Matti Karjalainen - kirjahylly
Lukutrendit




Suosikki kirjani
Viimeisimmät tapahtumat
Andy Weirin "Yksin Marsissa" (Into, 2015) kertoo astronautti Mark Watneysta, jonka Mars-retkikuntaa kohtaa onnettomuus, jonka seurauksena päähenkilömme joutuu selviytymään punaisen planeetan kamaralla aivan yksin. Kuinka selviytyä hengissä, kun Markin ruokavarastot eivät riitä edes säännösteltynä, toimivaa yhteyttä komentokeskukseen ei ole ja kaikki muut luulevat hänen kuolleen?
Lue lisää ...
No, eihän siinä muu auta kuin kaikesta huolimatta asettua taloksi. Mark kasvattelee perunoita omissa ulosteissaan, kuuntelee 1970-luvun discoa ja yrittää pohtia samalla miten selvitä hengissä seuraavan Mars-lennon laskeutumiseen saakka.
Mitenkähän tämän nyt muotoilisi? Kirja ei ollut hassumpi, mutta minä taisin olla sille väärä lukija. En tunne riittävästi matematiikkaa ja muita kovia tieteitä, joten monet kirjassa esitetyt teknologiset ja luonnontieteelliset jutut menivät minulta täysin yli hilseen ja alkoivat jossakin vaiheessa tuntua puuduttavilta. Sellaiseen käsitykseen kuitenkin jäin, että kirjailija tiesi mistä kirjoitti, ja että koko Mars-kuvio oli kuvattu varsin todenmukaisesti (korjatkaa fiksummat, jos olen väärässä!) Kokonaisuutta oli kevennetty huumorilla, joka ainakin hymyilytti minua useampaan otteeseen.
Seitsemäntoistavuotias Isla asuu yhdessä isänsä ja pikkusiskonsa kanssa Tampereella ja käy lukiota opiskelee teknillisessä lyseossa. Isä on vanhan liiton nörtti, joka on kuulunut Quake-klaaniin ja osaa asentaa Linuxin vaikka leivänpaahtimeen, eikä omena ole pudonnut kauaksi puusta. Isla on äärimmäisen lahjakas matematiikassa ja harrastaa pelaamista niin retrokoneilla kuin verkossakin.
Lue lisää ...
Pelatessaan Isla käyttää nimimerkkiä Ripley. Verkossa hän on tutustunut Damien-nimimerkkiä käyttävään poikaan, jonka kanssa hänellä synkkaa loistavasti. Molemmilla on samat kiinnostuksen kohteet, yhtä tyhmä huumorintaju ja niin edespäin. Välillä chattailu saa aika kuumottaviakin piirteitä, mutta Isla tahtoo siitä huolimatta pitää kiinni yhdestä periaatteesta: hän ei tahdo koskaan tavata Damienia oikeasti vaan pitää varmuuden vuoksi IP-osoitteensakin salattuna. Mitä Isla sitten lopulta tuntee Damienia kohtaan? Se ei taida olla ihan selvää.
Tilannetta mutkistaa Islan luokalle saapuva uusi oppilas, suomenruotsalainen Anton, joka kurvaa lukion pihaan Lotus-merkkisellä urheiluautolla ja on niin komea että jokaisen tytön sydän hakkaa ylikierroksilla. Islaa kohtaan poika kuitenkin käyttäytyy harvinaisen v***umaisesti, ihan siinä mittakaavassa että tyyppi saa kahvit syliinsä koulun ruokalassa. Mutta pian Isla saa huomata, että ulkokuori saattaa pettää ja pian kaksikko ajautuu toinen toistaan kuumottavampiin tilanteisiin. Mutta miten kertoa Damienille siitä, että nyt hänen elämässään on ihan oikea IRL-poika?
Annukka Salaman "Ripley - Nopea yhteys" (WSOY, 2022) tarttui lukulistalleni kuulemieni kehujen perusteella, enkä yhtään ihmettele miksi kirjasta on tykätty. Vaikka en sinänsä kuulu kohderyhmään, niin kyseessä oli harvinaisen söpö gamer-romanssi tämmöisen boomerinkin mielestä, jolta melkein kaikki viittaukset populaarikulttuuriin menivät yli hilseen!* Loppuratkaisu oli toki ennalta-arvattava, mutta se saattaa olla jonkinlainen välttämättömyys romantiikka-genressä. Hieman nikottelin myös Antonin hahmolle, mutta kaipa maailma tarvitsee haavoittuneita mutta muuten niin täydellisiä päiväunien kohteita.
En muista lukeneeni toista romaania, jossa tietokonepelejä käsiteltäisiin yhtä innostavasti ja mukaansatempaavasti kuin tässä. Se tarjosi myös kärryiltä pudonneelle aikuiselle paikan pohdiskella omaa suhtautumistaan pelaamiseen ja ruutuajan rajoittamiseen. Lisäksi kirjassa sivutaan myös pelikulttuuriin parissa esiintyviä lieveilmiöitä, kuten tyttöjen pelaamiseen liittyviä toksisia asenteita.
Kiitosta täytyy antaa myös seksuaalisuuden kuvaamiselle. Seksi on kirjassa positiivinen ja iloinen asia, johon suhtaudutaan ilahduttavan kypsästi ja vastuullisuutta korostaen, ihan vanhempia myöten.
Viv-niminen nainen saa tarpeekseen entisestä työstään, joten hän asettuu aloilleen uuteen kaupunkiin ja perustaa sinne kahvilan. Kulmilla asuu monenlaisia, ehkä vähän eksentrisiäkin hahmoja, joista tulee sitten hänen työtovereitaan ja ystäviään. Luonnollisesti vastoinkäymisiä esiintyy, mutta niistä selvitään yhteen hiileen puhaltamalla. Ja ehkä ilmassa leijuu vastapaahdetun kahvin ja tuoreiden leivonnaisten lisäksi hippusellinen romantiikkaa?
Lue lisää ...
Kuulostaako tutulta? Näitähän on nähty vaikka kuinka! Ei siis mitään uutta auringon alla! No ei nyt ihan niinkään. Travis Baldreen "Legendoja ja latteja" (Karisto, 2024) -romaanin päähenkilö on nimittäin veriseen hirviölahtiin kyllästynyt örkkisoturi, jonka työkavereina Thuneen fantasiakaupungissa sijaitsevassa kahvilassa toimivat succubus, hiisi ja ainakin minulle tuntematon hiirikkö.
Vaikka pientä jännitettä tarinaan tuovat suojelurahoja vailla oleva rikollispomo ja Vivin hallussa olevaa taikaesinettä itselleen hamuava haltija, teos keskittyy enemmän kahvilan perustamiseen (haastetta tarjoaa sekin, että kaupunkilaiset eivät tiedä mitä kahvi on), asiakkaiden löytämiseen ja muihin aika arkisiin haasteisiin. Miekkaa ei tarvis, lattea vaan - ja ehkä myös herkullisia kanelikierteitä.
Kaiken kaikkiaan "Legendoja ja latteja" on sympaattinen ja sujuvasti kirjoitettu hyvän mielen fantasiaromaani.
Miila Westin (s. 1986) ensimmäinen lastenkirjakuvitus tuli julki vuoden 2020 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneessa Anja Portinin lastenromanissa Radio Popov (S&S 2020). Westinin Aalto-yliopistoon tekemä opinnäytetyö käsitteli itämerensuomalaisia myyttejä ja niiden visualisointeja kotimaisessa lastenkirjallisuudessa. Nyt samaiset teemat ovat jalostuneet esikoisalbumiksi Loputon talvi, joka samalla aloittaa kolmiosaisen Myyttiset-fantasiasarjan. Sarjassa seurataan pienen Eevi-tytön seikkailuja kotoperäisestä mytologiasta tuttujen hahmojen seurassa.
Lue lisää ...
Lunta sataa taivaan täydeltä, vaikka eletään kesäkuuta. Eevi-tyttö on ehtinyt kyllästyä pahemman kerran talveen ja pitkiin kalsareihin, mutta vielä enemmän mieltä painaa rakkaan isoisän kuolema. Lumisen metsän keskellä Eevi törmää erikoiseen kolmikkoon. Viljakasvien haltiat Rongoteus, Pekko ja Ägräs ovat etsimässä ystäväänsä, jonka katoaminen lienee syynä myös talven pitkittymiseen.
Sankarimme lyöttäytyy taikaolentojen seuraan, ja pian joukon askeleet vievät kohti hirmuisen Louhen hallitsemaa Tuonelaa. Löytyykö ratkaisu kuolleiden valtakunnasta, ja tarjoutuuko Eeville mahdollisuus auttaa edesmennyt ukkinsa takaisin maan päälle?
Sarjakuvan fantasiakuvasto ja ilmastonmuutos-teema tuovat mieleen Timo Parvelan erinomaisen Sammon vartijat -trilogian (Tammi, 2007–2009). Loputon talvi seisoo silti komeasti omilla jaloillaan, ja albumia voikin lämpimästi suositella fantasiasta nauttiville alakoululaisille. Se toimii myös erinomaisena johdatuksena itämerensuomalaiseen mytologiaan. Sarjakuvassa joudutaan metsänpeittoon, uhrataan Tapion pöydän ääressä ja kohdataan karhujen lajinhaltija Hongotar. Lisäksi albumin lopusta löytyy vielä näppärä tietopaketti, jonka avulla voi syventää tietämystään aiheesta, kirjavinkkejä unohtamatta.
Visuaalisesti albumi on vaikuttava. Ruutujen koko ja sommittelu vaihtelee pienestä ja epäsymmetrisestä aina koko sivun suuruiseen ilotteluun. Sarjakuvakerronnassa olisi voinut luottaa vielä rohkeammin kuvien voimaan, kertojan ääni on välillä aivan tarpeeton. Näyttävä värimaailma tukee tarinankerrontaa miljöön vaihtuessa lumisen metsän keskeltä pimeään Tuonelaan. Hahmot ovat ilmeikkäitä, tuoden mieleen niin japanilaisen animaatiomestarin Hayao Miyazakin elokuvat kuin Tove ja Lars Janssonin klassiset Muumipeikko-sarjakuvat.
Arvio on julkaistu myös Onnimanni-lehden numerossa 2/23.
Tui T. Sutherland on Venezuelassa syntynyt, mutta sittemmin Yhdysvaltoihin emigroitunut kirjailija, joka tunnetaan paremmin Erin Hunter -kollektiivin jäsenenä. Soturikissat-formaatti on ollut tavattoman menestyksekäs, ja samaan formaattiin ollaan kirjoitettu muitakin eläinfantasia-sarjoja.
Lue lisää ...
Voittavaa joukkuetta ei lähdetä vaihtamaan. Kaiketi hyvin suositun Tulisiivet-sarjan aloittava "Viiden poikasen ennustus" (Gummerus, 2021) noudattaa tismalleen samaa kaavaa kilpailevine heimoineen, verisine taisteluineen ja kaikenkarvaisine juonitteluineen. Nyt pääosissa ovat vain Pyrrhian valtakunnassa asustelevat lohikäärmeet. Hahmoja ja heimoja on paljon, ainakin minun oli vaikea aluksi muistaa kuka oli kuka. Fantasiavaltakunnasta löytyy muuten ihmisiäkin, joita kutsutaan tonkijoiksi.
Savinen, Gloria, Leimu, Tähtimö ja Tsunami ovat neljä nuorta lohikäärmettä, jotka on erotettu heimoistaan ja kasvatettu salaisessa luolastossa erityisten kaitsijoiden toimesta. Syynä tähän on vanha ennustus, jonka mukaan heidän on määrä lopettaa Pyrrhiassa raivoava sisällissota.
Seikkailu on kyllästetty tappamisella. Väkivallan kuvailu on aika graafista, vai mitä sanotte tästä:
"Lohikäärme, onka Vaara oli tappanut, oli kirkunut samanlaisissa tuskissa, mutta oli paljon pahempaa olla suoraan kuolevan lohikäärmeen alla, missä huuto särki korvia. Yksi pisaroista oli osunut Vuonon silmään, ja se suli ensimmäisenä jättäen hänen kalloonsa savuavan mustan reiän. Hänen kasvojensa toinen puoli irtosi hitaasti niin kuin sulava jää." (s. 214-215).
Eikä tämä jää ainoaksi kerraksi. Läpi romaanin niskat katkeavat napsahdellen, suomuissa kimaltelee veri ja vatsaa vääntää, kun epämääräisestä mutakasasta pistää esiin luu, josta liha on kärventynyt pois.
Vaikka tarina kertoo ainakin näennäisesti lohikäärmeenpoikasten ystävyydestä, on siinä myös jonkinmoista emotionaalista kylmyyttä. Savisen kaipaama äitikin ilmoittaa myyneensä munimansa munan pois muutamasta lehmästä, eikä homma muutu yhtään sen paremmaksi kun lohikäärme kyselee isänsä perään:
"Minä en edes tiedä, kuka sinun isäsi on. Ja hän ei taatusti piittaa sinusta vähääkään. Meillä on lisääntymisilta kerran kuussa, ja sitten kaikki menevät takaisin omiin unimajoihinsa." (s. 355)
Semmoista. En siis ihan pienimmille ja herkimmille lukijoille kannata tarjoaisi kirjaa iltasaduksi, vaikka suomalaisen painoksen etukanteen onkin painettu seitsemänvuotiaan Armin kehut.
Vaikka minusta "Viiden poikasen ennustus" oli kehno, niin luultavasti kohderyhmä kuitenkin innostuu kirjasta, eli suunnilleen samanikäisille sitä sopinee suositella kuin Soturikissojakin. Luultavasti olisin itsekin tykännyt kirjasta nuorempana ja vähemmän kyynisenä, jolloin kömpelö kieli ja formaatin kliseisyys eivät olisi vaivanneet samalla tavalla.
Seitsemäätoista ikävuotta lähentelevä Lauri Williams on kohtalokkaan auto-onnettomuuden jälkeen lähetetty toipumaan maaseudulle tätinsä ja tämän perheen luokse. Äiti on menehtynyt, eikä sairaalassa makaavan isän selviäminen ole sekään varmaa. Nuorella miehellä on myös pahoja kipuja ja liikkuminen on vaikeaa, mutta kaikkein pahinta taitavat kuitenkin oudot harhanäyt oudosta sarvipäisestä olennosta, kaikesta muusta puhumattakaan...
Lue lisää ...
Pieni tyttö, just ja just kouluikäinen. Sillä on selässä reppu, tennarin kärki piirtää maahan ympyrää.
"Moi", sanon. En halua pelästyttää tyttöä.
Se ei vastaa mitään.
Ei se mitään, olen tottunut siihen, että maalaiskakarat tuijottaa. Joko se johtuu mun naamasta tai koska sille on kerrottu kotona, että pitää varoa isoja poikia. Mulle tulee mieleen, että kello on jo lähempänä kaksitoista.
"Onko sulla kaikki ok? mä kysyn. "Pitäiskö sun olla koulussa?"
Tyttö puree huultaan pudistaa päätään.
Sitten se miettii hetken ja nyökkää.
Mä naurahdan. "No mee sitten, ettei sun ope huolestu."
Tyttö lähtee liikkeelle, astelee ensin varovasti mua kohti ja juoksee sitten ohi. Se pysähtyy muutaman metrin päässä ja kääntyy vielä katsomaan mua.
Sillä on silmien paikalla pelkät tyhjät kuopat. (s. 22-23).
Lauri saa selville, ettei hän ole yksin. Vähän vanhemmalla Vilja-Maarialla on samankaltaisia kokemuksia, ja kaiken lisäksi heidän kahden välillä tuntuu olevan jonkinlainen yhteys. Lauri näkee Vilja-Maariasta unia, jotka ovat niin kammottavia kuin kuumottavia...
Magdalena Hain "Sarvijumala" (Otava, 2023) on kaikin puolin onnistunut nuortenromaani, joka palauttaa vanhat kunnon kummitukset takaisin kauhugenren piiriin. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, kauhu istuu maalaismiljööseen mainosti ja loppuratkaisukin toimii suht hyvin, mikä tuntuu olevan monesti se kaikkein hankalin rasti tässä kirjallisuudenlajissa.
Anu Holopaisen Iik-sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa. Sarjan kirjat ovat tarjoilleet alakouluikäisille sopivan tavan ottaa haltuun kauhugenren eri alalajeja ja lajityypin klassikoita - ja niin käy nytkin, kun "Demonikuiskaajassa" (Myllylahti, 2021) lähdetään ottamaan tuntumaa William Peter Blattyn romaanina ja William Friedkinin ohjaamana filmatisointina tuttuun Manaajaan.
Lue lisää ...
Sakun ja Sussan ekaluokkalainen pikkusisko Siiri erehtyy museoreissulla ottamaan mukaansa pienen kivisen hyeenanpään. Se olisi saanut jäädä paikalleen, ja kohta sisarukset joutuvat kauhistuneena todistamaan erilaisia yliluonnollisia ilmiöitä heidän omassa kodissaan...
Holopainen on onnistunut siirtämään Manaajan vaikuttavimmat kohtaukset lastenkirjan sivuille. Siiri levitoi, oksentaa, puhuu vieraalla äänellä ja kiipeilee seiniä pitkin - varsin pelottavaa, mutta kirjailija pitää homman niin hyvin aisoissa, että lopputulos sopii edelleen kohderyhmälle. Tai toivon ainakin niin. Henkilökohtaisesti nostan hattua kohtaukselle, jossa demoni koettelee kaksosia alkamalla kertoa edesmenneestä hamsterista:
-Saku, Siirin ääni kutsui melkein lempeästi. - Muistatko Harri Hamsterin?
Saku ja Sussa tuijottivat Siiriä, joka hymyili heille surumielisesti.
- Totta kai, Saku sanoi ymmällään.
- Älkää keskustelko sen kanssa, Muurila kielsi manauksensa lomasta. [...]
- Te veitte sen ilman lupaa ulos, ettekä huolehtineet siinä. Ja sillä on teillle terveisiä. [...]
- Olin kauhean surullinen kun hylkäsitte minut, sanoi pikkuruinen ääni Siirin suusta. - En löytänyt omin päin kotiin, kissakin ajoi minua takaa. Ja sitten kuolin nälkään ja kylmään, ihan yksin ja peloissani. (s. 113-115)
Luullakseni tämä on "Kauhukännykän" ohella paras Iik-sarjan kirjoista.
Seitsemäntoistavuotias Aleksi käy ammattikoulua ja haaveilee samalla mahdollisuudesta ryhtyä ammattipelaajaksi. Sankarimme ei ole ollut ikinä erityisesti tyttöjen mieleen, mutta erään vähän huonommin menneen pelisession jälkeen hänen seuraansa lyöttäytyy goottityttö Nora. Kaksikko suuntaa matkansa syrjäiselle joutomaalle, jossa käy ilmi, että Aleksi on kohdannut ihan oikean vampyyrin.
Lue lisää ...
Aleksin ja Noran välille syntyy erikoislaatuinen ystävyyssuhde. Nora pyytää Aleksia opettamaan hänellekin pelaamista ja osoittaa olevansa vampyyrikykyineen huippuluokkaa, vaikka ei sytykään CS:n kaltaisista tappamispeleistä, vaan jostakin ihan muusta. Aleksi joutuu jopa miettimään, kannattaisiko tulevan E-Sports -ammattilaisen olla itsekin vampyyri!
Syksyn edetessä Aleksi huomaa olevansa kiinnostunut tytöstä vähän muutenkin kuin ystävänä - yli sadan vuoden ikäerosta huolimatta - mutta valitettavasti varjoissa vaanii muitakin vampyyreja. Noran pikkuveli Kaspar on nimittäin hieman epävakaa tapaus, jolle ei sovi aiheuttaa pettymystä...
J.S. Meresmaan "Kenties tapan sinut vielä" (Karisto, 2022) osoittautui varsin mainioksi vampyyritarinaksi! Sivuja on alle 140, mutta niihin saadaan mahdutettua kaikki tarvittava ja henkilöistäkin ehtii muodostua kokonaisia, vaikka olisin toki itse halunnut tietää vähän enemmänkin Norasta ja parista sivuhenkilöstä.
"Kenties tapan sinut vielä" ei ole ihan hirvittävän pelottava romaani, joten se sopii myös ensiaskeleeksi vampyyrien ja kauhun maailmaan. Plussaa täytyy antaa myös tyylikkäästä kannesta.
- Risingshadow
- Members
- Matti Karjalainen