Sielut kulkevat sateessa

Taidan pelätä vettä hiukan. Äärimmäisen miellyttävästi ja sujuvasti kirjoitettu persoonallinen kirja. Yleensä kun luen, joudun kytketään aivot pois päältä, etten keskity tapahtumien seuraamisen sijaan sanavalintojen korjaamiseen. Nyt ei tarvinnut. Jääskeläinen kirjoittaa hyvin eri tavoin kuin minä, mutta tyyli on uskomattoman kaunis ja taidokas. Dialogi on realistista ja jo pelkistä repliikeistä tunnistaa hahmon suoraan. Ja itse henkilöt... Ei tule mieleen, milloin viimeksi olen törmännyt ainoaankaan näin todentuntuiseen hahmokaartiin. Vaikka hän-kertoja onkin Juditin kannalla kaikki 550 sivua (poislukien minäkertoja-palat, joista en aio spoilata mutta joista käy irti muidenkin hahmojen ajatuksia), jopa yksittäiset sivuhenkilöit välittyvät hämmentävän hyvin lukijalle. Mauri oli aivan ihana, ja Leomouru myös. Martta creepy pahemmin, mutta hyi olkoon, pystyi häneenkin samaistumaan. Ketään ei voinut inhota. Kuka tahansa heistä voisi kävellä kadulla vastaan. En nyt tiedä pelattavuudesta, mutta kyllä tämä vähintäänkin jännittävä oli. Kun nimi aukenee, ollaan aaaika creepyillä kohdilla menossa. Ja kuten mainittu, aquafobia iski. Yritän rauhoittua ja ajatella ettei vedenpaisumus oikein millään yltäisi tänne kolmanteen kerrokseen... Kai... Olin hiukan varauksellinen, kun tajusin kirjan jutustelevan pitkät pätkät fundamentalismiateismiagnotisijuttua, mutta Jääskeläinen onnistui vetämään sen hyvin. Kaikesta löytyy moitittavaa, ja totta kai kaikkea saa tai pitääkin kritisoida, mutta minulle ei yritetty myydä mitään eikä ketään alettu haukkua. Tämä on hieno kirja, hieno tuttavuus. Onnekseni lisää Jääskeläistä odottaa lukijaansa, vaikka kuulopuheiden perusteella paras tulikin jo lukaistua.

Upea, upea, upea. Muuten en voi tätä kuvailla. Genreluokittelut Sielut kulkevat sateessa -kirjan kohdalla ovat täysin turhia. Jääskeläinen kirjoittaa kirjoja, joissa yhdistyvät paitsi maaginen realismi, myös kauhu ja jonkinlainen... Sille on tuskin nimeä. Symboliikka on ehkä lähimpänä. Symboleja kirjassa vilisee, ja on lukijan vastuulla poimia ne kaikki ja muodostaa kirjasta oma käsityksensä. Eli helpoksi Jääskeläinen ei lukuprosessia lukijalle tee. Minut kirja aivan imaisi mukaansa. Luin tätä kaikkialla - terveyskeskuksessa, ulkoilemassa ollessani - ja tietty kotona. Yöllä. En suosittele. Itse asiassa intouduin Sieluista niin kovin, että rustasin kirjailijalle jopa fanipostia. Minulle vastattiin muutama päivä sitten, ja Jääskeläinen kertoi saavansa ideoita kirjoihinsa unistaan. Hyvin unenomaiselta koko kirja tuntuukin. Kirjassa pohdittiin paljon kaikenlaisia rajoja ja lopulta kaikki ne osoittautuivat tarpeettomiksi. Tietyllä tapaa lähes raivostuin, kun huomasin kirjan vievän minua eikä toisinpäin. Raja lukijan ja kertojankin välillä siis sumeni. Silloin tällöin nimittäin lukija voi kokea olevansa jumala, joka vain nauraa päähenkilöiden kokemille vaikeuksille. Varmasti päällimmäinen kysymys, joka tästä jäi, oli: "Onko minulla sielu?" Toivon, ettei olisi. Sen verran hurjiksi ne tässä kirjassa äityivät.

Lukukokemus jakautui jokseenkin kolmeen osaan: alussa odotin, että päästään kunnolla liikkeelle. Toinen kolmannes vei täysin mukanaan ja viimeinen kolmannes irtosi sen verran tehokkaasti reaalifantasian puitteista, että se pikkuisen latisti fiiliksiä. Joillekuille muille nimenomaan loppu on ollut SE juttu, minä en itse saanut siitä kunnolla kiinni. En kokenut tätä kauhuksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Lähinnä Se Mikä Taivaassa Asuu oli jollain tragikoomisella tavalla miltei huvittava. Ja pidin teorioista uskontojen takana. Hieno kirja oli, vaikkei noussutkaan suosikikseni Jääskeläisen tuotannosta.

Outo kirja. Ensin ajattelin lukevani jotain normaalia kaunokirjallisuutta. Kirjasta tuli ensin scifi, hiukan eroottinen ja lopuksi thilleri. Aika paljon Stephen Kingin tyylinen kirja. Eli kirja jota en koskaa lukisi. En kuitenkaan saanut kirjaa kädestäni, sillä se vei mennessään. En tiedä pidinkö kirjasta loppujen lopuksi vai enkö....outoa.

Monta kertaa meinasin lopettaa kirjan lukemisen, mutta aina jokin sai jatkamaan. Kirjassa on kuvailtu joitain asioita mun makuun liian tarksti, mutta sen sietää. Päähenkilö on yllättävän rauhallinen vaikka kokee yhtä sun muuta kauheutta. Vasta kirjan lopussa paljastui sen nerokkuus.

Kiinnostus Lovecraft henkistä tarinaa kohtaan lähti käyntiin heti alusta lähtien. Normaali elämänmeno muuttui pian ihan muuksi kuin normaaliksi. Ilmassa on mystisyyttä, selittämättömiä tapahtumia ja hahmoja, joihin haluaa lukiessa malttamattomasti saada selvyyttä. Tarinassa esiintyy eri tyylejä saumattomasti sopusoinnussa. Mm. kauhun saralla on Cthulhu-myyttiä, yliluonnollista kauhua, splatterpunkia, humoristista kauhua jne. Hahmoista Lukija on ihan huippu ja siitä johdannaisena mainittakoon, että kirja on omistettu kirjabloggaajille. Kirjan selkämys kansipaperin alla on myös hieno.

Kiehtova, ajatuksia herättävä ja hyvin jääskeläismäinen. Alkuasetelma on arkirealistinen, mutta vähitellen asiat alkavat muuttua aina vain oudommiksi. Synkkien sielujen ja vakavan uskonnollisen pohdinnan vastapainoksi kirjasta löytyy myös kumiankkoja ja hyvin maanläheisellä asenteella varustettu päähenkilö.

Klassikko, todella hieno, monisyinen teos joka jää varmasti elämään...toisaalta kirja saattaa olla aikalaiskriitikoille vielä vähän liikaa. Tiivistämällä kääntyisi loistavaksi elokuvakässäriksi joten saattaa vielä Hollywood kutsua kirjailijaa. Yksi parhaita koskaan lukemiani; samaan aikaan hauska, pelottava, filosofinen ja ironinen. Selvästi vientitavaraa, toivottavasti käännössopimuksia satelee.