin ja elin täydellisesti henkilöiden mukana peläten ja surren näiden puolesta. Tuulen varjo onkin paljolti myös surullisten ihmiskohtaloiden kirja, eikä Julián Caraxin menneisyys ole ruusuista luettavaa. Erityisesti loppua luin henkikurkussa, mutta muuten en siitä sano mitään, sillä Tuulen varjo on niitä kirjoja, jotka kannataa lukea spoilaantumatta. Joten, jos joku ei tästä ylistysryöpystä vielä napannut tärkeintä pointtia, se tulee tässä: Rakastin Tuulen varjoa ensimmäiseltä sivulta viimeiselle ja se pääseekin ehdottomasti paitsi suosikkieni listalle, myös parhaimpien lukemieni kirjojen listalle. Suosittelen kokeilemaan.

Kirja on mielestäni ennen kaikkea rakkaustarina ja usean ihmisen traagisen kohtalon kuvaus. Tunnelma on pohjimmiltaan melankolinen ja varsinkin alussa miellyttävän rauhallinen. Myöhemmin tarina muuttui enemmän jännityskertomukseksi, missä vähitellen paljastettiin arvoituksen ratkaisu. Muutama yllättäväkin kohtaus mahtui mukaan. Kertomuksessa on pieni ripaus kauhutarinan tunnelmaa olematta kauhutarina varsinaisesti. Taitavasti kerrottu tarina kaiken kaikkiaan ja vanhan Barcelonan kuvaus viehätti. Viihdyin kirjan parissa hyvin, vaikka siinä oli välillä saippuaoopperamaisen draaman piirteitä. En ole romanttisten kirjojen suurkuluttaja, mutta vaihtelun vuoksi joskus tämmöisenkin lukee mielellään.

Muistan äidinkielnopettajani vinkanneen tästä kirjasta joskus abivuotenani, "Enkelipelin" ilmestyessä kirjailija nousi jälleen tapetille ja lentoliput Barcelonaan varmistivat sen, että tämä teos oli pakko lukea. Viihdyin hyvin, varsinkin alkumetreillä, mutta en missään vaiheessa varsinaisesti häikäistynyt. Ruíz Zafón lähtee liikkeelle hyvin kaunopuheisesti: on mukava lukea ”kaupungista, joka pesee akvarellinaamiotaan” ja Las Ramblasilla leijailevasta sumusta, jonka aamuaurinko värjää ”kupariseppeleeksi”. Nuoren päähenkilön viattomin silmin maailma näyttää rikkaalta ja ihmeelliseltä ja naiset enkeleiltä, mutta Daniel Semperen varttuessa sävy muuttuu Hollywood-elokuvaksi, joka haluaa tarjota kaikille kaikkea. Näyttämölle astuu sadistisia, humoristisia ja seksikkäitä hahmoja, jotka ampuvat lukijaa viihdyttäessään hieman yli, ja kielikuvatkin harvenevat tai alkavat toistaa itseään. Juoni on suhteellisen taitavasti punottu ja tahti kiristyy loppua kohti selkeään kliimaksiin. Kaiken pyörityksen keskellä kaipaa kuitenkin alun täyteläistä, seesteistä tunnelmaa.