Pianisti - kirjahylly

Luettuani kirjan kolme kertaa uskon pystyväni arvioimaan sen oikeudenmukaisesti. Heti alkuun täytyy sanoa, että Kvanttivaras lyö kaikki aiemmin lukemani kirjat kategoriassa uudelleenluettavuus. Vaikutelma parani joka lukukerralla, ja arvosana nousi vähintään tähdellä. Tarinasta käsitti jotain uutta joka kierroksella, vaikka en vieläkään täysin ymmärrä gevulotpuun noodeja. Aluksi suuri osa sanoista oli outoja, ja usein täytyi vain kahlata eteenpäin yrittämättä ymmärtää kvanttifyysisiä termejä. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ole sitä mieltä, että sanasto on turhan sekavaa. On vain hauskaa ottaa selvää gogoleista ja vasileveista ja nähdä viittauksia nykymaailmaan. Kirjan vahvin osuus on puolivälissä, ja kaunis ja elävä kuvailu nousee huippuunsa luvussa 10. Muistojen käyttö on taitavaa, ja lukujen näkökulmat ja aikatasot vaihtelevat sulavasti. Lopetus on tarinan heikkous, sillä en erityisemmin perusta ryskeestä ja infodumpeista. Pidän lopusta nyt silti enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Tarinan tapahtumapaikat ovat kympin arvoisia, ja kuvailu on myös kovaa luokkaa. Lempikohtaukseni oli välinäytös 5. Ensimmäinen scifikirjani oli lupaava kokemus. Odotan lupausten täyttyvän Kausaalienkelissä.

Tämän kirjan lopussa on jotain todella symbolista. Kuten kirjan hahmotkin sanovat, en tiedä tarkkaan minkä symboli se on, mutta ainakin se sai aikaan pienet kylmät väreet. Pienet jumalat on 12. lukemani Pratchettin teos, ja se näkyy siinä, ettei Kiekkomaailman perushuumori enää iske yhtä vahvasti kuin alussa. Tämä kirja muistuttaa jossain määrin Pyramideja: Efebe ja jumalat esiintyvät molemmissa. Efebe on kirjan parasta antia, filosofit ovat lempihahmojani. Linnoituksen tapahtumat ovat tylsempiä. Tämä on hieman keskivertoa parempaa Pratchettia, eli hyvä kirja. Pikkuhiljaa alan kuitenkin kaivata takaisin Ankh-Morporkiin.

Ensin annoin Tarinalle vailla loppua vain 4,5 tähteä, mutta ymmärsin hairahdukseni saatuani kirjan uudestaan käsiini. Nyt epäilen, että tämä saattaa olla paras koskaan lukemani yksittäinen kirja. Tarina vailla loppua ei tyydy vain omaan tarinaansa. Tai ehkä on parempi sanoa, että se kertoo enemmän tarinoita kuin ensisilmäykseltä voisi päätellä. Itse asiassa tarkkaan katsottuna koko maailma, niin todellinen kuin kuviteltu, mahtuu kirjan kansien sisään. Tarina kertoo ikuisuudesta, äärettömyydestä ja ennen kaikkea mielikuvituksesta. Saamme tietää, mistä valheet syntyvät ja minne unohdetut unet päätyvät. Mekin olemme osa Tarinaa vailla loppua. Kirjassa on niin paljon erilaisia elementtejä, että hämmästyin lukiessani sitä uudestaan. Moniin arvoituksiin annetaan vastaus, mutta yhtä moni jätetään mielikuvituksen varaan: esimerkiksi Ikuisen Lapsuuden Valtiattaren todellinen luonto. Matkan varrella vihjataan useista tulevista seikkailuista, jotka saavat Fantaasian valtakunnan todella vaikuttamaan äärettömältä. Koska Tarinalla vailla loppua ei ole jatko-osaa (ja hyvä niin), nämäkin seikkailut jäävät lukijan kuviteltaviksi. Jotkut tarinat ovat parempia kertomattomina. Kirjan paras vaihe sijaitsee paikassa, joka usein mielletään hitaaksi suvantokohdaksi: kirjan puolivälissä. Loppu ei jää paljon huonommaksi. Toki heikompiakin vaiheita löytyy: ennen viimeisiä lukuja tapahtuu kliseinen sankarin ylpistyminen ja riita ystävien kanssa. Loppujen lopuksi Bastianin matka Fantaasiassa palvelee samaa tarkoitusta kuin Atrejun Suuri Etsintäretki. Se, mihin matka päättyy, ei ole tärkeintä. Tarinan ideana on tutustuttaa lukija maailmaan juonen ympärillä, sen moniin yksityiskohtiin ja kummallisiin lakeihin. Lukemalla Tarinaa vailla loppua ymmärrämme myös jotain koko maailmankaikkeudesta. Se kaikki on kirjan kansien välissä.

Sarasvatin hiekkaa jätti minut aika kylmäksi. Oivallus Atlantiksesta on nerokas, mutta esimerkiksi Kanadan drumliinit eivät jaksaneet kiehtoa minua. Onneksi keväällä oli maantiedossa aiheena jääkausi ja sen jäljet luonnossa, etten joutunut oppimaan kaikkea tästä kirjasta. Isomäki tietää varmasti, mistä puhuu, mutta mielestäni hän esittelee tietojaan liikaa, välillä aivan tarpeettomasti. Esim. toisessa luvussa hän selittää Anna-Leenan ajatusten kautta optisesta harhasta, jonka tuulimyllyn liike saa aikaan. Se tuntuu kömpelöltä, eikä tuo mitään tarinaan. Tietokirjamaiset selitykset vievät paljon tilaa, ja koska kirja ei ole kovin paksu, varsinainen juonen eteneminen painottuu liikaa viimeiselle kolmannekselle. Näin suuresta aiheesta olisi voinut kirjoittaa sarjan. Nyt loppu on hätäinen, eikä herätä tunteita, vaikka sen pitäisi. Jännitys on huipussaan kirjan puolivälissä, kun tutkijat alkavat päästä jyvälle uhkaavasta vaarasta. Kaiken kaikkiaan jännitys on teoksen suurin vahvuus. Silmiinpistävin heikkous taas on dialogi, joka on mielestäni usein joko tyhjää tai luennoivaa. Tulen luultavasti unohtamaan kirjan nopeasti. En vihaa sitä tai pidä siitä, kutsuisin Sarasvatin hiekkaa kelvolliseksi, ei sen enempää tai vähempää.

Piin elämä on mahdollisesti vuoden paras kirja tähän mennessä. Alun rönsyilevät pohdinnat eläimistä ja uskonnosta eivät tylsistytä ollenkaan, vaan niistä välittyy todellisen elämän tuntu. Pidän Martelin tyylistä todella paljon. Tyynimeri-osio oli aluksi tylsä, mutta pian sekin alkoi kiinnostaa. Yksi parhaista kohtauksista on se, kun Pii etsii juotavaa ja saa voitokkaana tölkin auki. Tässä on niin paljon tunnetta. Kirjassa on inhorealistisia piirteitä, kuten kuvaus tiikerin ulostamisesta ja kakansyöntiyrityksestä. Välillä tulee ajateltua, onko aivan tarpeellista lisätä tällaista, mutta enimmäkseen se ei häiritse. Lopun käänne ei tullut yllätyksenä, koska olen nähnyt elokuvan. Eniten minua jäi mietityttämään sokea ranskalainen mies toisessa soutuveneessä. Oliko hän laivan kokki vai ei?

Valtaistuinpeli on majesteettinen kirja. Se ei tarkoita kirjan olevan täydellinen, vaikka hyvä se onkin. Majesteettisuus syntyy puitteista, joissa tarina tapahtuu. Monet paikat on kuvattu loistavasti, ja niistä välittyy suuruuden ja kauneuden vaikutelma. Kotkanpesä ja Muuri ovat hyviä esimerkkejä majesteettisuudesta. Maailma ja sen historia ovat kiinnostavia. Daenerysin ja Branin luvuissa saadaan kiehtovia vihjeitä maailman taikuudesta. Parasta Valtaistuinpelissä on valtaistuinpeli eli politikointi. Siksi pidän Nedin osioista kirjassa ehkä kaikkein eniten. Henkilöt ovat poikkeuksellisen aidon oloisia. Juonittelevat hahmot ovat hyviä, ja siksi sivuhenkilöistä suosikkejani ovat Varys ja Pikkusormi. Kirjassa ei ole selviä heikkouksia. Se on hyvin kirjoitettu ja tapahtumia kuvataan useista näkökulmista. Tarina etenee tasaista vauhtia, eikä kerronta ole kovin tiivistä useiden näkökulmien vuoksi. Siksi kirjassa ei juuri ole valtavan dramaattisia hetkiä. Valtaistuinpeli on hyvä kirja, jota on mukava lukea mutta joka ei erityisemmin koukuta.

Lumikko ja yhdeksän muuta oli koukuttava kirja, mutta se ei tarkoita sen olevan hyvä. Mysteerin tuntua tarinassa oli, ja jotkin yksityiskohdat olivat aidosti pelottavia. Rottakeisari tuntui erityisen karmivalta ja epäilen, että se oli enemmänkin kuin lastenkirjan hahmo... Ehkä kirjan suurin heikkous oli henkilöt, joista oli vaikea välittää millään tavalla. Jos tarinassa olisi keskitytty enemmän Lumikkoon, se olisi voinut olla mielenkiintoisempi, sillä lastenkirjailijahan oli loppujen lopuksi suurin mysteeri. Peli oli ideana melko tylsä, vain helppo keino asioiden paljastamiseen. Olin odottanut jotain muuta takakannen perusteella. En myöskään pitänyt kirjoitustyylistä erityisemmin. Aivan lopun paljastus oli tavallaan ihan kelvollinen, mutta muuten "epilogi" oli mielestäni huono lopetus oudolle tarinalle. On jotenkin vastoin epilogin ideaa, että siinä on vielä noin paljon toimintaa. Lumikkoon ja yhdeksään muuhun jää paljon tulkittavaa, ja uusintaluku voisi paljastaa lisää, mutta en taida siihen vaivautua.

Kuninkaiden koitos on yhtä hyvä kuin Valtaistuinpelikin. Politiikka on edelleen kiinnostavaa, ja Punalinnan tapahtumat mielenkiintoisinta luettavaa. Pidän siitä, miten tässä toistetaan sama kuvio kuin ensimmäisessä osassa: Koura juonittelujen keskellä. Tällä kertaa Koura onkin itse juonittelija eikä juonien kohde... Daenerysin luvut olivat myös kiinnostavia eksoottisen ympäristön ja maagisuuden ansiosta. Se auttaa myös, että nyt Daenerys on itsenäisempi kuin Valtaistuinpelissä. Westerosin puolellakin on hiukkasen enemmän magiaa, mistä ei ole haittaa lukijalle. Hahmot ovat edelleen hyviä (siis lukunautinnon kannalta) ja jostain syystä pidän Stannisista, vaikka kukaan kirjan hahmoista ei taida olla samaa mieltä kanssani. Valtaistuinpelin tapaan Kuninkaiden koitoksella ei ole mainittavia heikkouksia, siltä vain puuttuu se ylimääräinen silaus, joka voisi antaa sille viidennen tähden.

Ajan Pyörä alkaa kuin pumpuliin käärittynä; hyvin vähän tapahtuu ensimmäisten 100-200 sivun aikana. Hitauden on tarkoitus saada lukija tutustumaan Kaksvirtaan ennen kuin tarina siirtyy kauas sieltä, jotta voimme ymmärtää henkilöiden kaipuun kotiin. Tunnelma on tuskan täyttämästä esinäytöksestä asti täydellisesti kohdallaan. Ensin kaikki tuntuu rauhalliselta unelta, jossa on pieni ahdistuksen pohjavire. Sitten unesta herätään äkillisesti ja lähdetään matkaan, mistä varsinaiset tapahtumat alkavat. Ahdistus ei ole enää pelkkä aavistus. Vaarojen taipaleessa kaikki tuntuu silti enemmänkin jännittävältä ja kiehtovalta, mikä tulee muuttumaan hyvin pian synkempään suuntaan. Kaupungit on kuvailtu hyvin, varsinkin Shadar Logoth on yksi kirjan kohokohdista. Kaikki päähenkilöt tuntuvat kovin viattomilta verrattuna myöhempiin osiin. Alussa painopiste on enemmän maailmassa ja tapahtumissa kuin henkilöissä, mutta tämäkin tulee muuttumaan. Ajan pyörä ei ehkä ala kovin omaperäisesti, mutta tunnelmansa ansiosta Vaarojen taival ei voi ansaita viittä tähteä vähempää. Se oli juuri niin hyvä kuin muistin.

Maailmansilmässä seikkailun luonne muuttuu jännittävästä ahdistavaksi. Päähenkilöt ovat joutuneet eroon toisistaan, eikä kestä kauaakaan, kun kaikki alkaa mennä pieleen. Koko kirjan (lasken tähän mukaan Vaarojen taipaleen) parasta antia on matka Caemlyniin pimeänkulkijoiden jahdattavana. Vainoharhaisuus ja pelko välittyvät täydellisesti. Loppua kohti tahti kiihtyy, ja rauhallisesti rakennetut tunnelmat vaihtuvat mahtavaan ja maagiseen kuvailuun Maailmansilmän luona. Sen ansiosta nopea kliimaksi ei tunnu niinkään äkilliseltä kuin vaikuttavalta. Maailmansilmän luonne jättää myös jonkin verran tilaa spekuloimiselle. Ajan pyörän ensimmäisen osan päämysteeri on hyvin pohjustettu ennen sen paljastamista lopussa. Lukiessani tarinaa toista kertaa pystyin tuntemaan Moirainen ja Lanin paineet onnistumisesta, kun tiesin, mitä he etsivät ja kuinka tärkeää se oli. Voisinkin lukea seuraavaksi Uuden kevään, jossa he ovat pääosassa.