Pikku Nälkä

Kirja alkoi mielenkiintoisesti ja oli kaikin puolin erittäin lupaava. Toki vauhtiin päästiin jokseenkin hitaasti ja Gideon esiteltiin mielestäni aika myöhäisessä vaiheessa, mutta sen nyt vielä voi antaa anteeksi. Mutta ottaen huomioon, että kyseessä on trilogia ja ilmeisesti lopunkin aikaa tullaan pyörimään samojen aiheiden ympärillä, kerrottiin tässä osassa aivan liikaa. Monia asioita saattoi arvailla liian aikaisessa vaiheessa, ja kirjailija päästi lukijat aivan liian helpolla ottaen huomioon aihepiirin tarjoamat mahdollisuudet. Tällaisessä tarinassa voisi mielestäni olla enemmän salaisuuksia ja kirjailija voisi antaa lukijan ajatella enemmän ihan omilla aivoillaan. Myös romantiikan äkkinäinen kehittyminen oli ärsyttävää. Ensimmäisessä hetkessä Gwen ja Gideon suunnilleen vihasivat toisiaan, seuraavassa hetkessä kaulailivat ja yllättäen olivatkin kamalan hyvää pataa keskenään. Missä oli jännite, kipinä, tunteet? Pääparin suhde jäi etäiseksi, viileäksi ja kiirehdityksi, etenkin kun ottaa huomioon Gideonin ja Gwenin serkkun suhteen. Voi toki olla, että kyse on jostakin Gideonin julmasta juonittelusta, eikä hän oikeasti pidä Gwenistä, mutta siinä tapauksessa Gideonin vähäisetkin pisteet laskevat jonnekin erittäin alas. Sitä paitsi se olisi erittäin kummallinen ja köykäinen veto kirjailijalta, joka on siihen mennessä kirjoittanut niin ennalta-arvattavasti. Kokonaisuutena kirja oli enintään juuri ja juuri tyydyttävä (Eniten pisteitä keräsivät Gwenin paras ystävä Leslie, symppikset haamuhahmot ja Gwenin isoäiti - jonka nimeä en enää muista), jos sitäkään. Seuraavan kirjan luen jos tulee vastaan ja jos on tarpeeksi tylsiä hetkiä.

Tykästyin tähän kirjaan todella. Juonessa ei ehkä ollut paljoa toimintaa, mutta hahmojen välittömyys ja hauskuus saivat ainakin minut nauttimaan joka hetkestä. Puhekieli sopi tekstiin ja teki hahmoista helpommin lähestyttävät. Rufus kyllä nousi ehdottomaksi suosikkihahmokseni, mutta kyllä loputkin pääjengistä pääsivät aika korkealle suosikkilistallani. Unnan vanhemmat jäivät ehkä liian etäisiksi ja olisi sitä faunoidi-puolta voinut selventää vähän enemmän, kun on uudesta lajista kyse, mutta muuten kirja miellytti. Oli todella positiivinen yllätys löytää näinkin hyvätasoista fantasiakirjallisuutta Suomesta.

Tämän kirjan kanssa lähinnä pyörittelin silmiäni ja huokailin tympääntyneenä, tarkistaen vähän väliä että loppuuko tämä jo kohta. Pääsi ehdottomasti laimeimpien koskaan lukemieni kirjojen listalle. Alku oli tylsä, biologiapari-juttu haiskahti vahvasti twilightilta ja Patch oli pahismaisuudessaan täysin ylimenevä muka kuuma kansikuvapoika, joka ei kyllä pahemmin pisteitä kerännyt. Nora oli syystä tai toisesta aika mitäänsanomaton ja väritön, eikä perinteinen bestiskään herättänyt oikein mitään tuntemuksia. Ylipäätään koko teos toi mieleen huonon fanitarinan, eikä ainoastaan tylsien hahmojen takia, vaan myös juonen latteuden vuoksi. Eikö se kirjailija keksinyt mitään omaperäisempää? Muutamaan otteeseen laatu nousi melkein siedettäväksi, mutta ei sitten, aina sorruttiin takaisin suohon.

Suhtautumiseni tähän kirjaan on jokseenkin ristiriitainen. Koko ajan sattuu ja tapahtuu ja mielestäni kaikki kirjan tapahtumat on sullottu aivan liian lyhyenläntään aikaan. Koko ajan pahiksia tunki ovista ja ikkunoista ja silti niitä oikein piti vielä etsiä lisääkin. Henkilöt olivat osittain onnistuneita, osittain ei. Clary oli perinteinen sankaritar, rumana itseään pitävä poikatyttö, jolla ei oo ikinä ollut tyttöpuolisia kavereita tai poikaystäviä. Kömpelö, huonosti pukeutuva lauta, joka on ujo mutta sittenkin aika rohkea. Tällaisen ensivaikutelman Clarysta sai. Miksi kaikki nykyajan naispäähenkilöt ovat tällaisia omasta mielestään niin karseita, mutta kaikkien miesten mielestä ihania ja rakastettavia? Onko nykyään jotenkin ihanteellista, että sankaritar pitää itseään rumana, mutta yllättäen vähintään kaksi jätkää on ihan lääpällään siihen, vaikka koskaan ennen kukaan ei ole osoittanut minkäänlaista merkkiä kiinnostumisesta? Simon oli puolestaan pitkälti tylsä, tylsä, TYLSÄ. Siinä on niin perinteinen sidekick, jonka tuntemukset ovat ennalta-arvattavat ja turhauttavat. Ainoa asia josta Simonissa pidin, oli hänen ajoittainen huumorintajunsa. Jace puolestaan oli hahmoista ainoa, josta mä todella tykkäsin alusta loppuun. Joo, se on totaalisen perinteinen ja kliseinen pääpoika, mutta mitä sitten, kun ne on aina kaikista parhaimpia? Jace oli parhaiten kuvailtu, sillä oli parhaat jutut ja kaikesta täydellisyydestään huolimatta sympaattisimmat negatiiviset piirteet. Useinkin käy näin, että tykkään kirjojen miespäähenkilöistä enemmän kuin sankarittarista, mutta taitaa olla aika yleinen tilanne. Tää oli kuitenkin yllättävän hyvä kirja esikoisromaaniksi, vaikka ajoittain herätti ärtymystä.

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran ollessani 12 ja silloin kirja lumosi minut täysin. Rakastuin tekstin kuvailuun ja omanlaiseen huumoriin, jota kirjassa oli. Tarina on totta kai erittäin kliseinen, ennalta-arvattava ja ajoittain todella tylsä, mutta silti se on mielestäni yllättävän hyvä veto Meyerin ensimmäiseksi romaaniksi. Ainoa todella kirjan pilaava piirre oli Bella, joka on hahmona pitkälti täysin epäonnistunut, naiivi ja idioottimainen höntti, jonka perässä jostain syystä ihan kaikki juoksevat. Eikö nykyään voida kirjoittaa tytölle yhtä poikaystävää/ihailijaa ja jättää sitä siihen? Miksi kaikkien poikien pitää riutua rakkaudesta ah niin ihanaa sankaritarta kohtaan? Ärsyttävää! Sarjan ylipäätään pilasi elokuvat. Tässä ensimmäisessä osassa oli edes vähän eloa, mutta elokuvien (tai no, lähinnä Bellan näyttelijän ja surkean ohjaajan) takia Meyerin ote katosi. Sarjan loput osat ajavat kerta toisensa jälkeen päin seinää, saaden lukijan toivomaan nopeaa kuolemaa.

Lukukokemuksena Vieras oli tavallaan ihan kiehtova. Pahemmin en ole scifiä lukenut, joten en voi tätä muihin genrensä tuotoksiin verrata. Vieras oli rutkasti parempi kuin twilight-saaga, mutta en silti tiedä tykkäsinkö tästä kirjasta vai en. Juoni ja idea olivat sinnällään ihan toimivia ja tykkäsin etenkin siitä, että juoni eteni sopivan rauhallisesti ja jotkut jutuista jopa tulivat yllätyksinä, eli siitä pisteet Meyerille. Hahmot kuitenkin saivat verenpaineeni kohoamaan, sillä ne ovat aivan liian twilightmaisia. Etenkin Jaredin ja Edwardin samankaltaisuus turhautti ja Jared olikin hahmoista ehdoton inhokkini. Etenkin hänen ja Edwardin samankaltaiset pakkomielteet ja jäykkyys turhauttivat. Eikö Meyer osaa kirjoittaa älykkäistä tosikoista, vaan pitääkö jokaiseen tarinaan tunkea tällainen? Muista hahmoista Ian muistutti aika paljon Emmettiä (mutta saa sen anteeksi, koska oli niin ihana hahmo) ja Mel ja Wanda (suomeksi Vael, joka kuulostaa aika köykäiseltä ainakin minun korviini) olivat jonkinlainen kombinaatio Bellasta ja Rosaliesta. Usein niitä päänsisäisiä keskusteluita lukiessa tuli mieleen se, miten Aamunkoissa puhuttiin Rosalien ja Bellan laumasta. Kirjassa oli myös muita turhauttavia sivuseikkoja, mutta koska Ian oli superihana, niin en viitsi tässä enempää listata. Suosittelen Vierasta, mikäli haluaa viihdyttää itseään ei-niin-syvällisellä hömpällä.