Matti Karjalainen

Lue lisää ...

Ei olisi kannattanut huolehtia. "Veljeni, Leijonamieli" on edelleen mainio fantasiaromaani. Tarina kertoo kahdesta veljeksestä, yhdeksänvuotiaasta Kaarlesta eli Korpusta ja hänen isoveljestään Joonatanista. Kaarle on kipeä ja sairaalloinen, ja hän saa kuulla olevansa kuolemansairas. Joonatan lohduttaa veljeään kertomalla tarinoita kuolemanjälkeisestä maailmasta, Nangijalasta, jossa eletään "satujen ja nuotiotulten aikaa".

Niin siinä kuitenkin käy, että Joonatan päätyy kuitenkin tuonpuoleiseen ensin: hän pelastaa Korpun palavasta talosta, mutta uhraa siinä samalla oman henkensä. Veljesten kohtaaminen Nangijalassa on riemullinen, mutta pian käy ilmi, että taivaanrantaan on noussut myös synkempiä pilviä. Naapurivaltakunnan julma hallitsija Tengil on päättänyt valloittaa Nangijalan ja orjuuttaa sen asukkaat.

Niinpä Joonatan ja Korppu temmataan mukaan hurjaan ja vaaralliseen seikkailuun, jonka aikana kaksikon on muun muassa selvitettävä kavaltajan henkilöllisyys ja kohdattava lastenkirjallisuuden historian karmeimpien hirviöiden joukkoon kuuluvasta Katlasta, joka suorastaan huokuu ikiaikaista pahuutta ja jonka ensiesiintyminen nostaa ihon kananlihalle.

"Oli niin kuin alkuaikojen yö olisi ollut yllämme. Ja silloin löi taas salama, vaarallisin kaikista. Yhden ainoan silmänräpäyksen ajan se roihahti ja valaisi kaiken olevaisen. Ja silloin, siinä valossa minä näin Katlan. Minä näin Katlan." (s. 166)

Lindgren käsittelee sodan, kuoleman ja itsemurhan kaltaisia raskaita teemoja, jotka taisivat herättää keskustelua jo teoksen ilmestymisajankohtana, mutta samalla kirja kertoo kauniisti kaiken ylittävästä veljesrakkaudesta ja uhrautumisesta jonkun jalomman päämäärän eteen. Joskus elämässä tulee vastaan "asioita, jotka oli tehtävä, vaikka ne olivatkin vaarallisia", sillä "muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain rikkahippunen."

Mainitaan vielä erikseen Ilon Wiklandin upea kuvitus.

Lue lisää ...

"Luona luiden ja risukoiden" (Hertta, 2026) kertoo jo sarjan ensimmäisestä osasta tuttujen Jacquelinen ja Jillianin - Jackin ja Jillin - tarinan. Lasten narsistiset vanhemmat eivät ole oikein osanneet hoitaa kasvatustyötään, vaan yrittävät väkipakolla sovittaa tytöt haluamaansa muottiin. Jackista tehdään pikku prinsessa, kun taas Jill on railakas poikatyttö.

Sisarukset päätyvät kaksitoistavuotiaina ullakolla sijaitsevan matka-arkun kautta Nummiksi nimitettyyn maailmaan. Salaperäisen paikan yllä loistaa verenpunainen kuu ja ne ovat loputtomien tieteellisten kokeiden, hirviömäisen kauneuden ja kammottavien seurausten maailma. (s. 68)

Lapset ovat viettäneet koko elämänsä yhdessä, mutta nyt heidät erotetaan toisistaan. Jackista tulee elämän ja kuoleman välisiä kysymyksiä ratkovan tohtori Synkiön oppilas, kun taas Jillin kohtalona on päätyä Isännäksi itseään nimittävän vampyyrin kasvattityttäreksi. Vuodet kuluvat ja sisarukset varttuvat, mutta kuten arvata saattaa, heidän tiensä tulevat vielä risteämään, olkoonkin että sangen kammottavissa merkeissä...

Sarjan ensimmäisen osan tapaan "Luona luiden ja risukoiden" oli julmankaunis lukukokemus, jota mehevöitti viehättävän koukeroinen kertojaääni. Vampyyrikirjallisuuden ystävää lämmitti myös Isännän hahmon kuvaaminen. En kovin usein toivo että fantasiaromaani olisi pidempi, mutta olisin olisin viihtynyt Nummilla vähän kauemminkin kuin parinsadan sivun verran!

Harhateiden lapset on näemmä varsin pitkä sarja, ja toivon todella että suomalainen kustantaja malttaa jatkaa sen kääntämistä.

Lue lisää ...

Loppujen lopuksi kyseessä ei kuitenkaan ole edes erityisen pelottava romaani, vaan kauhun sijasta kyse on enemmän ihmisistä ja heidän välisistä suhteistaan. Joskus tuntui siltä, että JAL:lla oli vähän liian monta rautaa tulessa, kirjaan kun oli mahdutettu kaikenlaista rasismista kulttuurialalla tapahtuvaan seksuaaliseen väkivaltaan ja sosiaalisesta eriarvoistumisesta Pokemon Go:n pelaamiseen. Ehkä pieni tiivistäminen tai henkilögallerian typistäminen olisi voinut tehdä hyvää!

Mutta eipä tuo sitten kuitenkaan niin kamalasti haitannut. Seitsemänsataa sivua hurahti aika nopeasti, eli ongelmakohdistaan kirja oli oikein toimiva lukuromaani. Pidin paljon henkilöhahmoista, etenkin kaksitoistavuotias Alva osoittautui mainioksi tyypiksi. Jotain hyvin samaistuttavia asioita kirjasta löytyi myös, taisin kirjoittaa pari kolme kohtaa ylös tarkempaa pohdiskelua varten.

Loppuun varoituksen sana. "Ystävällisyys" sisältää muutamia aika häiritseviä kohtauksia, ja läskifobiasta kirjailijaa on syytetty myös (itse kyllä pidin seksuaalista väkivaltaa hankalampana rastina käsitellä, mutta miten nyt kukin kirjaansa lukee).

Luulen, että kirja tulee jakamaan voimakkaasti mielipiteitä, ja jäänkin innostuneena odottelemaan teidän muiden arvioita. Kertokaa ihmeessä, mitä "Ystävällisyydestä" tykkäsitte!

Lue lisää ...

Martel kuvaa hienosti niin päähenkilönsä sisäisiä tuntemuksia kuin pelastusvenettä ympäröivää luontoakin. Kirjailija saa myös faktan ja fiktion välisen rajan hämärtymään siten, että kyynisyyteen taipuvainen lukijakin huomaa välillä miettivänsä, voisiko kaikki olla sittenkin totta - ennen kuin tarina alkaa lopussa saada enemmän merenkulkija Sinbadista muistuttavia elementtejä.

Loppuun sisältyy kuitenkin julma selitys sille, miksi absurdeja elementtejä sisältävä kertomus voi hetkittäisestä epäuskottavuudestaan huolimatta kuitenkin olla parempi kuin se realistinen versio.

Kaiken lisäksi "Piin elämä" on todella hauska kirja: muun muassa sen alkupuolella kuvattu episodi, jossa päähenkilö kokee voimakkaan samanaikaisen herätyksen niin islamiin, kristinuskoon kuin hindulaisuuteenkin, on kaikin puolin mainio.

Lue lisää ...

Daphne DuMaurierin "Rebekka" (WSOY, 1980) on psykologinen jännitysromaani, jossa päähenkilöt liikkuvat vähintäänkin moraalin harmaalla vyöhykkeellä. Syystä tai toisesta romaanin tunnelmasta tuli mieleen Kotiopettajattaren romaani. Lievästä hidastempoisuudestaan huolimatta kirja piti hyvin otteessaan. Nyt tekisi mieli tutustua myös Alfred Hitchcockin ohjaamaan filmatisointiin!

Lue lisää ...

Vuonna 1895 ilmestyneessä "Aikakoneessa" nimettömäksi jäävä aikamatkailija kertoo ystävilleen kokemistaan seikkailuista vuoden 802 701 maailmassa, jota kansoittavat maan päällä elävät kauniit eloit ja maan alla asustavat hirviömäiset morlokit. Lyhyehkö pienoisromaani antaa ymmärtää, että yläluokan nautinnonhalu ja alati kasvaneet luokkaerot ovat saaneet asiat tälle mallille.
Lopputulos on ihan mukiinmenevä, mutta odotukset taisivat olla vähän korkeammalla, aikamatkustus kun on teemana sieltä kiehtovammasta päästä.

Vuonna 1898 ilmestynyt "Maailmojen sota" kertoo vihamielisten marsilaisten hyökkäyksestä Englantiin. Jälleen nimettömäksi jäävä kertojahahmo seuraa vierestä, kuinka tappavat polttosäteet ja myrkkykaasupilvet tekevät vastarinnasta selvää. Lontoo kaatuu hyökkääjien edessä, pakolaisvirrat täyttävät maantiet ja yhteiskunta ajautuu täyteen kaaokseen.

Sävy kirjassa on ahdistava ja varsin realistinen, mitä ruohonjuuritasolla liikkuva kerronta vielä korostaa. Luomakunnan kruunujen ajautuminen teuraskarjan rooliin ei saa meistä ihmisistä esille parhaita puolia, pikemminkin päinvastoin. Sankaritarinoille ei jää juuri sijaa, ja vaikka pelastus lopulta koittaa, ei marsilaisten kukistuminen ole juuri meidän omaa ansioitamme.

Wellsin kertojahahmo mainitsee marsilaisten tekosia kuvatessaan, että "koskaan ennen koko historiassa ei sodan aiheuttama tuho ollut ollut näin valikoimatonta ja kaikkialle ulottuvaa". Ei varmaan kirjailija osannut aavistaa, millaisia kauhuja maapallolla tultaisiin seuraavien viidenkymmenen vuoden aikana tapahtumaan, ja vieläpä ilman avaruudesta tulevaa valloittajaa...

Lukukokemuksena ”Maailmojen sota” oli kiinnostavampi näistä kahdesta!