Pelko ihmisessä

Elämää sairastuneet ihmiset lopullisesti muuttavan influenssan keskellä. Kirjassa kerrotaan mitä tapahtuu niille, joita ei enää nähdä ihmisinä. Kuvailussa nostetaan esiin todella tarkkasilmäisiä havaintoja suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Mikä hauskinta, nämä huomiot eivät ole yhdeksässä vuodessa vanhentuneet. Ajoittain pysähdyttään turhan pitkiksi ajoiksi kuvailemaan, mikä hieman häiritsi lukukokemustani. Toinen minua häiritsevä seikka ovat aukot tarinassa, joita ei kaikkia täytetä. Ehkäpä seuraavassa osassa niistä sadaan selkoa? En osaa sanoa miten kirjaa olisi lukenut enen korona-aikaa. Nyt huomasin selkeästi tulkitsevani tekstiä koronalasien läpi.

Ah Siri Kolu! Me Rosvolat uppoo, niin teki tääkin. Jostain syystä mua ei häritse kerronnan puhekielisyys, se tekee henkilöistä vain tavallaan arkisia. Preesens sen sijaan vähän tympii, vaikka alla on kolme preesensillä kirjoitettua kirjaa. En tajua miksi dystopiat pitää krjoittaa preesensissä! Alussa kerronta tuntui muutenkin vähän liian sekavalta ja pompittiin paljon asiasta toiseen. Tuntui, ettei kerrottaisi tapahtumista, vaan ajatuksista. Kokoajan oli vain ajatuksia. Muutamassa ensimmäisessä luvussa se tosiaan oli lievästi häiritsevää, kun ei ollut mitään mihin tarttua ja mistä lähteä rakentamaan mielikuviaan. Pilvin luvuissa alko kuitenki tapahtua vähän enemmän ja siks pidin niistä enemmän kuin Petrin luvuista, jotka kuitenkin olivat ihan ok, mutta jäivät pääosin juuri ajatuksen tasolle. Tuomas toimintaraporttiensa P-sauruksinen ja prinsessoijen kanssa oli vähän väsyttävää luettavaa. Loppua kohden hänenkin lukunsa alkoivat olemaan ihan ok. Tää on siinä mielessä muista luekmistani tulevaisuuten sijoittuvista romaaneista poikkeava, et tapahtumat sijoittuu aivan lähitulevaisuuten. Tai ainakaan kovin kauas ne ei voi sijoittua, koska Kolu viljeli tekstiin arkisia tämän päivä yksityiskohtia. Luulenpa kuitenkin ettei kånkeneita käytetä enää niin yleisesti edes viiden vuoden päästä, valion maito ei sekäään tuu kestää ikuisesti ja facebook on jo nyt menettänyt suosiotaan nuorten keskuudessa. Mulle tuli hetkittäin jopa sellainen olo, että PI tapahtuu tässä ajassa. Influenssa aalto voisi alkaa nyt ja se voisi näyttää juuri sellaiselta kuin kirjassa. Koska jokapaikassa silti sanotaan, että tämä on dystopia, niin okei tämä on dystopia, en väitä vastaan. Ehkä PI:ssä onkin meneillään kånkeneiden ja facebookin uusi aalto, vähän ku kaikki nää kasarit ja 70-luvutki palaa ain. Pilvi oli hyvä tyyppi, rohkea ja vahva, mutta haavoittuva eli inhimillinen. Yleensä en pidä niistä vahvoista ja muita paremmista (Pilvillä kun oli suora selkäranka) päähenkilöhahmoista, mutta Kolu oli onnistunut kirjoittamaan Pilvistä juuri sellaisen hyvän tavis tyypin, joka vain sattuu olemaan suoraselkäisempi kuin muut pihmiset. Toivon, että voisin tuntea sellaisen ihmisen kuin Pilvi. Largo onkin sitten aivan oma lukunsa. Hän lukeutuu niihin salaperäisiin, hyvännäköisiin urheilullisiin jätkiin, jotka aina vain iskevät yhtä lujaa ja tehokkaasti - lukijaan nimittäin. Largoo oi largo! Hänestä olisi voinut puhua vielä enemmän... Petri on vielä Pilviäkin tavanomaisemman tuntuinen maantallaaja pinnallisine ajatuksineen. Vaikka en haluaisi, minä oikeasti olen kuin Petri; mukavuudenhaluinen, enkä mikään supersankari. Tuomas puolestaan ottaa hermoon jo niissä vähissä määrin, mitä hän ehtii kirjassa esiintyä. En tajua miten kukaan ikinä kestää tuollaista määräilevää altivistia, jolla on rotta ja P-saurus koodipuheita sen sellaisia. Toivottavasti Tuomaksen hahmo henkilönä myös vähän kirkastuisi seuraavass osassa. Samoin kuin Largon hahmo ja Mimosan suunnitelmat ja niin moni muu asia, etten jaksa edes muistaa. Sit tää kansi... Siis hirveenpää kantta en oo varmaan koskaan nähny! Oon kupannu tän kirjan lainaamista ja lukemista aika kauan ja ihan ton kannen takia, oksennus tulee. Ja pihmisistä (nimitys ihmisille, joilla on P-influenssa) tulee mieleen joku Saarioisen keksimä uusi nimi einespihveil X,D periaattes kyl ihan nerokas ihminen+PI keksintö.

Ihan Ok. Minua häiritsi vain se, että Tuomaksen luvut olivat niin epäselviä. Niissä oli vain jotain raportteja, joista lukijalla ei ollut mitään käsitystä.

Odotukseni olivat suuret tätä kirjaa kohtaan. Valitettavasti tämä teos ei täyttänyt niitä. PI-sairaus oli mielestäni huonosti kuvailtu, enkä oikein ymmärtänyt miksi PI:hin sairastuneet eristettiin yhteiskunnasta. En myöskään päässyt kunnolla kirjan maailman "sisään". Minua häiritsi myös se, että kirjassa ei tapahtunut juuri mitään jännittävää tai erikoista. Kun aloitin lukemisen tiesin, että en todennäköisesti pitäisi tästä kirjasta, mutta päätin kuitenkin jatkaa, koska teos vaikutti mielenkiintoiselta. Toisin kävi. Juonessa ei tapahtunut juuri mitään, sairautta ei ollut kuvailtu kovin hyvin ja jokin ei vain iskenyt minuun tässä kirjassa. Mielestäni tämä kirja oli hieman mitäänsanomaton (ainakin minulle).

Siri Kolun "P.I. : pelko ihmisessä (Otava, 2013) on nuorille aikuisille suunnattu romaani, joka sijoittuu tulevaisuuden dystopia-Suomeen. Maailmalla raivonnut P-influenssa on rantautunut meillekin, ja siihen sairastuneet on eristetty kallioon hakattuihin luoliin. Lisäksi yhteiskunnan asenteet kovenevat myös tartunnan saaneiden omaisia kohtaan. Maailmalta kaikuu uutisia pakkosteriloinneista ja pidätyksistä. Mikä sitten P-influenssa on? Kyseessä on vähän epämääräisesti kuvailtu sairaus, joka saa ihmisessä aikaiseksi erilaisia muutoksia: selkäranka köyristyy, näkökyky muuttuu ja ihmiset saavat myös erilaisia kykyjä. Lukijan näkökulmasta tauti ei oikein tunnu aiheuttavan suurempaa uhkaa sen enempää kantajalleen kuin muillekaan, mutta erilaisuudesta ja sen pelosta kai tässä halutaan pohjimmiltaan kirjoittaa. Jollakin tapaa lähtöasetelma tuo mieleen Ryhmä-X -sarjakuvan mutantteineen. Tarinaa kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta: ääneen pääsevät niin luolastoihin lähetetty p-ihminen Pilvi, hänen veljensä Petri ja ensiksi mainitun ex-poikaystävä, aktivisti-Tuomas. Keskeisimmäksi hahmoksi kohoaa joka tapauksessa Pilvi, pojat jäävät vähän etäisemmiksi. Lukijan mielikuvituksen varaan jätetään paljon. Kaikkiin herääviin kysymyksiin ei myöskään tarjota vastauksia, mikä on positiivista. Plussaa täytyy antaa myös siitä, että romaanissa jätetään kerrankin romanssit taka-alalle, vaikka pientä kolmiodraamaa rakennetaankin genren konventioiden mukaisesti. Aivan täydellisesti "Pelko ihmisessä" ei kuitenkaan onnistunut minua vakuuttamaan. Suurin syy oli ehkä henkilöhahmoissa, jotka eivät oikein herättäneet suurempia tuntemuksia puoleen tai toiseen. Kirjailijalle on kuitenkin nostettava hattua, sillä "Pelko ihmisessä" on ainakin aidosti erilainen nuorten aikuisten dystopia, ja tulee varmaan pyörimään mielessä pitemmänkin aikaa, toisin kuin monet angloamerikkalaiset formaattiromaanit.

Siri Kolun Pelko ihmisessä päätyi heti lukulistalle, kun bongasin sen tulevan syksyn julkaisuista. Romaanihan perustuu Kolun muutama vuosi sitten nuorten Luetko sinä? -kampanjaan kirjoittamaan samannimiseen novelliin. Meidän luokkamme osallistui kampanjaan ja kävin kyllä senverran monta keskustelua novellin motiiveista ja metaforista, että pitihän tämäkin katsastaa. Ja huolimatta kannesta, joka on meikäläisen mielestä yksinkertaisesti ruma, kyseinen kirja oli oikein manio lukukokemus. Tarinaa kerrotaan vuoroin Pilvin, Petrin ja Tuomaksen näkökulmasta. Jokaisella on omat murheensa ja tapansa kertoa tarinaa ja ainakin minuun se osui ja upposi. Oikeastaan koko kirjaan oli saatu ihanan mystinen ja herkkä tunnelma ja siinä jätettiin myös paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Itse pidin siitä ja se sai minut tempautumaan tarinaan mukaan toden teolla. Rakenteen lisäksi pidin suuresti Kolun kirjoitustyylistä. Vaihteleva puhe- ja kirjakielisyys, oivaltavat lauseet ja vertaukset, minä pidin niistä hurjasti. (Huomasin muuten älyäväni sellaisia vertauksia, joita en takuulla olisi tajunnut muutama vuosi sitten. Niin se yleissivistys karttuu.) Myös P-influenssa on kiinnostava tapaus. Kaikkihan muistavat muutamien vuosien takaiset lintu- ja sikainfluenssat ja PI tuntuukin luonnolliselta jatkolta tälle, vaikka on paljon pelottavampi. Sen verran pelottava, että tunsin oloni hiukan epämukavaksi lukiessani tätä nuhaisena. En kuitenkaan halua paljastaa taudista enempää, sillä suuri osa kirjan viehätyksestä on sen salaperäisyydesssä ja asioiden sopivassa paljastumistahdissa. Pelko ihmisessä ottaa myöskin kantaa hyviin ja ajankohtaisiin kysymyksiin. Influenssan sairastaneet ihmiset halutaan eristää täysin, heillä ei ole mitään oikeuksia ja jopa heidän läheisiään, PI-omaisia, sorretaan. Poliitikot, tavalliset ihmiset, kukaan ei tee mitään maailmassa vallitseville sekaville oloille. PI tuntuukin pelottavan todelliselta tulevaisuudennäkymältä. Ja koska kyseessä on nuortenscifi, niin romanssihan tästäkin löytyi. Se ei kuitenkaan onneksi jyrännyt muuta juonta, vaikka aika suuressa osassa olikin. Kun kirjassa keskityttiin kolmeen henkilöön ja tuhoisan influenssan kuvaamiseen, sitä ei ehtinyt kyllästyä rakkaushaikailuihin. Enkä oikeastaan edes ärsyyntynyt kolmiodraamaan, kun sitä ei koko ajan paiskottu vasten kasvoja tai siitä ei tehty maailmankaikkeuden suurinta ongelmaa. Vaikka kirjasta ei paljoa valittamisen aihetta keksi, yksi sana minua ärsytti koko kirjan ajan. P-influenssan sairastaneista käytetty nimitys, pihminen. Okei, sana on sinänsä ihan jees ja hauska oivallus, P-influenssa+ihminen, mutta jotenkin siitä jäi vain vähän hassu maku suuhun. Itselleni tuli pihmisestä mieleen enemmänkin kaikille tuttu pihvi kuin tuntemattoman taudin sairastanut ihminen. Minussa elää myös epäilys, onko tämä sittenkään yksittäinen kirja. Kuten jo aiemmin mainitsin, kirjassa oli paljon tulkinnan varaa ja loppukin oli varsin avoin. Oikeastaan kaikki tuntui vasta alkavan kirjan lopusta. En kuitenkaan tiedä, haluaisinko edes välttämättä, että tästäkin tehtäisiin sarjaa. (Kuten olemme monesti nähneet, muodissa olevat trilogiat eivät sovi kaikkiin tapauksiin.) Pelko ihmisessä toimi hyvin omana, itsenäisenä, hiukan hämäränä kokonaisuutenaan, enkä halua sitä pilattavan.