ShadowMaker - kirjahylly
Perus lukutoukka
Epätavallinen kirja-arvioija
Perus aktiivikäyttäjä
Perus tähtipelaajaKirjamakuni
Suosikkejani
Hyllyni tapahtumia
En ymmärrä niitä, jotka ovat antaneet tälle viittä alempaa tähteä! Anteeksi nyt vaan, mutta tämä on musta vaan niin ihana!:D Ensinäkin: Mörkö ja Piisamirotta. Kuka nyt heistä ei pitäisi (; Toiseksi: Muumilaakso. Kuka EI HALUAISI asua siellä? Olisi niin ihanaa elää yhtä boheemia elämää kuin muumit... (sanoo opiskeluun kyllästynyt oppilas) Kolmanneksi: TÄMÄ ON MUUMIKIRJA! Kuka ei voisi pitää Muumeista ja Tove Janssonin satumaisesta kirjoitustavasta (ja mahdollisesta kuvituksesta?). Eli tämä kirja on todellinen helmi, 5 tähden kirja!
Luin kirjaa sivulle 338 asti ajatuksen kanssa (vaikka ne yrittivätkin harhailla aika ajoin), sen jälkeen en enään pystynyt. Joten siis arvosteluni perustuu saamani kuvaan jonka 338 sivun aikana ehdin muodostamaan. Ihan ensiksi on sanottava, että petyin pahasti. En vain Meyerin tekemän huonon juonikuvion takia (Edwardin lähdön),vaan lähes kaikkeen mitä kirjassa oli. En pitänyt sen kirjoitustyylistä, juonenkulusta,henkilöistä, jne.. Juoni kulki kuoleman hitaasti, kirjoitustyyli ei saanut sitä henkiin, kun henkilöt tökkivät sitä aseillaan. Henkilöistä ehkä ainoat, jotka olivat siedettäviä olivat Esme ja Carlisle, jotka saivat erittäin vähän 338 sivun ajan tilaa, ja Jacob aijoittain. Elokuvia katsoessa Jacob oli vain pinnallinen ja ärsyttävä marisija, mutta tässä oppi pitämään hänestä enemmän ja ymmärtämään, että hän on hiukan muutakin kuin muskelikasa. Tässä Jacobin hahmo on paljon miellyttävämpi kuin elokuvissa. Kuitenkin se, että Jacobin hahmo ylitti odotukset (jotka eivät olleet kovin korkealla), se ei kuitenkaan pelastanut koko kirjaa. Odotin Uudenkuun olevan hyvä,ehkä parempi kuin Houkutus, noin 3 tähteä. Ja kun kuulin ystäviltäni, että tämä ei ole yhtä hyvä kuin Houkutus, pidin kuitenkin ennakkokuvitelmistani kiinni, ja avasin tämän kirjan ilman ennakkoluuloja (paitsi Jacobia kohtaan). Joten olin erittäin pettynyt, kun ymmärsin, ettei tämä tästä taida parantua. Tätä kirjaa lukiessa mieleeni tuli monta kysymystä ja toteamusta mieleen: Kuka tällaisia kirjoja julkaisee kovakantisina, tämähän on Harlequin-tasoa?! Miksi maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka pitävät tästä? Ja mitä he näkevät tässä? jne... Kuten jo alussa sanoin, tämä mielipide perustuu 338:aan sivuun. Aijon kyllä kahlata läpi loput kirjasta, hyppäen kylläkin tylsien lukujen yli. Mutta jos tästä kirjasta jotain myönteistä pitää löytää ja sanoa, niin kaipa se on hyvä todeta, että massan mukana kulkevat teinitytöt edes lukevat jotakin, vaikka se olisikin jotakin tällaista mitäänsanomatonta hömppää (Huom. näin itse teinityttönä,- muttei kuitenkaan massaan kuuluvana -, haluan sanoa).
Siuntio Silosäkeen tarinat on ihana kirja. Ehdottomasti kolmen ja puolen tähden kirja, jos voisi puolikkaita antaa. Kirjaa lukiessa ei voinut vain olla hymyilemättä. Tunnelma, jonka Rowling loi oli satumaisen herttainen, taattua iltasatulukemista lapsille. Niinpä luettuani päätin, että tämän minä luen sitten mahdollisille lapsilleni tai jolle kulle läheiselle sukulaiselle joka on pieni,ollessani aikuinen. Juonet tarinoissa olivat yksinkertaisia ja hiukan ennalta arvattavia (pienempiä lukioita ajatellen varmaankin tahallaan tehty), mutta se ei haitannut lukukokemustani, ainakaan paljoa. Ainoa miinus oli minussa ei kirjassa: olen nimittäin ehkä hiukan liian vanha tähän (vaikka olenkin erittäin lapsenmielinen). Nimittäin olisi ollut niin ihanaa, jos olisi ollut iltasatuja janoava lapsi tuolloin kirjan ilmestymisvuonna, 2009! Uskon, että olisin pitänyt kirjasta kovasti, varmasti olisi irronnut viisi tähteä (vaikka tuskin minä täällä olisin silloin ollut jakelemassa niitä). Tiivistettynä: Siuntio Silosäkeen tarinat on erittäin hyvä kirja, siitä pystyy nauttimaan lähes kuka tahansa.
Ollessani pieni, mummoni luki tätä minulle usein mummolavierailuilla. Hän itse rakasti/rakastaa (en ole aivan varma, pitääkö hän vieläkin tästä) tätä kirjaa. Minua tarina Herra Huusta ei ole kuitenkaan koskaan sytyttänyt. Muistan kun pienenä näin kirjan kannen ensimmäistä kertaa. Mielestäni kuva kannessa näytti tylsältä, ja selailessani sivuja (siis katsoessani niiden kuvia),jouduin pettymään vielä enemmän. En pitänyt tyylistä miten piirrokset oli piirretty. Koko kirja tylsiä kuvia, taisin miettiä silloin. Sen jälkeen Herra Huu on ollut minulle pelkästään ikävystyttävä hahmo, vaikka mummo yritti saada minut ymmärtämään kirjaa paremmin,näyttämään siitä enemmän. Pari vuotta sitten, kun selasin mummolla kyläilessäni kirjahyllyä, näin tämän. Päätin lukea sen itse. Ei silti vieläkään oikein sytyttänyt. Kirjan lukeminen oli jollain tavalla epämiellyttävää,ennen kaikkea pitkästyttävää. En tykästynyt vieläkään kuvitukseen. Se oli jotenkin tökeröä. Herra Huuhunkaan en ihastunut. Hänkin tuntui tökeröltä, jos sillä tavalla häntä voi kuvailla. Anteeksi, tämä taisi muuttua kirja-arvostelusta kertomukseksi lapsuuden "traumasta", pahoitteluni. :D
Tämä on ensimmäinen tätä "kirjasarjaa" (vai miksikä sitä pitäisi kutsua?), jonka olen lukenut. Ja mielestäni tämä kirja on paras siitä, muut "osat" eivät ole saaneet kiinnostusprosenttia täyteen sataan. Tämä kirja sai minut kiinnostumaan Merlinistä, Kuningas Arthurista, Pyöreänpöydän ritareista ja ennen kaikkea keskiajasta nyt yleensäkin. Itse pidin eniten Merlinin "itsensä" kertomasta tarinasta joka kertoi, kenestäpä muustaan kuin itsestään. Myöskin pidin viimeisellä aukeamalla olevasta Harpierin kirjasta, "kysyessään" siltä kysymyksiä ei voinut peitellä jännitystään. Tiedän, tiedän, tämä on vain sepitetty lasten "tietokirja", mutta silti en voinut itselleni mitään! Koko kirja vei minut mukanaan!
Mielestäni "Huispaus kautta aikojen", on parempi kuin toinen Comic Reliefille tuotonsa antanut "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat". Vatsanpohjaa kutkutti, kun tätä luki. Oli mukavaa tutkia alussa olevaa lainauslistaa, josta Pottereita lukenut pystyy bongaamaan monta tuttua hahmon nimeä. Muutenkin "Huispaus kautta aikojen" tuntui hiukan yhtenäisemmältä kuin "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat". Tai ehkä minua vain kiinnostaa enemmän huispauksen opettelu kuin Hagridin vetämät taikaeläinten tunnit? Joka tapauksessa lukukokemus oli miellyttävä, kiitokset siitä Rowlingille!
Aili Somersalon "Mestaritontun seikkailut" on ansainnut paikkansa suomalaisen (lasten)fantasian riveissä. Kirja on nimittäin ihana, joka ikisellä tavalla, millä kirja nyt voikaan olla: Hahmot kirjassa olivat satumaisen herttaita, vaikkakin samaan aikaan myös hiukan pelottavia ja sellaisia joita kunnioittaa kuin vanhoja ihmisiä. Tällaisia tuntemuksia minulla on heistä lapsuudestani. Lisäksi hahmot ovat nimetty kekseliäästi; Mestaritonttu, Prinssi Yönsilmä, Sammaleinen,Luuta-Lempi... Myös paikatkin oli nimetty hyvin, esimerkkinä Aamuruskonmaa. Kirjan juoni eteni hyvää tahtia, luvut olivat sopivan pituisia (niin, että pienenä jaksoi keskittyä koko luvun lukemisen ajan) ja 143 sivua ei tuntunut kovin pitkältä (ainakaan pienenä, jolloin yli sadan sivun pituiset kirjat tuntuivat raamatuilta). Ja suurta plussaa myös Onni Mansneruksen kuvituksesta, joka on salaperäistä,hiukan sumuista (vai voiko niin kuvailla?). Se sopii täydellisesti kirjan tunnelmaan. Lempikuvani on ehdottomasti kannen kuva, jossa Sammaleinen ja Mesraritonttu seisovat, ja pöllö kuin katsoo moittivasti suoraan kirjaa tutkiskelevaa silmiin. Olen kiitollinen äidilleni, että hän luki tämän kirjan minulle pienenä useaankin kertaan. On suorastaan kunnia, että tämä kuuluu osaksi lapsuuttani. Suosittelen siis kaikkia vanhempia lukemaan tämän kirjan ääneen lapsilleen. Lapset varmasti pitävät!
Lupasin itselleni viime vuonna kesällä, että luen Hobitin ennen kuin sen ensimmäinen osa tarinasta (Odottamaton matka) tulisi elokuvateattereihin. Mutta sitten, kuten arvata jo saattaa, koko lukuprosessi hiukan unohtui. Olinhan koko kesän kiireinen, ja sitä kiirettä jatkui sitten syksyynkin kun koulut alkoivat... Alkutalvikin tuli ennen kuin sitä huomasikaan. Ja kappas vaan: sitten 12.12.12 olinkin pulassa, kun menin elokuvateatteriin, enkä ollut lukenut sivuakaan koko kirjasta. Hiukan häpeissänihän siellä oli, kun tuntui, että kaikki muut elokuvateatterissa olivat lukeneet kirjan, ja tiesivät kaiken siitä. Kun aloitti sitten lukemisen, katumus (siitä etten lukenut kirjaa ennemmin elokuvan tuloa) painoi. Kun sitä jo tiesi kirjan juonesta n. yhden kolmasosan. En osannut nauttia koko sydämelläni, kun tiesin, mitä tuleman pitää. Mutta sitten kun elokuvassa tapahtuneet tapahtumat oltiin käsitelty, aloin kiintyä kirjaan, kuin Klonkku sormusten sormukseen. Tämä on ensimmäinen Tolkienin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Päätin aloittaa Hobitista, sitten siirtyä Taruun Sormusten Herrasta, ja viimeiseksi Silmarillioniin (Suunnitelmiin tuli kuitenkin tässä lähiaikoina muutos, kun koulun kirjastosta piti valita jokin kirja, jota lukisi ja tutkisi syvällisemmin. Koulunkirjastosta löytyi Silmarillion, eikä Sormusten ritareita, joten "joudunpa" lukemaan sitten Silmarillionin ensin.). Uskon, että tämä Tolkienin kirja tulee saamaan suurimman paikan sydämestäni, tässä oli niin paljon asioita, joista pidin. Alussa minun oli vaikea tottua kirjan tunnelmaan, sillä siihen sopeutumista varjosti Tove Janssonin kuvitus, joka kirjassani on. Ensimmäisillä sivuilla pidin Tolkienin kirjoitustyyliä liian "janssonmaisena", sillä luulin, että Toven muumit ovat vanhempia kuin Johnin hobitit. Sitten minulle selvisi, että "Hobitti, eli, Sinne ja takaisin":n ilmestymisvuosi on 1937 ja "Muumit ja suuri tuhotulva":n (ensimmäinen muumi-kirja) 1945. Siispä aloin pohtia, mahtoiko Tove Jansson kirjoittaessaan Suurta tuhotulvaa inspiroitua Tolkienin kirjoitustyylistä? Vai voiko se olla edes mahdollista? Ruotsiksi Hobitti julkaistiin vuonna 1947. Mutta jospa Tove luki kirjan englanniksi? Sitten päähäni nousi vielä yksi kysymys: oliko tämä samankaltainen kirjoitustyyli suomentajan, Kersti Juvan, syy? Vai onko koko kirjoitustyyli-juttu vain minun korvieni välissä? Ja vielä yksikysymys tuli päähäni kun pääsin kirjassa niin pitkälle, että selvisi, että lohikäärme Smaugin vuoren nimeksi Yksinäinen vuori. Onko vain sattumaa, että Tove Janssonillakin on muumi-kirjoissaan Yksinäinen vuori, tai siis vuoret? Palataan Tove Janssonin kuvitukseen. Se taisi ehkäpä aiheuttaa minulle tämän Toven ja Johnin kirjoitustyylien vertailun. Kuvitus toi niin mieleen kirjan alkumetreillä muumit, ettei siitä oikein päässyt yli eikä ympäri. Mutta sitten vähitellen alkoi tottua siihen. Muttei kuitenkaan kokonaan täysin. Bilbon ulkonäkö häiritsi koko kirjan ajan: hän mielestäni näytti paljon nuoremmalta, kuin annettiin ymmärtää. Parin muunkin hahmon kuvat näyttivät aivan erilaisilta, kuin oli kuvitellut, otetaan nyt esimerkiksi kolme peikkoa Tom, Bertti ja Viljami. He toivat mieleeni jättiläiskokoiset perunat, joilla kasvavat kädet ovat kuin ylimääräisiä heidän kehossaan. Erityisesti minua häiritsi heidän suuri kokonsa. He olivat yli puiden korkeudella. Näitä paria häiritsevää kuvaan lukuunottamatta Toven kuvitus oli onnistunutta, kun sen jyvälle pääsi. Aluksi voihkaisin useampaan kertaan, että: "Miksi valitsin kirjan, jossa on hänen kuvitustaan?", mutta kirjan keskipaikkeilla en enään halunnut vaihtaa kirjaa J.R.R. Tolkienin itsensä kuvittamaan teokseen. Janssonin kuvitus muuttui luonnolliseksi osaksi kirjaa. Suosittelen ehdottomasti Tove Janssonin kuvittamaa kirjaa lapsille, sillä se tuo tutun asian (Toven kauniin kuvituksen) uuteen tarinaan (Hobittiin)! Se saattaa auttaa nuorta lasta kiinnostumaan helpommin kirjaan. Nuorella iällähän on aivan yhtä tärkeää tarinan sisältö, kuin sen kuvituskin. Tarina alkaa ihanalla lauseella: "Kolossa maan sisällä asui hobitti." (tuosta lauseestahan J.R.R. Tokienin koko idea Keski-Maan tarinoihin alkoi). Se on hyvä aloitus, ja koko ensimmäinen luku on kokonaisuudessaan parhaimpia aloituksia kirjalle, mitä olen koskaan lukenut. Luvussa ei jahkailla, vaan tavataan heti salaperäinen Gandalf, jonka jokainen lause tuntuu pitkään harkitulta, ja parin sivun päästä hurmaavat kääpiöt, jotka syövät Bilbo Reppulin ruokakomerontyhjäksi ilman mitään sen erityisempiä lupia kyselemättä. Kääpiöt muistuttavat jotenkin teini-ikäistä ystäväporukkaa, joka linnoittautuu porukan yhden jäsenen kotiin ja syö kaverin koko jääkaapintyhjäksi (huom. tästä on kokemusta, kun kaverit ennen tulivat minun talooni syömään. Äiti ei ollut kovin onnellinen tullessaan pitkän työpäivän jälkeen kaupan kautta kotiin). Onneksi kuitenkin kääpiöt siivoavat jälkensä (toisin kuin kaverini silloin aikanaan). He laulavat siivotessaan laulua "Sitä Bilbo Reppuli ei siedä", joka on aivan ihana, niin kuin muutkin laulut kirjassa. Kirjassa laulaa luritellaan useissa kohdissa, ja nämä laulettavat laulut ovat suuria kohokohtia kirjassa. Lopussa kuitenkin tuntuu, että Tolkien lisäsi lauluja pitkittääkseen lopetusta. Silloin ne eivät oikein toimineet. Mutta muuten ne kyllä. Ehdottomasti lempilauluni oli "Yli sumuisten kylmien vuorien noiden" (joka oli toteutettu hyvin elokuvassa!) Niin kuin alussa totesin,lukiessa kirjan ensimmäistä kolmasosaa, mikä löytyy Odottamaton matka-elokuvasta, ei oikein sytyttänyt täysin sydäntä, kun jo tiesi sen tapahtumista. Mutta sitten kun päästiin toiseen kolmasosaan sydän oli mukana kokonaan! Tunnelma nousi 65%:sta 100%:n, kun ei tiennyt mitään kirjan tulevista tapahtumista (paitsi lohikäärmeen kuolemasta). Minua hätkähdytti Gandalfin lähtö, sitä en olisi lainkaan uskonut. Enkä sitä miten lohikäärme Smaug, kuoli. Aluksi minua ärsytti se, että tappaja ei ollutkaan Thorin Tamminkilpi, kuten oletin hänen olevan, vaan joku ulkopuolinen Juosimies Bard, josta ei ollut kuullut mitään ennemmin koko kirjan aikana. Minua suorastaan raivostutti koko Bard aluksi, mutta sitten kun lopputaistelu tuli (jota en myöskään olettanut tulevan, sillä kuvittelin koko kirjan loppuvan yksinkertaisesti siihen, että Thorin Tamminkilpi tappaa Smaugin, ja kääpiöt saavata aarteen kokonaan itselleen)hänestä aloin pitämään todella. Hän muovautui sankariksi mielessäni vasta silloin, ei silloin kun hänen olisi kuulunut (heti Smaugin tapon jälkeen). Kirjassa ei ollut yhtäkään ärsyttävää hahmoa, paitsi Bard (jota nyt ei voi laskea kokonaan ärsyttävätki, sillä hän muuttui mukavaksi). Hahmot kirjassa ovat kultaa, kaikista pitää,ketään ei vihaa. Ei edes lohikäärme Smaugia. Aluksi hätkähtää sitä, että hän/se osaa puhua. Pidin sitä alussa Tolkienilta huonona siirtona, mutta siihen tottuessa, se tuntuikin täydelliseltä idealta! Smaug puhui erittäin viekkaasti ja ilkeys, loisti kirjassa hänen puhevuorojensa kohdalla. Hyvin rakennettuja pahoja hahmoja vaan ei voi olla rakastamatta! Tolkien välttyi kliseiltä myös muissakin hahmoissaan. Bilbo ei ollut tavallinen sankari, vaan oli paljon enemmän. Hän oli hyvä voro, kiltti ja muita ajatteleva. Bilbolla ei ollut myöskään mitään kovin erityistä taitoa, mikä toimi hyvin. Hän osaa hiipiä hiljaa, mutta se ei ole sellainen taito mitä minä tarkotan. Tarkoitan raskasta fyysistä taitoa. Hän ei osaa käyttää miekkaa, tai juosta erityisen nopeasti. Bilbo kuitenkin loistaa sosiaalisessa pelissä, mikä nähdään hänen kertoessa kilpaa arvoituksia Klonkun kanssa ja Smaugin ensimmäisellä tapaamisella, jolloin hobitti kiertää hyvin Smaugin kysymykset. Bilbolla on aina puhuessaan pilkettä silmäkulmassa, niin kuin Gandalfillakin (jonka kliseet velhoudesta Tolkien kaartaa täydellisesti). Kääpiöitä Tolkien ei oikein hallinnut, vaikeaahan se on, kun heitä on 14. Kaikki sekoittuivat toisiinsa. Jos en olisi nähnyt elokuvaa, en olisi millään muistanut tai erottanut Filiä Kilistä, tai Balinia Norista. Pulskin kääpiö kävi minulla nimestä Bifur, Bofur tai Bombur. Ainoa, joka jäi mieleen oli tottakai Thorin Tamminkilpi, sillä hän sai eniten puheosuuksia ja nimikin erottui joukosta. Muille kääpiöille olisi toivonut enemmän puheosuuksia, tai erilaisuuksia enemmän kuin yhtäläisyyksiä. Niin heidät olisi ehkä voinut jotenkin erottaa. He eivät olleet hahmoina yksilöitä, vaan yksi porukka. Se jäi hiukan harmittamaan. Lempisivuhahmokseni kirjasta nousi karhuksi muuttuva Beorn. Hän oli yrmeä, tarkkaavainen, mutta kuitenkin hauska. Se yhdistelmä harvoin toimii, mutta tässä... No kaikki hahmot toimii, mitä siitä nyt sitten enempää jaarittelemaan! Mutta vielä haluan sanoa pari sanaa juonesta. Pari kohtaa kirjasta tuntui pitkitellyltä: Synkmetsässä oleilu ennen hämähäkkejä, Yksinäisen vuoren juurelle leiryityminen, ja Bilbon takaisin paluu Gandalfin kanssa. Näissä kohdissa tuntui olevan aivan liikaa kuvailua, ja turhaa asiaa. Kokonaisuudessaan kirjaan olisi toivonut enemmän vuoropuhelua (sillä niissä J.R.R. Tolkien loistaa) ja vähemmän kuvailua. Tolkien taitaa kuvailun, mutta se kuitenkin hiukan toisti itseään, kun joen, virran, tai puron "vesi virtasi" ties kuinka monetta kertaa "vuolaana". Ilman vuolaita veden virtauksia kuvailu oli satumaista. Kirjan tunnelma rakentui sen ympärille. Se vangitsi minut silloin kun minä halusin keskittyä kirjaan täydellisesti. Kun en laittanut kaikkia keskittymisprosenttejani kirjaan, huomioni takaisin varasti tuossa äsken mainitsemani vuoropuhelut, joita rakastan yli kaiken (kaikissa hyvissä kirjoissa). Lempikohtani kirjassa olivat siis ilman muuta ne kohdat, joissa oli eniten puhetta: Bilbon ja Klonkun arvoituskilpailu (joista arvoituksista en tajunnut yhtäkään, mutta silti heidän kohtaamisensa kiehtoi minua. Itseäni hiukan pelotti Klonkku, samalla tavalla kuin Tove Janssonin Mörkö. Selkäpiitä karmi kun luki keskiyöllä omassa sängyssään!), Gandalfin, Bilbon ja kääpiöiden tuleminen Beornin luo ja Bilbon ja Smaugin ensimmäinen kohtaaminen, jossa he puhuvat toisilleen. Lukukokemus oli täyden 5 tähden arvoinen. Herätti erilaisi tunteita ja kysymyksiä. Vaikka kirjassa olikin, joitakin asioita joita olisi toivonut lisää, on se kuitenkin niin, että ei Hobitti virheettömänä olisi yhtä hyvä kuin virheellisenä. Tunnelma poisti virheitä. Se oli ihanan vanhan aikainen ja satumainen. Parasta fantasiaa mitä maanpäällä kantaa. Tämän lisään ehdottomasti siihen lukulistaan, johon pääsevät ne kirjat, jotka aion lukea aikuisena jollekin lapselle, omalleni tai jonkun muun. Hyvää kannattaa jakaa eteenpäin, ja Hobitti, eli, Sinne ja takasin on hyvä, erinomainen, täydellinen. Siispä lukekaa tämä ihmiset, LUKEKAA!
Vaikka annoin kirjalle 4 tähteä, en kuitenkaan pitänyt siitä kovinkaan paljoa aluksi (ja joissain muissakin kohdissa). En jaksanut lukea kirjaa kokonaan kunnolla, jätin tylsät kohdat lukematta. Näihin tylsiin kohtiin kuuluivat kuvailut, joita Cassandra Clare kirjoitti erittäin paljon. Hän pitkitti tekstiään kirjoittamalla siihen kuvailua. Itse en pidä kuvailusta, haluan mennä aina suoraan asiaan. Pidän vähäisestä kuvailusta myös siksi, että pääsee itse miettimään kirjan "ulkoasun" kokonaan uusiksi. Pikkutarkkuus kuvailussa ärsytti minua, ja vielä enemmän "kuin"-kuvailut (esim. "Hän oli kuin plah plah plah...). Voin vaikka vannoa, että "kuin"-lauseita löytyy kirjasta yli 50! Mutta toki kirjaan mahtui hyviäkin kuvailuja, jotka olivat kirjoitettu erittäin kauniisti, yhtenä lemppareistani: "Hänen yläpuolelleen kaartui yötaivas,jolla loistavat tähdet olivat kuin kourallinen taivaalle viskottuja timantteja")! Välttelin aluksi kirjaa. Aluksi välttelin sitä alkusivujen takia, jotka olin jo ehtinyt lukea. Sain huonon kuvan ensimmäisten sivujen perusteella kirjasta. Kun olin päässyt vauhtiin lukemisessa, ja alkanut pitämään kirjasta, sain tietää kliseisestä juonenkäänteestä (kaikki lukeneet tietävät ilman, että edes kerron siitä sen enempää). Siihen se lukeminen sitten tyssäsi kolmeksi kuukaudeksi. Mutta sitten kuitenkin tartuin itseäni niskasta kiinni, ja päätin lukea kirjan loppuun. Tosin annoin itselleni luvan ohittaa tylsät kohdat. Tämän jälkeen, aloin pitämään kirjasta TODELLA paljon, kaksi viimeistä lukupäivää ahmin sitä. Sen henkilöhahmoihin tykästyi, juoni alkoi rullaamaan nopeaan tahtiin ja hyviä vitsejä sateli sieltä sun täältä. Katsotaan nyt luenko kirjan uudestaan ja kokonaan, mutta pakko on ainakin lukea jatko-osat. Ja tuleva elokuvavakin on nähtävä!
Luin Silmarillionin kouluprojektia varten. En saanut oikein kirjan ideasta täysin kiinni, sillä en ole lukenut Tolkienin muita kirjoja kuin Hobitti-Eli sinne ja takaisin:n. Lukuprosessi olisi ollut varmasti paljon miellyttävämpi, jos olisin lukenut ensin Taru Sormusten Herrasta-trilogian (mikä oli ensin suunnitelmissani). Silmarillion on ehkä vaikein kirja, jonka olen koskaan lukenut. Tämä on pakko lukea ainakin osittain uudestaan, sillä tästä löytyy aivan varmasti aina uudella luku kerralla jotain uutta. Mutta seuraavaa lukukertaa odotellessani mielipiteeni tästä kirjasta on ristiriitainen. Silmarillion oli paikka paikoin tylsä, vaikealukuinen ja pitkitetty, mutta siinä oli myös hyvät hetkensä: siinä oli kiinnostaviakin taruja (Ainulindalë, Húrinin tarina) ja teksti oli joka luvussa aina vain kauniimpaa. Uskon mielipiteeni muuttuvan negatiivisesta hiukan positiivisemmaksi ajan kuluessa. No mutta aika näyttää, niinhän sitä sanotaan.
Ilman tätä kirjaa en olisi koskaan ihastunut fantasiaan ja sitä kautta sci-fiin ja elokuviin! Koko Harry Potter-kirjasarja antoi elämälleni aivan uuden suunnan. Löysin kadottaneeni innon kirjoihin ja kirjoittamiseen. Ja ennen kaikkea ennakkoluuloni siitä, että fantasia ja sci-fi on vain nörteille, muuttui kerta heitolla! Kirjaa ei sanat "mukaansatempaava, hauska, viihdyttävä" tai jopa "täydellinen" riitä kuvaamaan. Harry Potter-sarja on sydämessäni paljon enemmän kuin vain näitä adjektiiveja. Kiitos J.K. Rowling, KIITOS!
"Potter-koukutus" jatkuu... Tätä kirjaa (ja muitakin Pottereita) ei voi vain laskea kädestään, ei hetkeksikään! Hahmot ja juoni pitävät todella otteessaan, ne pureutuvat syvälle lukijan mieliin. Rowling Taitaa (isolla T:lla) kirjoittamisen taidon!
J. K. Rowlingin elämäkerta on esimmäinen elämäkerta, jonka olen koskaan lukenut. Parisen vuotta sitten, kun olin saanut luettua Harry Potterit, päätin lukea itse J. K. Rowlingista. Kiinnostukseni häntä kohtaan nousi totta kai näiden Pottereiden ansiosta. Kirjan teksti ei ollut vaikeaa vaan hyvin selkeää. Erittäin simppeliä kerrontaa, tämä soveltuu hyvin ensimmäiseksi elämäkerraksi nuorelle lukijalle (niin kuin se soveltui minulle). Vaikka kirja olikin helppo lukuinen, se ei kuitenkaan päästänyt otteestaan. Tylsistyttävintä oli ehkä lukea J. K.:n varhaisesta lapsuudesta (vauva-ajoista). Mutta kirja ei missään nimessä ollut missään kohdassa ylitsepääsemättömän tylsä! Sivujen skippaajat, tässä siis teille kirja, jonka voitte lukea KOKONAAN! Kirja oli nautinnollista luettavaa, suosittelen siis tätä lämpimästi kaikille.
Tämä kirja toimii hyvin 9-11 vuotiaalle avaimena Camelotiin ja sen ympäröivään taru-maailmaan. Kirja sisältää paljon kauniita kuvia, ja näin jopa 6-vuotiaatkin saa tällä pieninä pätkinä viihdytettyä. Tosin, suosittelen tätä kuitenkin edellä mainitsemilleni 9-11 vuotiaille lapsille tietokirjaksi, jonka he lukisivat itse yksin ja kokonaan.
Koulussa meillä piti aina olla "pulpettikirja", jota luki sitten omatoimisesti, kun oli saanut tehtävät tehtyä. Koulun kirjastossa,valittaessa "pulpettikirjaa" välttelin tätä kirjaa aina, viimeiseen saakka, kunnes mahdolliset hyvät kirjat loppuivat kesken. Jouduin tarttumaan tähän, ja hyvin pettynyt olinkin. Ennen kirjan lukemista ja sen jälkeen. Jotain tässä oli mikä ei iskenyt. Anteeksi, korjaan.. Se ei ollut vain "jotain" mikä ei saanut minua syttymään, vaan kaikki. Lukukokemus oli epämiellyttävä, niin muistelen näin 5-7 vuoden jälkeenkin. Kaiken tämän kirjan lyttäämisen jälkeen annan sille kuitenkin ("jopa") kaksi tähteä.
Mummolassa isovanhempani lukivat tätä uein minulle. Kirja on jättänyt lapsuuteeni ihania muistoja, niitä joissa vain istuu rauhassa sohvalla ja kuuntelee tarinaa. Minua viehätti kirja suuresti. Piilomaa tuntui pienenä paikalta, jonne olisi ihana muuttaa. Niin kuin monet muutkin kirjojen tapahtumapaikat.
Yksiä parhaimpia Astrid Lindgren-kirjoja ja lasten kirjallisuudessa todellinen helmi! Tämän kirjan (jos jonkun) kaikkien vanhempien pitäisi lukea lapsilleen! Suosittelen lämpimästi!
Perus-satufantasia, joka kannattaa lukea! Kepeät,- mutta silti ihanan rakastettavat - , hahmot ihastuttavat kirjan alkumetreiltä asti juonen kulkiessa sopivaa tahtia eteenpäin. Klassinen "fantasia road-trip", joka ei siltikään jätä kylmäksi... Ketään!
Kaunis, mutta haikea kertomus veljesrakkaudesta. Mielestäni ylivoimaisesti surullisin Astrid Lingren-kirja. Olen kyllä onnellinen, ettei äitini suostunut lukemaan tätä olessani hänen mielestään "liian nuori". Hiukan vaikea kirja ehkä käsiteltäväksi nuorelle lapselle, sillä heti ensimmäisillä sivuilla päähenkilöt kuolevat (mutta kuitenkin siirtyvät kuollessaan "toiseen maailmaan"). Niin kuin jo sanoin,tämä on surullinen ja haikea, mutta kaunis. Suosittelen lukemaan!
Ei paras Lindgrenin kirja, mutta kuitenkin erittäin hyvä! Tämä ei kuulu niin suureen osaan lapsuuttani kuin esimerkiksi Ronja, ryövärin tytär, mutta silti, pidin tästä myös ollessani lapsi (tosin en yhtä paljon). Vanhemmat, tässä taas yksi kirja, jonka voitte lukea yhdessä lapsenne kanssa, tai antaa hiukan vanhemmalle nuorelle neidille tai herralle itse luettavaksi!