The Big Bad Wolf - kirjahylly
Kirjamakuni juuri nyt
Erityinen lukutoukka
Aktiivinen kirja-arvioija
Erinomainen viestinkirjoitaja
Erityinen aktiivikäyttäjä
Aktiivinen tähtipelaajaSuosikki kirjani
Viimeisimmät tapahtumat
Lemony Snicket on uskomaton. Uskomattoman hauska. Oli tarkoitus lukea bilsaan, mutta porukoille ei esitys mennyt läpi, kun tyrskin liikaa... Pääasia että kirja on loistava. Takakannenkin luin, vaikkka se on hyvin harvinaista allekirjoittaneelle. Avauslause tosiaan kertoo paljon. Ja kirja, jonka avauksena uskotaan lukijan huomaavan piakkoin lukevansa kirjaa, ei voi olla huono. Kuten ei ollutkaan. Kaikki vertaukset, selostukset ja esimerkit tekivät teoksesta uskomattoman kokonaisuuden, jonka huvittavuus on omaa luokkaansa. Ihan hilkulla olen perustaa kultin, jossa palvottaisiin Daniel Handlerin kynänjälkiä ihmeinä, sillä ninitä ne lähestulkoon ovat. Pakko hankkia omaan hyllyyn, fyysinen pakko.
Seita Parkkolan kirjoissa on sitä jotain, joka ei herätä kiinnostusta, jos kirjaa tarkastelee kauempaa. Kuitenkin parin luvun jälkeen on niin koukussa, ettei muista velvollisuuksiaan, läksyjä ja niin edelleen. Suosittelisin kaikille niille, joilla on ennakkoluuloja suomalaisia kirjailijoita kohtaan. Osataan sitä täällä pohjoisessakin. Usvaan samastui helposti, minä ainakin. Pituus on raivostuttava asia, varsinkin jos vetää ohi pojista, joiden pitäisi olla siinä puolta metriä korkeammalla. Tämä maailma on suunniteltu lyhyille naisille ja pitkille miehille, eikä poikkeuksista pidetä. Suositeltava, hauska, koukuttava ja muutenkin loistava kirja. Teksti avasi silmät, ja pakottaa vilkuilemaan kotikulmilla kaikkiin ojiin ja koloihin, jos siellä vaikka lymyilisikin joku Intian legioonasta. Suositeltava, eteenkin jos luette Viiman ensin. Muuta ei osaa sanoa. Ihana kirja. Olisinpa kolmetoista!
Ei nyt huonoin kirja, jonka olen avannut, mutta... Evie oli turhan ällöpinkki, Lend rasittavan ujoileva, koko höskä hahmojen välillä liian naiivi. "White kirjoittaa kuin ammattilainen." Huvittaisi tietää millä periaatteella Publishers Weekly luokittelee ammattilaisen. Osittain kömpelöä, tökkivää, liian yksinkertaista. Vitsit huonoja, kulutettuja.Ei ehkä siirappinen, ei oikein mitään muutakaan, ärsyttävä ehkä. Juonessa ei mitään poikkeuksellista, peruskuvio ilman mausteita. Takaliepe oli viihdyttävä, kirjailijasta kertova. Kun populaarikultturia kutsuttiin paranormaaliksi asiaksi. Tulipahan luettua.
Raikas, mukava, nopea. Täydellistä matkalukemista, kun ajateltavaa löytyy, mutta ei edellytä joka sekunti niin tarkkaa huomiota. Osittain tuli luettua rivien välistä, viihdyttävää niinkun. Meyeriä ja Haigia on turha verrata keskenään. Haig onnistuu taitavasti kaapimaan vampyyrin nykymaailman stereotypioiden alta esiin ja lisäilemään omia uusia elementtejään taruolentoon. Kliseerajojen rikkominen on hakuammuntaa, sillä lopputuloksesta ei voi olla varma. Osuma ei ole itsestäänselvyys. Mutta Haig ampuu, Haig osuu, KAZAMBUMRÄISKISBÄNG!!!! ja tuloksena on loistava, hauska, tuore kirja, joka ei toivottavasti hautaudu lähipäivinä feikkivampyyrien saastuttamaan verilammikkoon.
Hyvä idea, toteutus olisi kaivannut hiomista. Pidin rakenteesta, kertoja vaihtui joka toinen luku. Fontinvaihto häiritsi hieman... Vaikka se on pikkuinen muotokysymys. En pitänyt kirjoitustyylistä, jotenkin jäi ontumaan pahasti. Roosan lukujen lyhyys oli kääntäen verrannollinen Punakanelin lukujen lyhyyteen, mikä haittasi, koska pidin Roosasta enemmän, vaikka lukujen tunnelma oli hiukan epäaito ja kalpea. Kirja märehti liikaa surulla ja surkealla elämällä. Roosa ei ollut arjen sankari, mikä oli hiukan sääli. Hahmo vain hukkui. Punakanelin luvut olivat sadunoloisia. Hyvä yhdistelmä ajatuksen tasolla, mutta satumaan vaihto tähän elämään ei sujunut kitkatta ja fiilikset vähän sekoittuivat. Toisinaan Punakanelin kerronta oli hiukan latteaa, "Hän meni sinne. Oli hetken. Lähti seuraavaan pisteeseen" ja se söi mielenkiintoa. Ei minun kirjani, mutta ideana äärimmäisen kiinnostava. Ja kansi on kaunis.
Rakastan tätä. Nimeni on Skelligin luin ensimmäisen kerran kai kahdeksanvuotiaana ja kirja on jäänyt takaraivoon. Löysin kirjaston poistomyynnistä eurolla. Ihanaa. Michael oli mukava kertoja, ei liian esiin tungettu. Herkkä. Minakin oli taitava hahmo. Pääosaa esitti enemmän lasinhauras tarina ja hahmot ja kieli oli jätetty koruttomiksi. Ja Skellig hurmasi jo olemuksellaan. Ei siihen paljoa lisäämistä Oma sydämeni suli, kun Michael puhui sisarestaan ja vauvan sydämestä. Sisarrakkaus puree allekirjoittaneeseen. Taisin itkeä pariin otteeseen, mahdollisesti paljon. Kirja oli hieman usvainen, kaunis, ei valtavirta vaan pikkupuro.
Tämä on hyvä kirja, ei niin poikkeava, mutta ihan hyvä. En päässyt kauheasti tykästymään päähenkilöön, mutta muuten hahmokaarti oli ihan mukava, joskin hiukan mustavalkoinen ja osittain stereotyyppinen. Teksti juoksi, joo, muttei herättänyt mitään. Tökkimään se ei jäänyt, enemmän... Hmm. Teksti oli liukasta, soljuvaa, sujuvaa, mutta koska kitka puuttui, ei aina jaksanut rämpiä eteenpäin. Juoni sinänsä oli hiukan... Ei nyt tylsähkö, mutta vähän turhan yksinkertainen. Kirjasta puuttui pelko. Vaikka Mary juoksi aktiivisesti karkuun noitavainoja, täytyi näin kuukausia lukemisen jälkeen muistella vähän pidempään, mikä se "pahis" oli. Historiaa on kuvailtu verisemmin, ja koska olen kai actionmedian uhri, olisin kaivannut ehkä lisää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Vaikka nyt tarkemmin ajatellen ihan hyvä, että Rees erottuu massasta tällä tavalla. Ja välipalana kirja on hyvä ja rentoa lukemista.
Ensireaktio takakanteen, "Jee, taas ties monennen kerran, täysin uusi h*****in Twilight!" Pakko oli lukea, salaa ja kertomatta kenellekään. (Huom, Houkutus on ihan hyväkin kirja! Vaikkei tätä ääneen sovi myöntääkään.) Mielenkiintoisia tutkimuksia. Jos suhteen paranormaali osapuoli on poika, kaikki haluavat häntä. Jos suhteen paranormaali osapuoli on tyttö, kaikki vihaavat häntä ja haukkuvat noidaksi, mikä ei ole kivaa, olkoonkin totta. Missä tasa-arvo? Luulin alkuun tämän olevan Lenan kannalta kirjoitettu ja petyin raskaasti. Haluaisin lukea paranormaalin tunteista, kun hän rakastuu mitättömään kuolevaiseen. (Whiten kirjoja ei lasketa tähän, Lendkin oli fantasiaolento.) Kirja oli kirjoitettu huonosti, teksti tökki ja sanavalinnat kiduttivat. Mä ja sä ei saa tekstiä nuorekkaammaksi tai luontevammaksi. Juoni oli okei, ennalta-arvattava joo, ja moni kohtaus oli jo kuin valmiiksi luettu, mutta toisaalta tämä kuuluu genreen. Se menetteli vielä. Juonta vain ei hyödynnetty tarpeeksi. Viisisataa sivua oli liikaa, kun tapahtumat junnasivat paikallaan välittämättä kivasta ideasta. Kirjassa oli piilotettua potentiaalia, joka jäi käyttämättä. Ehkä seuraavat osat parantuvat, toisin kuin yleensä. Jos nimittäin tästä lähdetään laskuun...
Gibbs kirjoitti tätä neljätoistavuotiaasta seitsemäntoistavuotiaaksi ja ikäraja on kuusitoista... Hauskaa. Odotin tältä suht paljon, enkä ihmeekseni pettynyt. Yllättäen tämä oli hyvä kirja. Siinä missä Edvard on kultupoika ja unelmavävy, Kaspar on oikeasti hirviö. Ensimmäinen vampyyri, joka oikeasti oksetti ja ahdisti. Mutta kun mietti vampyyrejä mytologian olentoina, huomasi Gibbsin muistavan, ettei verenimijöitä ole ihan tarkoitettu sylikoiriksi. Petopuoli oli tuli selkeästi esille, minkä nyt lasken plussaksi. Violet oli mukava päähenkilö. Yleensä en pidä juuri tuosta olennaisesta koppavuudesta, mutta tässä se toimi. Kokonaisuus oli paikoin kömpelö, mutta toimiva. Teksti toimi hyvin, tai ehkä kirjoitustyyli. Alun ja keskikohdan vähältä piti -tilanteet otin täydestä. "Ei päähenkilöä voi tappaa" -ajatus ei käynyt mielessäkään. "Ai nyt jo kuollaan? Miksi?" Taitavaa. Yleisesti pidin. Voittaa kepyesti muun nykyvampyyrikirjallisuuden (jonka allekirjoittanut on lukenut) mutta jää vähän alle koko genren parhaimmiston. En pitänyt sanasta "törppö".
En ehkä arvottaisi tätä neljällä tähdellä, jos en olisi yhdeksän-, kymmenvuotiaana lukenut tätä puoleentuhanteen kertaan ja pelännyt. Luurankopuro on allekirjoittaneelle henkilökohtaisesti merkittävä kirja, ensimmäinen, jota pelkäsin todella. (Goosebumpseja ei lasketa.) Aina nykyäänkin kun pelkään jotain, luen terapiaksi Carmania. Olen pelännyt tämän jo aikaisemmin. Tunnelma oli ihana, se sai rakastumaan. Enää en päässyt mukaan niin tiiviisti. Onneksi luin tämän lapsena. Teksti vei mukanaan kymmenvuotiaan, enää en ihastellut sen kummemmin. Hahmoista Sarah on hauska, joskaan videoiden versio ei tuntunut samalta. Ryanilla oli kirjassa enemmän asennetta, videoilla ei nyt muuta näkynyt kuin kipsi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun katsoin video. Pientä googlailua täytyi tosin suorittaa, kun salasanat oli rasittavasti suomennettu. En kritisoi näyttelijätyötä, vaikken sitä ihmeemmin arvostanut. Viimeinen video toi uuden käänteen juoneen, ja koin hetkellisen itkupotkuraivarin, kun en tästä ollut lapsena perillä. Kuitenkin, videot olivat hyvä ajatus ja antoivat hyviä taukopaikkoja levottomalle lukijalle. Eläköön rajaton internetyhteys. Rakas, rakas kirja, jonka olen lukenut ja tulen lukemaan vielä useampaan kertaan.
Rakastan tapaa, jolla kirja on kirjoitettu. Puhekielisyys toimi ja esti kiltisti kirjan horjahtamisen epänormaalimpaan kerrontaan, joka olisi kääntynyt tavanomaisen rasittavaksi. Ajatukseni näin yksinkertaisesti ilmaistakseni. Saba on ihana hahmo. Elämän murjomia ovat kaikki hahmot aina ja iankaikkisesti, mutta Sabaan se on oikeasti jättänyt jäljen. Jackiin nyt rakastuin totta kai, Emmi oli ärsyttävä. Haukat olivat pirteä lisä. Kuoleman enkeli iski minuun. Lujaa. Juoni ei sinänsä poikennut erikoisesti, paitsi ettei rakkaus ollut se keskeisin juttu. Se on täysin verrannollinen Nälkäpeliin Melkein vähensin tähditystä puolikkaalla, sillä kirjan lukeminen kesti allekirjoittaneelta häiritsevän kauan. Se ei sinänsä ollut Youngin vika, enemmän syytän ihan itseäni. Kirja än äs koukutti paljon, mutta kun minä luki tätä aina iltaisin eikä aamulla jaksanut nousta aiemmin tämän takia. Kirjan vika se ei ollut, mutta jäin makuuni liian outsideriksi. Hyvä kirja.
