Linkit: Risingshadow.net
Saavutuksia
Hyllyni tapahtumia
John Ajvide Lindqvistin "Ystävällisyys" (Gummerus, 2023) kertoo ruotsalaisesta pikkukaupungista, jossa alkaa tapahtua yliluonnollisia ja sangen kammottavia juttuja. Kaiken ytimessä on rannalle mystisesti saapunut rahtikontti. Ja niin kuin yleensä kauhugenressä, tuollaiset epämääräiset lukitut laatikot pitäisi jättää visusti rauhaan, eikä niitä pitäisi mennä ainakaan avaamaan...
Lue lisää ...
Loppujen lopuksi kyseessä ei kuitenkaan ole edes erityisen pelottava romaani, vaan kauhun sijasta kyse on enemmän ihmisistä ja heidän välisistä suhteistaan. Joskus tuntui siltä, että JAL:lla oli vähän liian monta rautaa tulessa, kirjaan kun oli mahdutettu kaikenlaista rasismista kulttuurialalla tapahtuvaan seksuaaliseen väkivaltaan ja sosiaalisesta eriarvoistumisesta Pokemon Go:n pelaamiseen. Ehkä pieni tiivistäminen tai henkilögallerian typistäminen olisi voinut tehdä hyvää!
Mutta eipä tuo sitten kuitenkaan niin kamalasti haitannut. Seitsemänsataa sivua hurahti aika nopeasti, eli ongelmakohdistaan kirja oli oikein toimiva lukuromaani. Pidin paljon henkilöhahmoista, etenkin kaksitoistavuotias Alva osoittautui mainioksi tyypiksi. Jotain hyvin samaistuttavia asioita kirjasta löytyi myös, taisin kirjoittaa pari kolme kohtaa ylös tarkempaa pohdiskelua varten.
Loppuun varoituksen sana. "Ystävällisyys" sisältää muutamia aika häiritseviä kohtauksia, ja läskifobiasta kirjailijaa on syytetty myös (itse kyllä pidin seksuaalista väkivaltaa hankalampana rastina käsitellä, mutta miten nyt kukin kirjaansa lukee).
Luulen, että kirja tulee jakamaan voimakkaasti mielipiteitä, ja jäänkin innostuneena odottelemaan teidän muiden arvioita. Kertokaa ihmeessä, mitä "Ystävällisyydestä" tykkäsitte!
Kanadalaisen Yann Martelin palkittu "Piin elämä" on vaikuttava romaani nuoresta intialaisesta pojasta, jonka kohtalona on haaksirikkoutua pienellä pelastusveneellä keskelle Tyyntä valtamerta, ainoana seuranaan täyskasvuinen bengalintiikeri Richard Parker.
Lue lisää ...
Martel kuvaa hienosti niin päähenkilönsä sisäisiä tuntemuksia kuin pelastusvenettä ympäröivää luontoakin. Kirjailija saa myös faktan ja fiktion välisen rajan hämärtymään siten, että kyynisyyteen taipuvainen lukijakin huomaa välillä miettivänsä, voisiko kaikki olla sittenkin totta - ennen kuin tarina alkaa lopussa saada enemmän merenkulkija Sinbadista muistuttavia elementtejä.
Loppuun sisältyy kuitenkin julma selitys sille, miksi absurdeja elementtejä sisältävä kertomus voi hetkittäisestä epäuskottavuudestaan huolimatta kuitenkin olla parempi kuin se realistinen versio.
Kaiken lisäksi "Piin elämä" on todella hauska kirja: muun muassa sen alkupuolella kuvattu episodi, jossa päähenkilö kokee voimakkaan samanaikaisen herätyksen niin islamiin, kristinuskoon kuin hindulaisuuteenkin, on kaikin puolin mainio.
Nuori ja vaatimattomista lähtökohdista oleva minä-kertoja menee naimisiin varakkaan Max de Winterin kanssa, mutta entisen aviovaimon Rebekkan muisto tuntuu varjostavan Manderleyn kartanoon asettuvan parin avio-onnea haudankin takaa. Kuinka kilpailla edesmenneen kanssa, etenkin kun tämä vaikuttaa olleen täydellinen ihan kaikessa? Ei se ihan yksinkertaista ole, vaan eipä ole kohta mikään muukaan, kun salaisuudet alkavat hiljalleen paljastua.
Lue lisää ...
Daphne DuMaurierin "Rebekka" (WSOY, 1980) on psykologinen jännitysromaani, jossa päähenkilöt liikkuvat vähintäänkin moraalin harmaalla vyöhykkeellä. Syystä tai toisesta romaanin tunnelmasta tuli mieleen Kotiopettajattaren romaani. Lievästä hidastempoisuudestaan huolimatta kirja piti hyvin otteessaan. Nyt tekisi mieli tutustua myös Alfred Hitchcockin ohjaamaan filmatisointiin!
H.G. Wellsin "Aikakone - Maailmojen sota" (Kirjayhtymä, 1979) pistää samoihin kansiin englantilaisen kirjailijan tunnetuimpien teosten joukkoon kuuluvaa tieteiskertomusta, joiden vaikutus genrekirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin on valtaisa.
Lue lisää ...
Vuonna 1895 ilmestyneessä "Aikakoneessa" nimettömäksi jäävä aikamatkailija kertoo ystävilleen kokemistaan seikkailuista vuoden 802 701 maailmassa, jota kansoittavat maan päällä elävät kauniit eloit ja maan alla asustavat hirviömäiset morlokit. Lyhyehkö pienoisromaani antaa ymmärtää, että yläluokan nautinnonhalu ja alati kasvaneet luokkaerot ovat saaneet asiat tälle mallille.
Lopputulos on ihan mukiinmenevä, mutta odotukset taisivat olla vähän korkeammalla, aikamatkustus kun on teemana sieltä kiehtovammasta päästä.
Vuonna 1898 ilmestynyt "Maailmojen sota" kertoo vihamielisten marsilaisten hyökkäyksestä Englantiin. Jälleen nimettömäksi jäävä kertojahahmo seuraa vierestä, kuinka tappavat polttosäteet ja myrkkykaasupilvet tekevät vastarinnasta selvää. Lontoo kaatuu hyökkääjien edessä, pakolaisvirrat täyttävät maantiet ja yhteiskunta ajautuu täyteen kaaokseen.
Sävy kirjassa on ahdistava ja varsin realistinen, mitä ruohonjuuritasolla liikkuva kerronta vielä korostaa. Luomakunnan kruunujen ajautuminen teuraskarjan rooliin ei saa meistä ihmisistä esille parhaita puolia, pikemminkin päinvastoin. Sankaritarinoille ei jää juuri sijaa, ja vaikka pelastus lopulta koittaa, ei marsilaisten kukistuminen ole juuri meidän omaa ansioitamme.
Wellsin kertojahahmo mainitsee marsilaisten tekosia kuvatessaan, että "koskaan ennen koko historiassa ei sodan aiheuttama tuho ollut ollut näin valikoimatonta ja kaikkialle ulottuvaa". Ei varmaan kirjailija osannut aavistaa, millaisia kauhuja maapallolla tultaisiin seuraavien viidenkymmenen vuoden aikana tapahtumaan, ja vieläpä ilman avaruudesta tulevaa valloittajaa...
Lukukokemuksena ”Maailmojen sota” oli kiinnostavampi näistä kahdesta!
Max Barryn "Jennifer Valtiovallan" (WSOY, 2004) tapahtumat sijoittuvat suuryritysten hallitsemaan tulevaisuuteen, jossa ihmishenki voi olla yhden markkinointitempauksen päässä. Luvassa on vauhdikkaita käänteitä ja toimintaa, jota on höystetty ihan osuvalla uusliberalismin kritiikillä. Laaja henkilögalleria jää vähän ohueksi.
Nykyisin Stephen Kingille on helppo tuhahdella halveksuvasti, mutta ei käy kiistäminen etteikö kirjailijan esikoisromaani, telekineettisin voimin varustetusta kouluikäisestä lukiolaistytöstä kertova "Carrie" (Tammi, 1992 - 4.p.) olisi oman lajityyppinsä oivallinen edustaja.
Lue lisää ...
Nopealukuinen ja kirjailijan tuleviin tiiliskiviin verrattuna lyhyenläntä "Carrie" ei ole yhtä kauhistuttava kuin vaikkapa sitä seurannut Painajainen, mutta kirjan perimmäinen vaikuttavuus taitaa piillä sen surumielisessä samaistuttavuudessa, joka on parhaimmillaan hyvin koskettavaa.
"Carrie" on rakennettu näppärästi. Mukana on katkelmia fiktiivisistä lähdeteoksista, kuten tutkimusraporteista, Valittujen Palojen artikkelista sekä telekinesiaa käsittelevistä kirjoista. Lainaukset onnistuvatkin tuomaan tarinaan autenttisuuden tuntua. Lapsuksiakin teoksesta toki löytyy: esimerkiksi kliseinen lopputwisti ei suoranaisesti huimaa päätä.
Edgar Rice Burroughsin "Tarzan ja leopardimiehet" (Kauppakirjapaino, 1974) on järjestyksessään kahdeksastoista Tarzan-seikkailu, jossa sankarimme joutuu ottamaan mittaa ihmissyöntiä ja "kammottavia salamenoja" harrastavasta järjestöstä.
Lue lisää ...
Seikkailussa kierrätetään aikaisemmista tarinoista tuttuja juonikuvioita. Tarzan kärsii ties monettako kerran päähän kohdistuneesta iskusta aiheutuneesta muistinmenetyksestä, ja totta kai viidakkoon on päätynyt myös kaunis valkoinen nainen, joka saa miesten himot hyrräämään ylikierroksilla. Loppupuolella kirjaa tyttö toteaakin paljonpuhuvasti:
Minut on ryöstetty viime aikoina niin monta kertaa, että olen oppinut suorastaan odottamaan sitä. (s. 218).
Burroughs ei ole ehkä muutenkaan kaikkein parhaassa vireessään, ja aina hetkellisesti vaikutti siltä, ettei kirjailija ole kamalasti jaksanut syventyä omien henkilöittensä motiiveihin:
Lulimilla oli omat syynsä haluta valkoista papitarta. Miten tämä oli edullista hänelle, ei ollut täysin selvää, mutta pappien ajatuksenjuoksu käy usein yli maallikkojen ymmärryksen. Ehkä joku Hollywoodin suhdetoimintamies olisi pitänyt hänen syitään aivan selvinä, mutta oli miten oli.... (s. 88)
Luonnollisesti kirjassa on mukana myös aika suorasukaista rasismia ja muuta sen sellaista, mutta välillä kirjailija antaa ymmärtää, ettei ns. värillä ole niin väliä:
Siten tytön kohtalon ratkaisi turmeltuneiden maallisten ja hengellisten poliitikkojen ahneus, josta voimme aavistaa, että pimeän keski-Afrikan mustat ovat eräissä suhteissa yhtä sivistyneitä kuin me.
Pieneen maalaiskylään saapuu espoolainen ydinperhe, jonka tarkoituksena on ottaa osaa äskettäin henkensä heittäneen isoäidin hautajaisiin. No, aina ei käy niin kuin kuvitellaan, ja sepä onkin ihan toinen juttu, miten edesmennyt mummovainaa lopulta onkaan...
Lue lisää ...
Toni Tuomasen "Kotonakulkijat" (Nysalor, 2019) on kotimainen kauhuromaani, jota voi halutessaan nimittää joko perinnetietoiseksi tai kliseiseksi. Tarinassa on nimittäin sen verran tutulta kuulostavia aineksia, että voi huoletta veikata kirjailijan tuntevan klassikot ja vähän tuntemattomat kauhukulttuurin teokset kuin omat taskunsa.
Muutamista hykerryttävistä kohtauksistaan huolimatta tarina ei nouse ihan omille siivilleen, ja ainakin henkilöhahmoja olisi voinut vähän syventää. Lievää kömpelyyttä on muutenkin havaittavissa, pieni ripaus tiukempaa kustannustoimittamista ei olisi tehnyt kirjalle varmaan pahaa.
Näkyvässä roolissa on alkoholismin kuvaus, mikä johtunee siitä, että kirjailija on koulutukseltaan päihdetyöntekijä.
Kaikki olemme varmaan joskus tehneet netissä huonoja kauppoja. Niin käy myös ikääntyvälle heavymuusikolle Jude Coynelle, joka tulee hankkineeksi itselleen ikioman kummituksen. No, mikäs siinä, kun halvalla saa!
Ei olisi kuitenkaan kannattanut, sillä käytetyn miesten puvun mukana saapuva henkiolento ei ole mikään ystävällinen kummitus, vaan häijy ja murhanhimoinen tapaus, joka kuiskii korvaan kuolemankatkuisia viestejä ja kantaa mukanaan ketjusta roikkuvaa partaveistä. Peruako kaupat? Valitettavasti tuotteella ei ole palautusoikeutta ja lisäksi ilmenee, että haamukauppiaalla on jo alun perin ollut tarkoitus saattaa Jude ja kummitus yhteen. Selvitäkseen täysissä sielun ja ruumiin voimissa on Juden ja hänen tyttöystävänsä noustava autoon ja aloitettava veriseksi muodostuva roadtrip halki syvän etelän.
Lue lisää ...
En tiedä oliko Joe Hillin "Sydämen muotoinen rasia" (Tammi, 2008) osoittautui nopealukuiseksi ja viihdyttäväksi lajityyppinsä edustajaksi, mutta en sitä taida siitä huolimatta kirjahyllyssäni hillota.