Taivaallisen tulen kaupunki

Kirja oli tulvillaan juonenkäänteitä, jännityksestä puhumattakaan. Jordanin kohtalo suretti aluksi, mutta hahmot pääsivät yli kaverinsa kuolemasta ilman sen suurempia vollotuksia. Myös lopussa kaverukset joutuivat maksamaan suuren hinnan päästäkseen pois helvetistä menettämällä ystävänsä Simonin. Lopussa kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin ja kirjalla oli todella onnistunut ja onnellinen loppu.

Tämä on ensimmäinen kirja, jossa uskoin aivan taistelun viimehetkiin asti, että tämä ei voi mitenkään päättyä hyvin. Hornanmalja on ajatuksenakin niin hirveä, etten ole aikaisemmin moiseen esineeseen törmännyt missään kirjassa

Kun mahtavan sarjan viimeisen osan kannet avataan ja pian sen jälkeen suljetaan, siinä tulee haikea fiilis. Olin niin pitkään odottanut tämänkin kirjan julkaisua, odotukset olivat korkealla. Taivaallisen tulen kaupunki ylitti kaikki odotukseni kevyesti. Sain tutustua kirjan myötä uusiin henkilöihin, Emmaan, Blackthorneihin, pidin heistä kovasti. Oli ihanaa saada nähdä tarinaa toisesta näkökulmasta. Toivon totisesti, että saan kuulla heistä vielä lisää. Olisin halunnut kovasti, että Jonathan olisi jäänyt heidän keskuuteensa pidemmäksi aikaa. Olisi ollut ihanaa jos Clary olisi saanut toivomansa veljen ja Jocelyn poikansa. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada ja se olisi kyllä ollut hiukan omituista jos kaiken heidän tekemänsä jälkeen hän olisi jäänyt henkiin. Maian ja Jordanin tapaus jäi kaihertamaan mieleeni hyvin pitkäksi aikaa. Jouduin pitkään miettimään kävikö siinä niin kuin kävi. No niin siinä tosiaan kävi ja olin siitä pitkään hyvin hämmentynyt, enkä melkein suostunut lukemaan enää koko kirjaa. Kun nyt sitten viimeisille sivuille pääsin, huomasin valitettavan piirteen, ennakkoarvattavuus. Pystyin heti arvaamaan kuinka Sebastian kuolisi, mitä Jace ja Clary juonivat, mitä Simonille tapahtuisi. ’Ei Simonia!’ oli ensimmäinen ajatukseni kun ymmärsin. Hänestä oli Maian ohella tullut yksi lempihahmoistani, minkä vuoksi olin aivan paniikissa lukiessani. Se oli se ’järkyttävä hetki’ mikä yleensä kirjasarjojen lopussa tulee. Onneksi Simon sai osan muistiaan takaisin, en usko, että olisin kestänyt jos hän olisi menettänyt kaiken muististaan. Clare onnistui kirjoittamaan sarjan, minkä aion lukea vielä monia kertoja uudelleen. Suosittelen tätä sarjaa juuri sinulle, jos haluat mahtavan lukukokemuksen.

Monet ovat puhuneet, että Cassandra Claren kirjojen taso olisi laskenut, tai että idea koko sarjassa on ollut surkea. Itse olen rakastanut joka ikistä Claren kirjaa. Tietenkin ihan ensimmäinen kirja, Luukaupunki, oli se, joka räjäytti tajunnan, mutta ei se taso minun mielestäni laskenut. Sarjan idea taas... Komea ja salaperäinen poika, epävarma ja omasta mielestään keskinkertaisen näköinen tyttö, tytön paras kaveri, joka on rakastunut tähän, salaperäisen pojan paras kaveri, se kaunis ja täydellinen tyttö, pahis jne. Nuoret pelastavat yhdessa maailman ja tyttö ja poika päätyvät yhteen. Klassinen kuvio, eikö? Monessa kirjasarjassa se on ärsyttänyt minua, mutta Varjojen kaupungit sarjassa se on jotenkin ihan luonnollista. Kirjailia on onnistunut selittämään ja kirjoittamaan kaiken niin, etten pysty edes kiistämään mitään asiaa joutumatta ojasta allikkoon. Jace ei voi olla mitään muuta kuin sarkastinen komea itsensä. Claryn kuuluu olla se pieni, aluksi epävarma tyttönen, joka pelastaa ystävineen maailman. Simonin tehtävänä on olla Claryn paras ystävä. Ymmärsitte varmaan pointtini. Jos totta puhutaan pelkäsin tämän kirjan lukemista. Vaihtoehtoina oli, että se olisi ihan hirveä TAI, että se olisi niin täydellinen, että itku tulisi. Vaikka olenkin aina uhonnut kaikille, että Taivaallisen tulen kaupunki tulisi olemaan aivan mahtava ja siinä ei tulisi olemaan mitään vikaa, niin hieman minua pelotti. Saatanhan minä olla väärässä. Joten kun käänsin ensimmäisen sivun ja alotinin lukemisen, olin aika stressaantuneessa mielentilassa. Onnekseni olin kerrankin oikeassa ja pääsin kiljumaan riumusta, kun kirja oli mitä odotim ja enemmänkin. Kuten jo tuossa aiemminkin mainitsin olin valmistautunut suuuuureen kyynelten vuodatukseen, koska olin ihan varma, että Clare tapattaisi, tai tuhoaisi, tai tekisi kaikille hahmoille jotain, joten olin oletettavasti paniikissa. Loppujen lopuksi en joutunut vollottamaan ihan niin paljon kuin luulin. Onneksi! Inhoan, kun hahmoja kuolee, ja nytkin alkoi leuka väpättämään jokaisen kaatuneen kohdalla. Olentoja/ihmisiä kuoli ja osa uhrautuikin, mutta loppujen lopuksi ihan oikeat henkilöt jäivät eloon. Pidin siitä, kuinka erilaisissa ja yllätyksellisissä paikoissa käytiin kirjan aikana. Olen aina rakastanut Claren tapaa kuvailla tapahtumapaikkoja samaan aikaan, kun taistellaan miekkojen ja riimujen avulla. Olihan siellä joukossa tuttujakin paikkoja, mutta nekin tuntuivat ihan uusilta, joten en joutunut tylsistymään missään vaiheessa kirjaa. Lisäksi pääsimme Sebastianin luokse Edomin demonivaltakuntaan, joka oli suoraan sanottuna karmiva. Oikeastaan karmiva on väärä sana sillä en pelännyt, mutta kylmät väreet meni selkää pitkin monessakin kohtaa. Lisäksi olin niin jännittynyt, siitä mitä tapahtuu seuraavaksi, että säikähdin ihan pieniäkin juttuja. Koko tämä Sebastian kuvio on kiinnostanut minua, enkä ole ikinä pitänyt tätä varsinaisesti pahana. Edellisessä kirjassa varsinkin sain mielipiteelleni varmistuksen, sillä Sebastian välitti siskostaan, vaikka näyttikin sen oudolla tavalla. Tässä Taivaallisen tulen kaupungissa lukijat pääsevät paremmin perille Sebastianista, sekä tämän ja Claryn sisarussuhteesta. Sebastianin loppukohtaus sai minut tuntemaan haikeutta ja taisin nyyhkiä eniten juuri silloin. (Paljon nyyhkimistä on esiintynyt jo nyt, emmekä ole kuin vähän yli puolivälin tässä arvostelussa...) Claryn ja Jacen suhde jäi kutkuttavaan kohtaan viime kirjassa, ja olen varma, että kovinkaan moni lukija ei pettynyt tähän kirjaan heidän osaltaan. Itse olen aina rakastanut heitä, ja minun mielestäni Clary on juuri sopivan pippurinen ja fiksu Jacelle.Jacea taas ei voi vaan vihata, ja hän onkin vakio "kirjaihastukseni". Clary tuntuu ärsyttävän monia, mutta minun mielestäni hän ei todellakaan ole ärsyttävämmästä päästä. Voisin luetella kymmeniä naispäähenkilöitä, jotka saavat minut näkemään punaista, mutta Clary ei lukeudu niihin. Onhanhan hän hieman naiivi, ja hänen tapansa puhua ja reagoida saattaa olla ärsyttävää tietyissä tilanteissa, mutta eipä se juuremmin ole minua häirinnyt. Taivaallisen tulen kaupungissa Claryn ja Jacen suhde on minun mielestäni erittäin suloinen. He ovat olleet yhdessä jonkin aikaa, molemmat tietävät, mitä toisen päässä liikkuu, ja hellyyttäviä hellyyden osoituksia saa lukea pitkin kirjaa. Onhan siellä joukossa niitä kiihkeämpiä ja dramaattisempiakin kohtauksia, mutta heidän kanssakäymistään oli ihana lukea. Myös muiden henkilöiden suhteet kehittyvät, ja varsinkin Alec ja Magnus saivat sydämet silmiini. Kirjan loppu oli ehkä maailman surullisin onnellinen loppu, kuten Care meille kertoikin. Monet henkilöt muuttuivat lopussa parempaan päin, ja osa uhrautui. Erityisesti Simonin kohtalo sai minut kyyneliin. En silti pettynyt loppuun, päinvastoin sillä loppu oli selvästikkin alku uudelle sarjalle ja se jos mikä saa minut täpinöihin.

Nyt on koko sarja luettu. Hiukan haikea fiilis. En haluaisi tämän loppuvan vielä. Kirja oli hyvä, mutta ratkaisi tavallaan kaiken. Kukaan merkittävä ei kuollut. Siis en edes pitänyt Jordanista. Sebastianin kuolema otti koville (yksi lempparihahmoistani.) Toisaalta oma vika oli, että kuoli. Jos tuntee yhtään Claryn, niin tietää, että ei luovuta taistelutta. Ja sitten tuli miekka sydämeen... Onko nyt hyvä mieli? Alecin ja Magnuksen yhteen paluu oli parasta koko kirjassa. Shippaan Malecia aivan täysillä. Cassandra Claren kirjoitustyyli on mahtava. (Luin englanniksi) Hän osaa kuvailla asiota taitavasti ja olisi mielenkiintoista nähdä jos hän kirjoittaisi aikuisten kirjan.

Kuten aiemminkin olen todennut, niin Clare kirjoittaa teknisesti ottaen erittäin hyvin. Juonen kannalta asia ei ole niinkään. Pidän toki hänen ideastaan varjometsästäjistä, jotka suojelevat maailmaamme, mutta varsinkin loppua kohden kirjojen juoni on muuttunut hyvin ennalta-arvattavaksi. Pidin sarjasta varsinkin aluksi hyvin paljon, ja sen maailma imaisi mukaansa. Clare kirjoittaa hyvin ja olen valvonut tämän sarjan parissa useamman kuin yhden yön. Kuitenkin kolmannen osan jälkeen rupesin miettimään, onko sarjaa pakko välttämättä jatkaa. Neljäs osahan kertoi selvästi samoista henkilöistä, mutta koska suuri ja perusteellinen uhka oli vaihtunut, olisi ollut mukavaa saada uusi nimi sarjalle. Vaikka tykkään paljon enemmän tästä Sebastian -ideasta, siitä kertovat kirjat jättivät minut vähän kylmiksi. Henkilökemia jota ei muutenkaan kuvattu paljoa jäi aikalailla kokonaan ja hahmoihin oli kaiken aikaa hankalampi samaistua. Lisäksi kirjat olivat aika tylsiä ja näkökulmia vaihdeltiin jatkuvasti. Aivan liikaa jaarittelua, joka ei ollut kovinkaan olennaista. Lisäksi kirjat oli kirjoitettu siihen malliin, että niillä ei ollut selkeää loppua vaan se pakotti lukemaan seuraavan. Pidin enemmän ensimmäisten kirjojen selkeistä lopuista jonka jälkeen sai itse päättää, haluaako tietää miten Valentinen kanssa lopullisesti käy. Tämä kirja oli minulle henkilökohtainen pettymys. Claryn suuri valinta ei ollutkaan kovinkaan suuri. Olen pitänyt paljon Sebastianista ja erityisesti hänen ja Claryn "perhe tapaamisista". Koska odotin kirjan kertovan paljo Clarysta ja Sebastianista, voitte kuvitella pettymykseni kun he vaihtoivat muutaman sanan pari kertaa. Olisi ollut huomattavasti mukavampaa jos Sebastian olisi saanut Claryn ihan oikeasti vangiksi ilman että hänen tunteensa sotkivat asiaa. Kirjan loppu oli aika sekava ja selittelemätön. Selvä petaus Claren muille varjometsästäjistä kertoville sarjoille. Tämä kirja olisi ollut paljon parempi jos Emma ei olisi ollut mukana. Tai olisi ollut sitten kunnolla, hän jäi nimittäin aika mysteeriksi ja oli lähinnä häiriötekijä henkilölle joka ei ole lukenut muita Claren kirjoja. Lisäksi minua harmitti suuresti, että lopussa kaikki antavat Sebastianille/Jonathanille anteeksi ja surevat tätä, Simonilta viedään muistot jotka rupeavat sitten palaamaan ihmeellisesti, Magnuksesta ja Alecista tai muista hahmoista ei kerrota mitään ja kukaan muu kuin Magnus ei edes yritä estää historiaa toistamasta itseään. Lopun perusteella ihmettelen miten varjometsästäjiä oli vielä tarinan alun aikaan kun heidän hallituksensa ja lakinsa olivat sellaisia sontaläjiä näin kauniisti sanottuna. Ei siis mikään ihmeellinen teos, sillä surkea juonen toteutus tuhosi muuten toimivan idean. Hyvät kirjoitustaidot eivät siinä kauheasti lohduttaneet. Kirjaa olisi voinut lyhentää varmaan puolella poistamalla turhan jaarittelun tai sen tilalle olisi voinut laittaa jotain oikeasti hyödyllistä tai edes mielenkiintoista tekstiä. Jätän siis hyvin sekavissa tunnelmissa tälle sarjalle hyvästit, mielipiteeni siitä on nimittäin vielä kysymysmerkki. Toisaalta pidin ja toisaalta en. Vaaka taitaa tällä kertaa kallistua jälkimmäiseen vaihtoehtoon.