ShadowMaker

En ymmärrä niitä, jotka ovat antaneet tälle viittä alempaa tähteä! Anteeksi nyt vaan, mutta tämä on musta vaan niin ihana!:D Ensinäkin: Mörkö ja Piisamirotta. Kuka nyt heistä ei pitäisi (; Toiseksi: Muumilaakso. Kuka EI HALUAISI asua siellä? Olisi niin ihanaa elää yhtä boheemia elämää kuin muumit... (sanoo opiskeluun kyllästynyt oppilas) Kolmanneksi: TÄMÄ ON MUUMIKIRJA! Kuka ei voisi pitää Muumeista ja Tove Janssonin satumaisesta kirjoitustavasta (ja mahdollisesta kuvituksesta?). Eli tämä kirja on todellinen helmi, 5 tähden kirja!

Luin kirjaa sivulle 338 asti ajatuksen kanssa (vaikka ne yrittivätkin harhailla aika ajoin), sen jälkeen en enään pystynyt. Joten siis arvosteluni perustuu saamani kuvaan jonka 338 sivun aikana ehdin muodostamaan. Ihan ensiksi on sanottava, että petyin pahasti. En vain Meyerin tekemän huonon juonikuvion takia (Edwardin lähdön),vaan lähes kaikkeen mitä kirjassa oli. En pitänyt sen kirjoitustyylistä, juonenkulusta,henkilöistä, jne.. Juoni kulki kuoleman hitaasti, kirjoitustyyli ei saanut sitä henkiin, kun henkilöt tökkivät sitä aseillaan. Henkilöistä ehkä ainoat, jotka olivat siedettäviä olivat Esme ja Carlisle, jotka saivat erittäin vähän 338 sivun ajan tilaa, ja Jacob aijoittain. Elokuvia katsoessa Jacob oli vain pinnallinen ja ärsyttävä marisija, mutta tässä oppi pitämään hänestä enemmän ja ymmärtämään, että hän on hiukan muutakin kuin muskelikasa. Tässä Jacobin hahmo on paljon miellyttävämpi kuin elokuvissa. Kuitenkin se, että Jacobin hahmo ylitti odotukset (jotka eivät olleet kovin korkealla), se ei kuitenkaan pelastanut koko kirjaa. Odotin Uudenkuun olevan hyvä,ehkä parempi kuin Houkutus, noin 3 tähteä. Ja kun kuulin ystäviltäni, että tämä ei ole yhtä hyvä kuin Houkutus, pidin kuitenkin ennakkokuvitelmistani kiinni, ja avasin tämän kirjan ilman ennakkoluuloja (paitsi Jacobia kohtaan). Joten olin erittäin pettynyt, kun ymmärsin, ettei tämä tästä taida parantua. Tätä kirjaa lukiessa mieleeni tuli monta kysymystä ja toteamusta mieleen: Kuka tällaisia kirjoja julkaisee kovakantisina, tämähän on Harlequin-tasoa?! Miksi maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka pitävät tästä? Ja mitä he näkevät tässä? jne... Kuten jo alussa sanoin, tämä mielipide perustuu 338:aan sivuun. Aijon kyllä kahlata läpi loput kirjasta, hyppäen kylläkin tylsien lukujen yli. Mutta jos tästä kirjasta jotain myönteistä pitää löytää ja sanoa, niin kaipa se on hyvä todeta, että massan mukana kulkevat teinitytöt edes lukevat jotakin, vaikka se olisikin jotakin tällaista mitäänsanomatonta hömppää (Huom. näin itse teinityttönä,- muttei kuitenkaan massaan kuuluvana -, haluan sanoa).

Siuntio Silosäkeen tarinat on ihana kirja. Ehdottomasti kolmen ja puolen tähden kirja, jos voisi puolikkaita antaa. Kirjaa lukiessa ei voinut vain olla hymyilemättä. Tunnelma, jonka Rowling loi oli satumaisen herttainen, taattua iltasatulukemista lapsille. Niinpä luettuani päätin, että tämän minä luen sitten mahdollisille lapsilleni tai jolle kulle läheiselle sukulaiselle joka on pieni,ollessani aikuinen. Juonet tarinoissa olivat yksinkertaisia ja hiukan ennalta arvattavia (pienempiä lukioita ajatellen varmaankin tahallaan tehty), mutta se ei haitannut lukukokemustani, ainakaan paljoa. Ainoa miinus oli minussa ei kirjassa: olen nimittäin ehkä hiukan liian vanha tähän (vaikka olenkin erittäin lapsenmielinen). Nimittäin olisi ollut niin ihanaa, jos olisi ollut iltasatuja janoava lapsi tuolloin kirjan ilmestymisvuonna, 2009! Uskon, että olisin pitänyt kirjasta kovasti, varmasti olisi irronnut viisi tähteä (vaikka tuskin minä täällä olisin silloin ollut jakelemassa niitä). Tiivistettynä: Siuntio Silosäkeen tarinat on erittäin hyvä kirja, siitä pystyy nauttimaan lähes kuka tahansa.

Ollessani pieni, mummoni luki tätä minulle usein mummolavierailuilla. Hän itse rakasti/rakastaa (en ole aivan varma, pitääkö hän vieläkin tästä) tätä kirjaa. Minua tarina Herra Huusta ei ole kuitenkaan koskaan sytyttänyt. Muistan kun pienenä näin kirjan kannen ensimmäistä kertaa. Mielestäni kuva kannessa näytti tylsältä, ja selailessani sivuja (siis katsoessani niiden kuvia),jouduin pettymään vielä enemmän. En pitänyt tyylistä miten piirrokset oli piirretty. Koko kirja tylsiä kuvia, taisin miettiä silloin. Sen jälkeen Herra Huu on ollut minulle pelkästään ikävystyttävä hahmo, vaikka mummo yritti saada minut ymmärtämään kirjaa paremmin,näyttämään siitä enemmän. Pari vuotta sitten, kun selasin mummolla kyläilessäni kirjahyllyä, näin tämän. Päätin lukea sen itse. Ei silti vieläkään oikein sytyttänyt. Kirjan lukeminen oli jollain tavalla epämiellyttävää,ennen kaikkea pitkästyttävää. En tykästynyt vieläkään kuvitukseen. Se oli jotenkin tökeröä. Herra Huuhunkaan en ihastunut. Hänkin tuntui tökeröltä, jos sillä tavalla häntä voi kuvailla. Anteeksi, tämä taisi muuttua kirja-arvostelusta kertomukseksi lapsuuden "traumasta", pahoitteluni. :D

Tämä on ensimmäinen tätä "kirjasarjaa" (vai miksikä sitä pitäisi kutsua?), jonka olen lukenut. Ja mielestäni tämä kirja on paras siitä, muut "osat" eivät ole saaneet kiinnostusprosenttia täyteen sataan. Tämä kirja sai minut kiinnostumaan Merlinistä, Kuningas Arthurista, Pyöreänpöydän ritareista ja ennen kaikkea keskiajasta nyt yleensäkin. Itse pidin eniten Merlinin "itsensä" kertomasta tarinasta joka kertoi, kenestäpä muustaan kuin itsestään. Myöskin pidin viimeisellä aukeamalla olevasta Harpierin kirjasta, "kysyessään" siltä kysymyksiä ei voinut peitellä jännitystään. Tiedän, tiedän, tämä on vain sepitetty lasten "tietokirja", mutta silti en voinut itselleni mitään! Koko kirja vei minut mukanaan!

Mielestäni "Huispaus kautta aikojen", on parempi kuin toinen Comic Reliefille tuotonsa antanut "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat". Vatsanpohjaa kutkutti, kun tätä luki. Oli mukavaa tutkia alussa olevaa lainauslistaa, josta Pottereita lukenut pystyy bongaamaan monta tuttua hahmon nimeä. Muutenkin "Huispaus kautta aikojen" tuntui hiukan yhtenäisemmältä kuin "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat". Tai ehkä minua vain kiinnostaa enemmän huispauksen opettelu kuin Hagridin vetämät taikaeläinten tunnit? Joka tapauksessa lukukokemus oli miellyttävä, kiitokset siitä Rowlingille!

Aili Somersalon "Mestaritontun seikkailut" on ansainnut paikkansa suomalaisen (lasten)fantasian riveissä. Kirja on nimittäin ihana, joka ikisellä tavalla, millä kirja nyt voikaan olla: Hahmot kirjassa olivat satumaisen herttaita, vaikkakin samaan aikaan myös hiukan pelottavia ja sellaisia joita kunnioittaa kuin vanhoja ihmisiä. Tällaisia tuntemuksia minulla on heistä lapsuudestani. Lisäksi hahmot ovat nimetty kekseliäästi; Mestaritonttu, Prinssi Yönsilmä, Sammaleinen,Luuta-Lempi... Myös paikatkin oli nimetty hyvin, esimerkkinä Aamuruskonmaa. Kirjan juoni eteni hyvää tahtia, luvut olivat sopivan pituisia (niin, että pienenä jaksoi keskittyä koko luvun lukemisen ajan) ja 143 sivua ei tuntunut kovin pitkältä (ainakaan pienenä, jolloin yli sadan sivun pituiset kirjat tuntuivat raamatuilta). Ja suurta plussaa myös Onni Mansneruksen kuvituksesta, joka on salaperäistä,hiukan sumuista (vai voiko niin kuvailla?). Se sopii täydellisesti kirjan tunnelmaan. Lempikuvani on ehdottomasti kannen kuva, jossa Sammaleinen ja Mesraritonttu seisovat, ja pöllö kuin katsoo moittivasti suoraan kirjaa tutkiskelevaa silmiin. Olen kiitollinen äidilleni, että hän luki tämän kirjan minulle pienenä useaankin kertaan. On suorastaan kunnia, että tämä kuuluu osaksi lapsuuttani. Suosittelen siis kaikkia vanhempia lukemaan tämän kirjan ääneen lapsilleen. Lapset varmasti pitävät!

Vaikka annoin kirjalle 4 tähteä, en kuitenkaan pitänyt siitä kovinkaan paljoa aluksi (ja joissain muissakin kohdissa). En jaksanut lukea kirjaa kokonaan kunnolla, jätin tylsät kohdat lukematta. Näihin tylsiin kohtiin kuuluivat kuvailut, joita Cassandra Clare kirjoitti erittäin paljon. Hän pitkitti tekstiään kirjoittamalla siihen kuvailua. Itse en pidä kuvailusta, haluan mennä aina suoraan asiaan. Pidän vähäisestä kuvailusta myös siksi, että pääsee itse miettimään kirjan "ulkoasun" kokonaan uusiksi. Pikkutarkkuus kuvailussa ärsytti minua, ja vielä enemmän "kuin"-kuvailut (esim. "Hän oli kuin plah plah plah...). Voin vaikka vannoa, että "kuin"-lauseita löytyy kirjasta yli 50! Mutta toki kirjaan mahtui hyviäkin kuvailuja, jotka olivat kirjoitettu erittäin kauniisti, yhtenä lemppareistani: "Hänen yläpuolelleen kaartui yötaivas,jolla loistavat tähdet olivat kuin kourallinen taivaalle viskottuja timantteja")! Välttelin aluksi kirjaa. Aluksi välttelin sitä alkusivujen takia, jotka olin jo ehtinyt lukea. Sain huonon kuvan ensimmäisten sivujen perusteella kirjasta. Kun olin päässyt vauhtiin lukemisessa, ja alkanut pitämään kirjasta, sain tietää kliseisestä juonenkäänteestä (kaikki lukeneet tietävät ilman, että edes kerron siitä sen enempää). Siihen se lukeminen sitten tyssäsi kolmeksi kuukaudeksi. Mutta sitten kuitenkin tartuin itseäni niskasta kiinni, ja päätin lukea kirjan loppuun. Tosin annoin itselleni luvan ohittaa tylsät kohdat. Tämän jälkeen, aloin pitämään kirjasta TODELLA paljon, kaksi viimeistä lukupäivää ahmin sitä. Sen henkilöhahmoihin tykästyi, juoni alkoi rullaamaan nopeaan tahtiin ja hyviä vitsejä sateli sieltä sun täältä. Katsotaan nyt luenko kirjan uudestaan ja kokonaan, mutta pakko on ainakin lukea jatko-osat. Ja tuleva elokuvavakin on nähtävä!

Luin Silmarillionin kouluprojektia varten. En saanut oikein kirjan ideasta täysin kiinni, sillä en ole lukenut Tolkienin muita kirjoja kuin Hobitti-Eli sinne ja takaisin:n. Lukuprosessi olisi ollut varmasti paljon miellyttävämpi, jos olisin lukenut ensin Taru Sormusten Herrasta-trilogian (mikä oli ensin suunnitelmissani). Silmarillion on ehkä vaikein kirja, jonka olen koskaan lukenut. Tämä on pakko lukea ainakin osittain uudestaan, sillä tästä löytyy aivan varmasti aina uudella luku kerralla jotain uutta. Mutta seuraavaa lukukertaa odotellessani mielipiteeni tästä kirjasta on ristiriitainen. Silmarillion oli paikka paikoin tylsä, vaikealukuinen ja pitkitetty, mutta siinä oli myös hyvät hetkensä: siinä oli kiinnostaviakin taruja (Ainulindalë, Húrinin tarina) ja teksti oli joka luvussa aina vain kauniimpaa. Uskon mielipiteeni muuttuvan negatiivisesta hiukan positiivisemmaksi ajan kuluessa. No mutta aika näyttää, niinhän sitä sanotaan.

Ilman tätä kirjaa en olisi koskaan ihastunut fantasiaan ja sitä kautta sci-fiin ja elokuviin! Koko Harry Potter-kirjasarja antoi elämälleni aivan uuden suunnan. Löysin kadottaneeni innon kirjoihin ja kirjoittamiseen. Ja ennen kaikkea ennakkoluuloni siitä, että fantasia ja sci-fi on vain nörteille, muuttui kerta heitolla! Kirjaa ei sanat "mukaansatempaava, hauska, viihdyttävä" tai jopa "täydellinen" riitä kuvaamaan. Harry Potter-sarja on sydämessäni paljon enemmän kuin vain näitä adjektiiveja. Kiitos J.K. Rowling, KIITOS!

"Potter-koukutus" jatkuu... Tätä kirjaa (ja muitakin Pottereita) ei voi vain laskea kädestään, ei hetkeksikään! Hahmot ja juoni pitävät todella otteessaan, ne pureutuvat syvälle lukijan mieliin. Rowling Taitaa (isolla T:lla) kirjoittamisen taidon!

J. K. Rowlingin elämäkerta on esimmäinen elämäkerta, jonka olen koskaan lukenut. Parisen vuotta sitten, kun olin saanut luettua Harry Potterit, päätin lukea itse J. K. Rowlingista. Kiinnostukseni häntä kohtaan nousi totta kai näiden Pottereiden ansiosta. Kirjan teksti ei ollut vaikeaa vaan hyvin selkeää. Erittäin simppeliä kerrontaa, tämä soveltuu hyvin ensimmäiseksi elämäkerraksi nuorelle lukijalle (niin kuin se soveltui minulle). Vaikka kirja olikin helppo lukuinen, se ei kuitenkaan päästänyt otteestaan. Tylsistyttävintä oli ehkä lukea J. K.:n varhaisesta lapsuudesta (vauva-ajoista). Mutta kirja ei missään nimessä ollut missään kohdassa ylitsepääsemättömän tylsä! Sivujen skippaajat, tässä siis teille kirja, jonka voitte lukea KOKONAAN! Kirja oli nautinnollista luettavaa, suosittelen siis tätä lämpimästi kaikille.

Tämä kirja toimii hyvin 9-11 vuotiaalle avaimena Camelotiin ja sen ympäröivään taru-maailmaan. Kirja sisältää paljon kauniita kuvia, ja näin jopa 6-vuotiaatkin saa tällä pieninä pätkinä viihdytettyä. Tosin, suosittelen tätä kuitenkin edellä mainitsemilleni 9-11 vuotiaille lapsille tietokirjaksi, jonka he lukisivat itse yksin ja kokonaan.

Koulussa meillä piti aina olla "pulpettikirja", jota luki sitten omatoimisesti, kun oli saanut tehtävät tehtyä. Koulun kirjastossa,valittaessa "pulpettikirjaa" välttelin tätä kirjaa aina, viimeiseen saakka, kunnes mahdolliset hyvät kirjat loppuivat kesken. Jouduin tarttumaan tähän, ja hyvin pettynyt olinkin. Ennen kirjan lukemista ja sen jälkeen. Jotain tässä oli mikä ei iskenyt. Anteeksi, korjaan.. Se ei ollut vain "jotain" mikä ei saanut minua syttymään, vaan kaikki. Lukukokemus oli epämiellyttävä, niin muistelen näin 5-7 vuoden jälkeenkin. Kaiken tämän kirjan lyttäämisen jälkeen annan sille kuitenkin ("jopa") kaksi tähteä.

Mummolassa isovanhempani lukivat tätä uein minulle. Kirja on jättänyt lapsuuteeni ihania muistoja, niitä joissa vain istuu rauhassa sohvalla ja kuuntelee tarinaa. Minua viehätti kirja suuresti. Piilomaa tuntui pienenä paikalta, jonne olisi ihana muuttaa. Niin kuin monet muutkin kirjojen tapahtumapaikat.

Yksiä parhaimpia Astrid Lindgren-kirjoja ja lasten kirjallisuudessa todellinen helmi! Tämän kirjan (jos jonkun) kaikkien vanhempien pitäisi lukea lapsilleen! Suosittelen lämpimästi!

Perus-satufantasia, joka kannattaa lukea! Kepeät,- mutta silti ihanan rakastettavat - , hahmot ihastuttavat kirjan alkumetreiltä asti juonen kulkiessa sopivaa tahtia eteenpäin. Klassinen "fantasia road-trip", joka ei siltikään jätä kylmäksi... Ketään!

Kaunis, mutta haikea kertomus veljesrakkaudesta. Mielestäni ylivoimaisesti surullisin Astrid Lingren-kirja. Olen kyllä onnellinen, ettei äitini suostunut lukemaan tätä olessani hänen mielestään "liian nuori". Hiukan vaikea kirja ehkä käsiteltäväksi nuorelle lapselle, sillä heti ensimmäisillä sivuilla päähenkilöt kuolevat (mutta kuitenkin siirtyvät kuollessaan "toiseen maailmaan"). Niin kuin jo sanoin,tämä on surullinen ja haikea, mutta kaunis. Suosittelen lukemaan!

Ei paras Lindgrenin kirja, mutta kuitenkin erittäin hyvä! Tämä ei kuulu niin suureen osaan lapsuuttani kuin esimerkiksi Ronja, ryövärin tytär, mutta silti, pidin tästä myös ollessani lapsi (tosin en yhtä paljon). Vanhemmat, tässä taas yksi kirja, jonka voitte lukea yhdessä lapsenne kanssa, tai antaa hiukan vanhemmalle nuorelle neidille tai herralle itse luettavaksi!