Piin elämä

Kanadalaisen Yann Martelin palkittu "Piin elämä" on vaikuttava romaani nuoresta intialaisesta pojasta, jonka kohtalona on haaksirikkoutua pienellä pelastusveneellä keskelle Tyyntä valtamerta, ainoana seuranaan täyskasvuinen bengalintiikeri Richard Parker.

Martel kuvaa hienosti niin päähenkilönsä sisäisiä tuntemuksia kuin pelastusvenettä ympäröivää luontoakin. Kirjailija saa myös faktan ja fiktion välisen rajan hämärtymään siten, että kyynisyyteen taipuvainen lukijakin huomaa välillä miettivänsä, voisiko kaikki olla sittenkin totta - ennen kuin tarina alkaa lopussa saada enemmän merenkulkija Sinbadista muistuttavia elementtejä.

"Tämä romaani saa lukijan uskomaan uskomattomaan." Näin luki takakannessa ja tottahan se oli. Kirjaa lukiessa tuntui siltä kuin lukisi oikeaa elämäkertaa Piin elämästä. Kirjassa on pitkäveteisiäkin kohtia, mutta lukijan kannattaa odottaa ja antaa kirjan lumota itsensä. Erityisesti kirjan alku lähti hitaasti liikkeelle ja pitkät selostukset uskonnosta saivat melkein laskemaan kirjan kädestä. Se että päähenkilö edustaa kolmea eri uskontoa on kuitenkin loppujen lopuksi mielenkiintoinen valinta kirjailijalta.Katsoin elokuvan ennen kirjan lukemista ja se onkin yksi suosikkielokuvistani. Elokuvasta oli kuitenkin selvästi jätetty joitain mielenkiintoisia tapahtumia pois ja karsittu runsaasti päähenkilön ajatusmaailmaa, joka vie syvemmälle tähän tarinaan. Kirja ei siis ollut kertaus elokuvan tapahtumista vaan vei minut syvemmälle tarinaan. Esimerkiksi kirjan loppu antoi täysin erilaisen vaikutelman kuin elokuvan loppu. Loppujen lopuksi lukija ei tiedä, mikä kirjan tarinassa on totta ja mikä ei, mutta lukija tietää, mihin tarinaan hän haluaa uskoa. 

Luin tämän jo jokin aika sitten, mutta ajattelin nyt lukea uudelleen. Tykkään. Tykkään paljon. Tässä on jotain niin epätodellista mutta silti uskomatonta todenmukaisuutta, että se saa kaikki lumoutumaan. Ihanan omaperäinen ja monipuolinen.

Luin kirjan vosia sitten enkä ole elokuvaa nähnyt. Sadan vuoden yksinäisyys ja Murakamit ovat suosikkejani. Tämän kirjan laittaminen samaan kategoriaan noiden mestareiden kanssa on häiväistys. Kirja on hyvä viimeiseen lukuun saakka ja viimeinen luku pilaa kokonaan lukunautinnon. Heti saatuani kirjan luettua vein sen paperinkeräykseen, ettei muden tarvitse kärsiä helvetin tuskia kuten minun. Kirja on kuin hieno paketti jonka avaaminen paljastaa pelkkää tyhjää silkkoa: moni kakku päältä kaunis mutta silkkoa sisältä. Onko kirja siis hyvä jos 5/6 -osaa on hyvää, jopa erinomaista? Ei ole, kuten hienolta näyttävästä mädästä omenasta tästäkin jää mädän maku suuhun.

Piin elämä on mahdollisesti vuoden paras kirja tähän mennessä. Alun rönsyilevät pohdinnat eläimistä ja uskonnosta eivät tylsistytä ollenkaan, vaan niistä välittyy todellisen elämän tuntu. Pidän Martelin tyylistä todella paljon. Tyynimeri-osio oli aluksi tylsä, mutta pian sekin alkoi kiinnostaa. Yksi parhaista kohtauksista on se, kun Pii etsii juotavaa ja saa voitokkaana tölkin auki. Tässä on niin paljon tunnetta. Kirjassa on inhorealistisia piirteitä, kuten kuvaus tiikerin ulostamisesta ja kakansyöntiyrityksestä. Välillä tulee ajateltua, onko aivan tarpeellista lisätä tällaista, mutta enimmäkseen se ei häiritse. Lopun käänne ei tullut yllätyksenä, koska olen nähnyt elokuvan. Eniten minua jäi mietityttämään sokea ranskalainen mies toisessa soutuveneessä. Oliko hän laivan kokki vai ei?

Tähän kirjaan on ovelasti piilotettu sen todellinen idea. Lukija saa kirjasta irti hienon tarinan vain lukemalla kirjan sellaisena kuin se on ja uskomalla kaiken (kuten minä hölmö uskoin), mutta se onnistuu säväyttämään vielä tehokkaammin, jos lukija ymmärtää etsiä sen todellista sanomaa ja tulkita rohkeasti. Minulle kirja avautui vasta elokuvan myötä, mutta sitäkin voimakkaammin puistatuksen kanssa. Niin hienolta tuntui kokea sellainen oivallus. Miksei tällainen hyvin kirjoitettu tarina voisi olla jonain päivänä klassikko?

Piin elämä loikkasi suoraan suosikkitarinoiden kastiin luettuani sen ensimmäisen kerran tänä vuonna. Pii on uskottava ja inhimillinen päähenkilö, joka avaa lukijalle uusia näkökulmia uskontoa ja eläinkuntaa kohtaan, ja opettaa selviytymisvietin olevan se vieteistä lujin. Pelastusveneessä asuessaan Pii käy läpi menetettyä elämäänsä, ikävöi perhettään, mutta saa lopulta huomata, kuinka ystävyys ja rakkaus voi syntyä mitä omituisimpien tahojen välille. Ehkä juuri tämä ystävyys pitää pojan järjissään ja kannustaa jatkamaan päivästä päivään, viikosta viikkoon taistelua tulevaisuudesta. Martel on luonut sydämellisen ja kauniin tarinan ja häikäisee miljöö- ja tilannekuvauksillaan. Kirja on noussut nykyklassikon asemaan, ja paikkansa sillä listalla se totisesti ansaitsee.

Alussa tulet ihmettelemään, tälläinenkö tämä on. Ei kuitenkaan niin tyypillinen robinsonadi. Etenkin loppu saa sinut kyseenalaistamaan koko kirjan, ei sen paremmuutta, vaan juonen. Mikä on lopullinen totuus.

Tämä on tarina selviämiskamppailusta. Se saa miettimään mikä ajaa ihmisen pysymään elossa, ja mistä löytyy se tahdonvoima olla luovuttamatta silloinkin, kun kaikki toivo tuntuu menetetyltä ja inhimillisyys on kadoksissa. Tarina on hyvin kerrottu, vaikka johdanto itse asian ytimeen on pitkä... vielä yli sadan sivun paikkeilla ihmettelin mistä kirjassa oikein on kysymys. Pohdinnat uskosta, eri uskonnoista sekä kuvaukset eläintarhan eläimistä ovat tarkkoja. Kirjassa tuntui olevan tärkeä sanoma myös eläinten ja ihmisten välisestä suhteesta. Teksti on korutonta ja konstailematonta kertomusta Piin todellisuudesta. Mutta lopulta todellisuus on kuitenkin lukijan tulkittavissa. Selviytymisen ratkaisut ovat joskus raakoja. Kirja piti otteessaan, ja kun se päättyi, tuli tunne, että tämä kirja oli lukemisen arvoinen. Sitä tunnetta ei hetkessä unohda. Kevyttä lukemista Piin elämä ei ole, mutta suosittelen joka tapauksessa erityisesti niille, joilla riittää kärsivällisyyttä hitaaseen alkuvauhtiin ja jotka eivät pyristele moraalisten tarinoiden antia vastaan.