Luukaupunki

Lyhyesti kuvattuna Luukapupunki kertoo ihan tavallisesta 15-vuotiaasta tytöstä nimeltään Clary. Hänelle kuitenkin tapahtuu asioita, joita hän ei aluksi usko todeksi. Hänen käsityksensä maailmasta, jossa on elänyt muuttuu kuitenkin nopeasti. On olemassa ovia, jotka avautuessaan eivät enää sulkeudu. Etenkin kun kuvioissa on mysö taivaalliseen komeaan Jace, tummahiuksinen ja jumalatarmaisen kaunis Isabelle ja tämän vaatimaton veli Alec.

Takakansi lupaa "hieman" mahtipontisen lukukokemuksen. Pokkaripainoksessa kerrotaan myös teoksen synnyttämästä laajasta fanikultista, ja jopa itse Stephenie Meyer lukeutuu yhdeksi ihailijoista. 

Jo ensimmäiset 50 sivua saivat minut epäilemään, kannattaako minun jatkaa teosta eteenpäin. Kieli oli tönkköä, käännökset kömpelöitä (usein yritetty liian suoraan kääntää ilmasuja) ja kuvailu on kaavamaista: töks tässä on hahmo, kuvailenpas hänen silmiensä ja hiustensa väriä, vaatteita, ympäristöä ja sitten mennään kerronnassa eteenpäin. Luin kuitenkin teoksen loppuun, vaikka välillä teki mieli raastaa hiuksia päästä. 

Jotkin kielikuvat olivat hyvin karkeita: esimerkiksi erästä hahmoa kuvataan seuraavasti: "hänen kasvonsa näyttivät siltä kuin ne olisi kaiverrettu jostakin hyvin kovasta". Huomasin myös pari erikoista kohtaa, joita alkuperäisteosta näkemättä epäilin käännöskukkasiksi. Esim. "hän haisi lialta". Jos alkuperäisversiossa on käytetty sanaa dirt, se voi tarkoittaa sekä likaa että multaa, joista jälkimmäinen sopisi tilanteeseen paremmin hahmon juuri kierittyä maassa.

Käynnistymisongelmien jälkeen huomasin olevani kiinnostunut maailmasta, jota teksti paljasti paikoin kivuliaan hitaasti, paikoin tulvien (infodumppia). Clary tutustuu varjometsästäjien arkeen, joka on täynnä demoneja, ihmissusia, vampyyrejä ja muita klassisia fantasian olentoja - believe me, teos on välillä kuin ei-inhimillisten olentojen katalogi, sillä "kaikki myytit ovat totta". Varjometsästäjiä kutsutaan myös nefileiksi, enkelten lapsiksi.

Ensimmäinen varjometsästäjä syntyi, kun enkeli Raziel sekoitti enkelten ja ihmisten verta maljassa, ja pyysi häntä juomaan siitä. Nefilit tappavat demoneita.  Luukaupunki tarjoaa jälleen yhden selityksen vampyyrien ja ihmissusien olemassaoloon. Nyt syy niiden syntyyn on aineettomien demonien ulottuvuuksistaan mukanaan tuomat taudit.

Teoksen mielenkiintoisin hahmo on Hodge, jota voi verrata Buffyn Gilesiin. Hänen seuranaan on Hugo-niminen korppi. Myös  Hiljaiset veljet ovat vallan kiehtovia. Teoksen teini-ikäiset hahmo ovat hyvin rasittavia ongelmineen, joskin Jacella on hyviä one-linereita. Clary on ehkä yksi sinisilmäisimmistä hahmoista, joista olen lukenut. Hän ei näe koskaan sitä, mitä hänen silmiensä edessä on. Kirjaimellisesti. (Vaikka teoksessa usein kehutaan hänen kykyään nähdä maailma ja piirtää siitä.) Kuten jacekin sanoo: "Sinä olet sitten tyhmä, Clary. Olet aivan uskomattoman tyhmä. Etkö sinä tajua mitään?"

Kaikkein ärsyttävin tai sanoisinko pikemminkin harmittavin piirre teoksessa oli liiallinen ennalta-arvattavuus. Voinkin siis suositella teosta vain lukijalle, jota ennalta-arvattavuus ei haittaa. Claren luoma maailma on mielenkiintoinen, mutta vaatisi pientä hiomista. En kuitenkaan sano, että aikani kirjan kanssa olisi mennyt hukkaan, sillä välillä viihdyin oikein mainiosti. Parhaimpien lukukokemusten joukoon tämä ei kuitenkaan pääse.

Tämä kirja on mahtava, ei voi muuta sanoa. Arvatkaapas kuka on hahmoista paras? Yllätys ylllätys...Jace Lightwood/Morgenstern/Herondale/Wayland. Jacen omalaatuinen huumorintaju ja hänen laukomat vitsikkäät kommentit..niille ei vaan voi olla nauramatta kuin hullu. Clary taas..en oikein tiedä. Aluksi en tykännyt hahmosta ollenkaan, sillä tyttö on äkkipikainen ja hyvin hyvin hyvin ärsyttävä. Simonistakaan en oikein sinänsä diggaa vielä tässä kirjassa. Sillä tässä kirjassa se on ihan täysin maallikko, kun esim. Izzy on hänen vastakohtansa. Alecia&Magnusta mä rakastan yli kaiken❤. Valentine..on loistava hahmo, ja jotenkin tykkään siitä. EnTiäMiks ^^ mut se on jotenkin vaan niin paras. Eipä tässä mitään muuta, vähän lyhyt tästä tuli mut eisemitään OuO

Luin tämän ihan äskettäin joten suurin kohu oli jo ehtinyt laantua. Muistin sarjan olemassa olon kun koko sarjan viimeinen osa ilmestyi ja sitä alkoi näkyä kirjakaupoissa ja muualla. Päätinpä sitten alkaa lukemaan.

Juoni ja koko maailma on jännä ja kokonaisuudessaan kiehtova. Varjometsästäjät, ihmissudet ja kaikki muut rodut jne. ovat hyvin kuvailtuja, vaikka samoista jutuista on miljoona muutakin kirjaa.

Saan varmaan suuret vihaajajoukot niskaani, mutta en pidä Jacesta. Hän vain ärsyttää, vaikka laukookin välillä ihan hyviäkin kommentteja. Sen sijaan Simon, Luke ja Alec ovat hyviä hahmoja. Clary taas on aikalailla tavallinen päähenkilö. Joka tapauksessa hyvä kirja, suosittelen.

Luukaupunki oli hienoinen pettymys ottaen huomioon kuinka paljon sitä minulle hehkutettiin. Hahmot olivat varsinkin sarjan loppua kohden kaikki melko samanlaisia, eikä yksittäisistä hahmoista siis saanut oikein otetta. Magnus, Alec ja Maia nousivat lempihahmoiksini melko nopeasti, heistä löysin edes jotain itseeni purevaa särmää. Tosin Jacen huumori ja ylimielinen asenne iski toisinaan, vaikka en kyllä todellisuudessa hänen kaltaisestaan ihmisestä pitäisi. Jäin kovasti kaipaamaan hahmojen kehittymistä - esimerkiksi Clary, sarjan päähenkilö, oli tämän kirjan, ja koko sarjan loppuun asti sama heiveröinen, epätoivoisesti rakkautensa puolesta taisteleva teini, toivoin enemmän. Tähän vielä haluan lisäksi mainita, etten ollut ollenkaan tyytyväinen siihen, miten nopeasti Claryn ja Jacen lempi roimahti ja kuinka kiihkeästi he tarrautuivat ensi hetkestä lähtien toisiinsa. Tätähän oli sarjassa selitetty sillä, että varjometsästäjät kokevat tunteet voimakkaampina kuin ihmiset, joka oikeastaan minun makuuni ainoastaan lisäsi romanssin kliseisyyttä

Kirjan kerronta oli joissakin kohdin älyttömän pitkäveteistä ja liian latteaa, ei aina meinannut jaksaa lukea (näin kävi varsinkin sarjan jälkimmäisissä osissa, kirjat vain toistavat itseään ja pitkää salahelinää on liikaa). Jäin kaipaamaan paljon jonkinlaista tiettyä nopeatempoisuutta, pitkät toiminnattomat kohdat alkoivat kyllästyttää jossain vaiheessa. Juoni oli melko ennalta- arvattava.

Perusfantasiaa, ihan lukemisen arvoinen kirja muttei kyllä lempikirjakseni yllä. Täytyy tosin sanoa, että kyllä minä tämän kohtuumielelläni kuitenkin luin (kuten jo sanottu, sarjan viimeisimmät osat Lasikaupungista eteenpäin aiheuttivat enemmän tuskaa) ja oli myös kohtia, jotka Clare oli kirjoittanut niin että tunteitakin heräsi.