ilona_milla

Tän lukemisesta nyt kulunut kuukausi eikä kyl oikeen oo viel ainakaa inspannut lukee jatkoo. Väristys oli aika laimee, kevyttä, vaaleenpunasta luettavaa, eikä kyl erityisemmin koukuttanut. Pakko kyl ihmetellä ja nostaa hattuu miten kirjailija on jaksanut kirjottaa tällasta "jaaritteluu" näin monen sivun verran, eikä se kuitenkaa oo tylsää. Ihan perus menevää tekstii. Yleensä en tykkää siit et nimenomaan fantasiakirjois myös rakkaudest tehään yliluonnollist, et tyypit rakastaa toisiaan niin ehdottomasti et en voi tajutakaa (siis miettikää nyt joku Twilight: Bella rakastuu vampyyriin, jonka kaikki muut kiertää kaukaa! Ja sit tietty ylläri ylläri Jacobki on yhtäkkii niin ihana! Tää poikkee jo vähän aiheest) Väristykses on kyl aika ennenkuulumattoman rajojarikkovaa rakkautta Gracen ja Samin välillä. Siis Grace rakastuu SUTEEN ei POIKAAN, enkä oikeen tiiä mitä mun pitäis aatella tästä. Muutaku et se oli outoo ku Sam ja Grace sit käyttäyty ekaa kertaa virallisesti tavates sen tyylisesti ku ois tuntenu ikuisuuden, niin ku ne periaattees olikin... Jotenki tää juonen teoreettinen puoli ei vakuuttanu, se näitten Gracen ym. keksintö miten ihmissusi voi parantuu ja sit et miks Grace ite ei ylipäätään muutu sudeks. Anyway ihan lukemisen arvonen kirja.

Petyin... Kirjotin tälle pitkänki arvostelun heti ku luin tän viimesyksyn, mut se ajelehtii nyt jossain koneen uumenissa, et tiivistettynä: -liian vähän Mikaelia -liian vähän susia ja Hukkavaaraa -karkaa alkuperäsestä aiheesta aika kauas. Mulle tuli kesyttömästä mieleen Twilight ja tästä ehkä varjojenkaupungit, molemmat sarjat hyviä, mut niin erilaisia maailmoja ei voi yhdistää. Jos sarjaa lähetään kirjottaa sellasel hillityn fantasian linjal, ni sitä ei voi yhtäkkii rupee vetää överiks niinku täs munmielest daimonien ja keijujen (joita vaan yhtäkkii alkoo tunkee joka nurkan takaa) kaa kävi. Siis esim Percy Jacksonit on hyvä esimerkki ehkä älyvapaimmast fantasiasarjast mitä mä oon lukenu ja ne on silti tosi hyvii, mut tää ei oo kivaa et muutetaan kirjan maailmaa näin rajusti... -Mitja oli must jotenki ylimääränen :/ -täs ja yleisestikki jotenki ärsyttää et esim nyt suomalaiset kirjailijat alottaa rauhas siit et tapahtumapaikka on Suomes ja sit ne haluu tokas tai täs tapaukses kolmannes osas lähtee viemään henkilöit maailmal -Miten Raisa sai tuotuu sen veitsisalkku hommelin sielt saarelt? Eiks oo vähän epäilyttävää jos tyyppi ottaa heittoveitsisarjan mukaan ku se lähtee kattoo paraatii? -Miten Suomest lähteminen olis muka auttanu Mitjaa ja Raisaa ku niil oli vastas jotain mitälie jumalallisii kuningattarii tai mikä se olikaan se ärsyttävä Daimon muija, jonka nimee en muista xd -jälkeenpäin tää oli kyl kokonaisuutena ajatellen hyvä, mut alkupuolisko oli vähän puuduttavaa luettavaa. Sitku Mikael palas kuvioihin ni mul alko silmöt kiiluu kiinnostuksest, koska täähän lähti koko sarja siit et on Raisa ja Mikael, jotka rakastaa toisiaan vaiks niitten suhde on mahdoton/kielletty/jotain sellast Yksinkertasesti: Pliis haluun takas Hukkavaaraan! Haluun Nikon, haluun Mikaelin!!

Luin tän koko trilogian vuosi sit joululomal tyylillä heräsin, luin, menin nukkumaan jne. ja saan vieläki kylmii väreitä ku aattelen tätä <3 Suzanne Collins on aika genius

Täs on vähän sellast yli menemisen makua, mut mahtava kirja silti. Oisin kyl voinu lukee kolmannenki kirjan, joka ois kertonu "normist" nälkäpelist et oltais menty areenal jne. koska jotenki se idea on niin karmivan käsittämättömän upee

Varjojenkaupungit -sarjan paras osa mun mielestä, niin ku ne ekat osat yleensä onkin xd

On kyl aikaa ku luin tän, mut mun mielest juoni vähän ontu/oli kadoksissa ja voi juma se inkvisiittori oli ärsyttävä!!! Kirjan takakansi sanoo, et tää sarja on vahva haastaja Twilightille hah ihan ku nää kaks vois kilpailla keskenään, edustavat niin erityyppistä fantasiaa. Twilight sellanen hillitty ja tää taas ei niinkää (läheskään), miettikää nyt mitä kaikkii eri otuksii varjojenkaupungeis on! Demonit, vampyyrit, varjometsästäjät, enkelit, nefilit jne.

Toivon joskus et sarja olis vaan suosiolla lopetettu Lasikaupunkiin... Yli menemisen makua täs kirjas, mut ihan hyvää luettavaa silti ;)

Takakannen lukemisen jälkeen: OMG pakko lukee! Prologin lukemisen jälkeen: Voi juma pitäiskö tätä lukee muutama sata sivuu?? Muutaman ekan luvun jälkeen: En pystyny lopettaa Ja must toi kansi on IHANA <3333 Vaiks täs oli sellasii ontuvii kohtii, jotka tökkäs ja tuli sellanen olo et hitto voisinpa korjaa ton ja et toi pitäis sanoo noin, mut tarina oli silti liian koukuttava, et olisin malttanu laskee tätä käsistäni

Ekaa osaa sujuvampaa kieltä ja koukutti kyl ihan yhtä pahasti

Mua häiritsi täs Lumikin ja kamujen tietynlainen pikkuvanha "ratkaistaan ite tää koko juttu, totta kai me voidaan tunkeutuu huumediilereiden juhliin, ollaanhan me hei jo lukios!" tyyli. Sama juttu muissaki osis ja vähän sitä ennalta-arvattavuutta, mut koukuttava, nopeelukunen ja viihdyttävä kokonaisuus

Mua vaan ärsyttää se et kirjailijat alkaa kirjottaa sarjaa silleen et ne sijottaa sen Suomeen ja jossain vaihees Suomi ei riitä niil ja henkilöt on pakko viedä seikkailemaan maailmal... Siis miks ei voi suosiol kirjottaa jostain englantilaisesta tai Tsekkiläisest? Kirjan juoni jotenki niin ennalta-arvattava ja niinku Punainen kuin veressäki Lumikki juoksee kokoajan karkuun tai kilpaa aikaa vastaan... Tää Zelenkan uskontoryhmä hyi hitto et meni kylmät väreet. Ja muuten toinen juttu, mitä kirjailijat tunkee tosi monesti kirjoihin on nää salaset sukulaiset menneisyydest...

Langennut enkeli -sarja oikeest huhhuh ja kylmii väreit... TÄÄ ON NIIN TÄYDELLINEN SARJA!! Ja Patch oh gosh ehkä ihanin jätkä kehen kukaan päähenkilö on ikinä rakastunu <33 se on samal sellanen suojelevainen ku joku twilightin Edward, mut ei kuitenkaan sellanen samanlainen jäykkis vaan vähä pahis ;)

Näin Outolinnun elokuvan ennen ku luin kirjan, joten tiesin juonen ennalt. Siks tää ei koukuttanut aivan pahimmalla mahdollisella tavalla, mutta hyvät kirjat on aina nopealukusia. Tulevaisuuteen sijoittuvat tarinat tosiaan aina säväyttää. Idea viidestä eri osastosta, jotka muodostettiin sodan jälkeen, kun ihmisten mielipiteet sodan aiheuttaneista luonteenpiirteistä erosivat toisistaan, on varsin kiehtova. Ite koen, että sopuisa sotii vähän tätä selkeää osasto -jakoa vastaan, sillä alunperinhän osastot muodostettiin sen takia, että rauha säilyisi. Eli yhtä hyvin kaikki olisivat voineet kuulua Sopuisaan. Kirjassa on joitakin muitakin kohtia, jolloin loogisuus oli vähän kateissa, mutta eikö se ole vähän aina? Siitä hitunen miinuspisteitä. Tris on todella ihana päähenkilö; hän ei ole sellainen ärsyttävän uhrautuva, aikaansaamaton, alistuva tai viisasteleva tyyppi. Sellaisten kanssa menee hermot enemmänkin päähenkilöön kuin hänen härnääjiinsä. Sen sijaan Tris on jämäkkä ja johdonmukainen ja uskalias ja epäitsekäs - kaikin puolin aito ja tasapainoinen hahmo. Four on myös aika mahtava, vaikka mua häiritsee toi nimen vaihtuminen pikkuhiljaa kesken kirjan Fourista - siis oikein suomeksi Neljästä- Tobiakseen. Hahmojen nimien yllättävää vaihtumista on vain aina aika vaikeaa sulatella, enkä ole niin rakastunut itse nimeen Tobias (hyi). Muutkin henkilöt ovat tavallaan aitoja ja heihin huomaa kiintyvänsä. Ainakin Uriah on ihana <3. Melkeinpä toivoin, että Tris olis rakastunut siihen. Jos miettii Outolinnun elokuvaa nyt kirjan luettuani, vaik muistankin sen enää hämärästi, oon aika tyytyväinen siihen miten hyvin siinä on pitäydytty kirjan tarinassa, juonessa ja sen kulussa. Kirjoihin perustuvia elokuvia pitäisi toki ajatella elokuvana ja kirjana erikseen, sillä silloin epäkohdat eivät ärsytä aivan niin paljoa. Outolinnun tapauksessa molemmat ihan mahtavia!!  

Uhrauksia, kiperiä tilanteita ja ihmissuhteita. Ajattelin, ettei Outolintu koukuta mua siks, koska tiesin jo elokuvan nähtyäni mitä siinä käy, mutt petyin jotenkin siihen ettei Kapinallisellakaan ollut erityisen vahvaa vaikutusta minuun. Pidin siitä, mut pystyin hyvin laskemaan sen käsistäni ja unohtamaan siksi aikaa, mitä olinkaan siitä lukemassa. Ei siis aivan niin säväyttävä kirja kuin toivoin. Jossain kehuttiin Kapinallisen juonta ja selitettiin kirjailijan paljastavan asioita juuri sopivassa tahdissa. Ömh, mitä asioita? Jännitystä yritettiin kylvää lähinnä Trisin hengen saattamisella vaaraan ja koska tiesin ettei hä voi kuolla (koska sarjasta on kolmas osa), halusin korkeintaan tietää miten hän pelastuu. Siitä ehkä kirjan ei niin koskettava vaikutus. Toki Kapinallisessa puhutaan paljon tiedoista, jotka Marcuksen mukaan olivat motivaatio Terävän hyökkäykselle Vaatimattomaan. Näistä tiedoista puhutaan vähän liikaakin ja paljastetaan liian vähän jos tarkoitus olisi saada lukija kiinnostumaan toden teolla, mitä oikein on tekeillä. Viimeisessä luvussa alkoikin sen suhteen olla vähän meininkiä ja aloin kunnolla kiinnostua. Henkilöt ovat jotenkin iin ärsyttävästi muuttuneet. Tai eivät ehkä henkilöt, vaan heidän suhteensa toisiinsa ei tosiaankaan miellyttäneet mua enää. Christina vihoittelee Trisille Willin takia, minkä jotenkuten ymmärrän, vaikka vähän mietityttää, miksei Christina tajua millaisessa tilanteessa Tris oli ja ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa. Uriah on ihana itsensä Uriah, mutta Four ja Tris suhtautuvat toisiinsa raivostuttavan pikkumaisesti. Jokainen heidän kohtaamisistaan tuntuu päättyvän tai alkavan tai olevan pelkkää riitaa ja huutamista. Kummallakin heistä on tarkka näkökulma asioihin, eikä heillä ole yhtään avarakatseisuutta tai ymmärrystä. Kerrassaan ärsyttävää, kun päähenkilöiden parisuhteet on pakko sotkea vielä senkin lisäksi, että molempien pää on melkein hirttosilmukassa. Myös näitä lukijoiden kiusaksi ärsyttäviä henkilöitä on viljelty harvinaisen paljon, Jeanineen nyt menee hermot tuon tuostakin, Marcus keikkuu siinä rajoilla, Evelyn on hiton raivostuttava ja asiaa pahentaa vielä se että Four antaa hänelle anteeksi, Caleb on sitä mitä on ja Johanna Ryeskin jotenkin vastenmielinen. Kumma kyllä Peter ei ärsytä mua, hän tuntui hetkittäin jopa inhimillisimmältä hahmolta, kun halusi suojella henkeään. Calebkaan ei suoraan sanoen katkaissut hermojani, ehkä siksi että hän esiintyi loppujenlopuksi mukana aika vähän. Lähinnä mieltäni jäi kaivertamaan hänen tarkoitusperiensä jääminen melko epämääräisiksi. Kolmannella kirjalla on paljon kysymyksiä, joihin vastata ja toivon etten joudu pettymään. Samoin kuin ensimmäisessä, en tässäkään voinut olla pohtimatta toimivatko sotatilanteen osapuolet juuri tilanteeseen nähden luonnolliseti. Samanlaisia suoranaisia epäkohtia en niinkään löytänyt, mutta juuri Terävän, Sopuisan, Rehdin ja Osattomien valinnat ja toiminta saivat minut skeptiseksi niiden aitouden suhteen. Miksi osattomat haluavat johtaa kaupunkia yksin, kun ovat juuri nähneet mitä sellainen on tehnyt Vaatimattomalle? Kuulostaa kuin minulla ei olisi kirjasta muutakuin negatiivista sanottavaa, mutta oikeasti se oli lukemisen arvoinen, siinä oli joutuisasti tapahtumasta tapahtumaan etenevä juoni, mikä oli tässä tapauksessa plussaa sekä joheva ja luonnollisenoloinen kerronta. Joissain kohdissa huomasin, miten kirjailijalla oli ollut tarkka visio tapahtumapaikkojen ulkonäöstä, kun niitä tupattiin kuvailemaan viimeistä piirtoa myöden, eikä aina niin selkeästikään. Silti pidin tästä, pidän edelleenkin tätä osasto -jako ideaa kiehtovana. Mainitsemani miinukset ovatkin niitä jotka söivät viimeiset tähdet ja pakko sanoa Outolintu oli kyllä Kapinallista aavistuksen parempi, vaikka niiden vertaaminen tuntuukin aika hankalalta, kun Outolinnun luin vasta leffan kattomisen jälkeen.

Ah Siri Kolu! Me Rosvolat uppoo, niin teki tääkin. Jostain syystä mua ei häritse kerronnan puhekielisyys, se tekee henkilöistä vain tavallaan arkisia. Preesens sen sijaan vähän tympii, vaikka alla on kolme preesensillä kirjoitettua kirjaa. En tajua miksi dystopiat pitää krjoittaa preesensissä! Alussa kerronta tuntui muutenkin vähän liian sekavalta ja pompittiin paljon asiasta toiseen. Tuntui, ettei kerrottaisi tapahtumista, vaan ajatuksista. Kokoajan oli vain ajatuksia. Muutamassa ensimmäisessä luvussa se tosiaan oli lievästi häiritsevää, kun ei ollut mitään mihin tarttua ja mistä lähteä rakentamaan mielikuviaan. Pilvin luvuissa alko kuitenki tapahtua vähän enemmän ja siks pidin niistä enemmän kuin Petrin luvuista, jotka kuitenkin olivat ihan ok, mutta jäivät pääosin juuri ajatuksen tasolle. Tuomas toimintaraporttiensa P-sauruksinen ja prinsessoijen kanssa oli vähän väsyttävää luettavaa. Loppua kohden hänenkin lukunsa alkoivat olemaan ihan ok. Tää on siinä mielessä muista luekmistani tulevaisuuten sijoittuvista romaaneista poikkeava, et tapahtumat sijoittuu aivan lähitulevaisuuten. Tai ainakaan kovin kauas ne ei voi sijoittua, koska Kolu viljeli tekstiin arkisia tämän päivä yksityiskohtia. Luulenpa kuitenkin ettei kånkeneita käytetä enää niin yleisesti edes viiden vuoden päästä, valion maito ei sekäään tuu kestää ikuisesti ja facebook on jo nyt menettänyt suosiotaan nuorten keskuudessa. Mulle tuli hetkittäin jopa sellainen olo, että PI tapahtuu tässä ajassa. Influenssa aalto voisi alkaa nyt ja se voisi näyttää juuri sellaiselta kuin kirjassa. Koska jokapaikassa silti sanotaan, että tämä on dystopia, niin okei tämä on dystopia, en väitä vastaan. Ehkä PI:ssä onkin meneillään kånkeneiden ja facebookin uusi aalto, vähän ku kaikki nää kasarit ja 70-luvutki palaa ain. Pilvi oli hyvä tyyppi, rohkea ja vahva, mutta haavoittuva eli inhimillinen. Yleensä en pidä niistä vahvoista ja muita paremmista (Pilvillä kun oli suora selkäranka) päähenkilöhahmoista, mutta Kolu oli onnistunut kirjoittamaan Pilvistä juuri sellaisen hyvän tavis tyypin, joka vain sattuu olemaan suoraselkäisempi kuin muut pihmiset. Toivon, että voisin tuntea sellaisen ihmisen kuin Pilvi. Largo onkin sitten aivan oma lukunsa. Hän lukeutuu niihin salaperäisiin, hyvännäköisiin urheilullisiin jätkiin, jotka aina vain iskevät yhtä lujaa ja tehokkaasti - lukijaan nimittäin. Largoo oi largo! Hänestä olisi voinut puhua vielä enemmän... Petri on vielä Pilviäkin tavanomaisemman tuntuinen maantallaaja pinnallisine ajatuksineen. Vaikka en haluaisi, minä oikeasti olen kuin Petri; mukavuudenhaluinen, enkä mikään supersankari. Tuomas puolestaan ottaa hermoon jo niissä vähissä määrin, mitä hän ehtii kirjassa esiintyä. En tajua miten kukaan ikinä kestää tuollaista määräilevää altivistia, jolla on rotta ja P-saurus koodipuheita sen sellaisia. Toivottavasti Tuomaksen hahmo henkilönä myös vähän kirkastuisi seuraavass osassa. Samoin kuin Largon hahmo ja Mimosan suunnitelmat ja niin moni muu asia, etten jaksa edes muistaa. Sit tää kansi... Siis hirveenpää kantta en oo varmaan koskaan nähny! Oon kupannu tän kirjan lainaamista ja lukemista aika kauan ja ihan ton kannen takia, oksennus tulee. Ja pihmisistä (nimitys ihmisille, joilla on P-influenssa) tulee mieleen joku Saarioisen keksimä uusi nimi einespihveil X,D periaattes kyl ihan nerokas ihminen+PI keksintö.

Pakko sanoa, että PI miellytti minua tätä jatko-osaansa enemmän. Tässäkin on ne PI:n huonot puolet. Yksityiskohdat ja kuvaukset sopivat niin täydellisesti nykyisyyteen, että dystopian maku lentää taivaantuuliin, jos sitä missään vaiheessa ylipäätään on havaittavissa. Tämä on tavallaan vaihtoehtoinen todellisuus. Siinä missä Tuomas sai minut ekassa kirjassa nukuksiin, hoitaa sen tällä kertaa Mimosa. Hän selittää kissastaan ja Pilvistä, vain ajatuksia enimmäkseen. Mimosa on muutenkin erittäin vastenmielinen henkilö, mutta se, mitä hänelle käy lopussa on oikeastaan paras juttu koko kirjassa. Pilvin elämä teatterilla juurruttaa tarinaa entisestään nykyiseen maailmankuvaan. Se mistä pidän tulevaisuuteen sijoittuvissa kirjoissa, on niiden kiehtovat, kutakuinkin aina julmat maailmankuvat ja yhteiskunnat, joiden edessä ei voi kuin pyöritellä päätään ja nostaa hattua, että joku on ikinä keksinyt jotain sellaista. PIIP pari ei siihen onnistu. Rehellisesti sanottuna nämä gorillaa muistuttavat PI -ihmiset vaikuttavat mielikuvissani vastenmielisiltä. Sitten on tapaus Largo, joka tuntuu kohdittain jopa unohtuvan. Se kummallinen meedio -suhde joka heidän välillään on, menee minusta vähän yli. Ymmärrän asian tavallaan sitä kautta, että Largon ja Pivin pihmiskyvyt ovat kehittyneet, eikä tällaisia mieltensisäisiä etävuorovaikutuksia siksi ollut ensimmäisessä kirjassa. En kuitenkaan missään vaiheessa pitänyt pihmisten yliluonnollisia kykyjä hyvänä asiana, ne kuuluvat liikaa fantasiagenreen. Minua myös häiritsee se, miten Pilvin ja Largon ensimmäisen osan hiljainen oppilas-valmentaja-suhde hyppäsi siihen, että Pivi haikailee kumppaninsa perään, heidät on tarkoitettu toisilleen ensikohtaamisesta alkaen ja niin edelleen. Largosta olisi myös voinut tehdä vähän dramaattisemmin pahiksen. Monet muutkin asiat olisi voinut kasvattaa astetta suurempaan mittakaavaan ja esittää vähän aggressiivisemmin. Tarina oli varsin... tasainen, mutta pidin siitä loppujenlopuksi kokonaisuutena. Henkilötkin olisi voinut esittää hieman persoonallisempina. Heidän indentiteettinsä oli vähän sumuinen kaikkien kohdalla. He vain olivat ja lukija osaisi ehkä nimetä heistä muutamia asioita, mutta siinä se. Olen kirja kirjalta enemmän sitä mieltä, että yhtä tärkeitä tai tärkeämpiäkin tarinan toimivuuden ja kulun kanssa ovat henkilöt. Suurimmat kamppailut käytiin lopulta paperisotana, enkä niinkään innostunut siitä, vaikka tavallaan pidin politiikan peilaamista nykytilanteeseen. Tässä oli selvästi asetettu nykyinen poliittinen tilanne ja sen kysymyksiä vähän uusiin asetelmiin ja raameihin. Herätti kieltämättä ajatuksia.

Tästä jäi aika laimea maku. Kiitosta kirjaa saa tuosta takakannessakin mainostetusta kielestään, joka kieltämättä soljuu sulavasti korvissa. Henkilöt ja juoni sen sijaan taas laskevat fiilistä. Luostari sinänsä on aika... Riskialtis valinta tapahtumapaikaksi. Luulenpa, että se on tarpeeksi karkottamaan lukijoita teoksen luota. Minäkin olin aika skeptinen koko kirjan suhteen, mutta loppujenlopuksi olen kiitollinen, että luin sen. Hyvää tekstiä on aina ihanaa lukea. Juoni oli ennalta-arvattava ja aika mitäänsanomaton. Tarina tuntui lähtevän käyntiin aika hitaasti, etenkin teoksen pituuteen nähden. Puhe portaista ja simpukoiden värjäyksen selostaminen oli aika puuduttavaa. Ehkä olen vähän jo kasvanut ohi kohderyhmästä, ainakin päähenkilön iästä päätellen (ei sillä, etten olisi juuri lukenut Me Rosvoloita). Yliluonnolliset elementit tulivat esille vähän äkkiä nurkan takaa ja olin hetken hämmentynyt ja pettynyt siihen että tähänkin tungettiin yliluonnollisuuksia. Olen edelleen sitä mieltä, että kirjailijan pitää jollain konstilla tehdä jo heti alussa selväksi lukijalle, että tämä onkin fantasiaa, eikä vain jotain muuta. Maresin tapauksessa sisäistin tuon supernatural puolen aika äkkiä. Lopun toteutus oli ehkä vähän urbaani, mutta hyvä. Hahmot jäivät myös aika laimeiksi. Heidän luostarimainen kurinalaisuutensa söi epäilemättä persoonallisuutta.

En pitänyt kauheesti Jäljitetystä, mutta Vainuttu oli kyllä susirajan arvoinen päätös! Kirjotin arvostelun blogiin: http://ilonasinspirations.blogspot.fi/2015/12/kirja-arvostelu-elina-rouhiainen.html