Lumikko ja yhdeksän muuta
Lumikko ja yhdeksän muuta: Romaani. Kansi: Susanna Raunio.
1. painos: Atena, 2006. Sidottu, kansipaperi.
2. painos: Atena, 2007. Nidottu.
Kuvastaja-palkinto 2006.
Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa
Laura Lumikon nimi on kaikille tuttu. Hän on rakastettu kirjailija, lapsuudessa lukemiemme Otuksela-kirjojen luoja. Hänen talvisissa juhlissaan tapahtuu kuitenkin jotain, mikä herättää ihmiset: kukaan ei ole todella tuntenut Laura Lumikkoa.
Kolme vuosikymmentä sitten kirjailija Lumikko etsi kymmentä lahjakasta lasta kouluttaakseen heistä kirjailijoita. Hän sai kokoon yhdeksän. Nyt nämä menestyvät kirjailijat muodostavat seuran, jolla on paikka suomalaisen kirjallisuuden ytimessä.
Vuosien odotuksen jälkeen Seura saa kymmenennen jäsenensä ja Peli, yksi Seuran varjelluimmista salaisuuksista, alkaa uudestaan. Kirjailijat joutuvat kohtaamaan menneisyyden, jonka he jo kerran hautasivat – kirjaimellisesti hautasivat...
Lumikko ja yhdeksän muuta on kutkuttavan monitasoinen mysteeriromaani, joka hyödyntää maagisen realismin keinoja Mihail Bulgakovin, Peter Høegin ja Gabriel García Márquezin hengessä.
Pasi Ilmari Jääskeläinen on jyväskyläläinen opettaja. Hän on voittanut novelleillaan lukuisia palkintoja, muun muassa lukijoiden jakaman Atorox-palkinnon neljästi. Jääskeläisen tuotantoa on käännetty englanniksi, saksaksi ja viroksi.
Pasi Ilmari Jääskeläinen
Pasi Ilmari Jääskeläinen (s. 1966) on jyväskyläläinen äidinkielen opettaja. Jääskeläisen romaaneissa realismiin liittyy aineksia fantasiasta ja unista.
Pasi Jääskeläinen nousi esiin Portin ja Tähtivaeltajan sivuilla 1990-luvulla. Parhaalle kotimaiselle tieteis- tai fantasianovellille annettavan Atorox-palkinnon Jääskeläinen sai kolme kertaa, vuosina 1998, 1999 ja 2000. Portin novellikilpailun Jääskeläinen voitti neljä kertaa, vuosina 1995, 1996, 1997 ja 1999. Novellikokoelma Missä junat kääntyvät (2000) voitti Tähtivaeltaja-palkinnon vuoden parhaana suomeksi julkaistuna tieteiskirjana. Taivaalta pudonnut eläintarha (2008) on novellikokoelman uusi versio.
Kirja-arvioita
Lumikko ja yhdeksän muuta oli koukuttava kirja, mutta se ei tarkoita sen olevan hyvä. Mysteerin tuntua tarinassa oli, ja jotkin yksityiskohdat olivat aidosti pelottavia. Rottakeisari tuntui erityisen karmivalta ja epäilen, että se oli enemmänkin kuin lastenkirjan hahmo... Ehkä kirjan suurin heikkous oli henkilöt, joista oli vaikea välittää millään tavalla. Jos tarinassa olisi keskitytty enemmän Lumikkoon, se olisi voinut olla mielenkiintoisempi, sillä lastenkirjailijahan oli loppujen lopuksi suurin mysteeri. Peli oli ideana melko tylsä, vain helppo keino asioiden paljastamiseen. Olin odottanut jotain muuta takakannen perusteella. En myöskään pitänyt kirjoitustyylistä erityisemmin. Aivan lopun paljastus oli tavallaan ihan kelvollinen, mutta muuten "epilogi" oli mielestäni huono lopetus oudolle tarinalle. On jotenkin vastoin epilogin ideaa, että siinä on vielä noin paljon toimintaa. Lumikkoon ja yhdeksään muuhun jää paljon tulkittavaa, ja uusintaluku voisi paljastaa lisää, mutta en taida siihen vaivautua.
Lumikko ja yhdeksän muuta löi kovaa. Paistinpannulla. Arjen omituisuuksilla. Juonella joka kesti kasassa ja piti otteessaan luvusta toiseen. Istuin metrossa, edes takas metropolin läpi, ja luin kirjaa suu raollaan. Häkeltyneenä. Kateellisena. Ihastuneena. Kaikkea tätä huolimatta siitä, että en ole ihan varma tajusinko. Minut vain kuljetettiin jonnekin jäniksenselkäläisille kylänraiteille, joilla kukaan ei oikeastaan kyseenalaista outouksien olemassaoloa. Niitä tapauksia, joita ihan varmasti tapahtuu todellisessakin elämässä, mutta joista kukaan ei kirjoita, koska ne olisivat liian epäuskottavia fiktiossa. Jääskeläinen kirjoittaa kirjoittamisesta kauniisti ja inspiroivasti. Juuri niin, kuin voi toivoa kirjoittavan ihmisen, joka myös tietää mistä puhuu. Ja joka on todennäköisesti korjannut enemmän kuin yhden ainekirjoituskonseptin. Paikoitellen teki mieli kaivaa esiin lyijykynä ja alleviivata. Hillitsin itseni. Vaikka oma opuksenihan tuo on. Kai. En yhtään hämmästyisi, jos se yhtäkkiä päättäisi kuuluvansa jollekulle muulle. Kirjan kieli on tarinaa tukevaa. Selkeää, kaunista, muttei yritä liikaa. Kuvaus keskittyy yksityiskohtiin jotka useimmille eivät edes tule mieleen. Kun kirjaa on jäljellä kolmannes, hypätään imperfektikerronnasta preesensiin. Tällekin oletettavasti on syy, joka ei minulle avautunut. Yksi niitä syitä, joiden takia kirja pitäisi lukea uudestaan.
Minulle, joka olen pitänyt suomalaisia mieskirjailijoita pelkkinä näkkileipärealisteina, ”Lumikko ja yhdeksän muuta” oli elähdyttävä kokemus. Se on vaivatonta, mutta siitä huolimatta älykästä luettavaa, mikä jo sinällään tekee siitä harvinaista herkkua. Kunnia tästä kuuluu hyvin rakennetulle dialogille, ja kieltä on muutenkin käytetty kauttaaltaan kauniisti ja kunnioittavasti. Siksi toisekseen kansien välistä suorastaan pursuilee tyylikkäitä uuskummaisia merkillisyyksiä, mutta teos ei silti aiheuta douglasadamsmaista turhauttavaa outousähkyä. Kaiken kaikkiaan tämä löytöretki kuvitteellisen kirjailijaseuran menneisyyteen rullaa erinomaisesti aina pariin viimeiseen sivuun asti, jotka itselleni maistuivat vienosti antikliimaksilta. (Siltikin, lisäisin tuon neljännen tähden perään puolikkaan, jos pystyisin.)
Täytyy myöntää, että Lumikko on yksi parhaimmista lukemistani kotimaisista fantasiakirjoista. Pidin kirjan tunnelmasta, se oli jotenkin aavemaisen outo kirjaruttoineen, katoilevine kirjailijoineen ja koiralaumoineen. Loppu jätti tosiaan monta yksityiskohtaa auki, nyt ne jäivät alitajuntaan kaihertamaan. Hahmot olivat monipuolisisia ja mielenkiintoisia. Heti aloitus imaisi suorasukaisuudellaan ja omintakeisuudellaan mukaan. Jotakin kertoo myös se, että sain kirjan päätökseen pikkutunneilla.
Tässäpä oikea loistoromaani. Lumikko ja yhdeksän muuta on vahva kertomus joka suhteessa. Tarina pitää otteessaan alusta loppuun niiden pienien mystististen seikkojen avulla, jotka muodostavat kertomuksen "fantastisen" osuuden. Juoni on muutenkin kaikin puoli oivalline, mutta selkeästi velkaa fantasiapiirteille. Erkki Wideniuksen Lapin Kansaan kirjoittamiin mietteisiin en voi yhtyä. Idea kirjailista kirjoittamasta kirjailijasta, joka kasvattaa kirjailijoita on jotain omaperäistä, eikä todellakaan jaa pyörimään kehää pääsemättä minnekään. Jääskeläisen luulisi tietävän, mikä on ominaista ihmiselle, joka kutsuu itseään kirjailijaksi. Hän kun sattuu itsekkin kyseiseen kastiin kuulumaan. Alan tuntemus auttaa myös olemaan sortumatta stereotyyppeihin. Jääskeläisen ydintaso pohtii tänä päivänä kovin läsnä olevaa aihetta, nimittäin teeskentelyä ja sen varjoon jäänyttä todellista ihmistä luonteineen, vikoineen ja vahvuuksineen. Kirjailija ei kuitenkaan tyrkytä teemaansa vaan jättää sen lukijan itsensä poimittavaksi niikuin pitääkin. Tästä kauniisti kirjoitetusta romaanista jää oikein hyvä jälkimaku.
Tästä minä tykkäsin. Tapahtumapaikkana on kuvitteellinen paikkakunta, joka sopii mainiosti jo olemassa olevien paikkojen jatkoksi. Kirjailija Lumikon lastenkirjoista tuli hyvin paljon mieleen hieman vinksahtaneet muumit, mikä varmaan oli tarkoituksellista. Alkupuolisko oli arvoitusta arvoituksen perään ja aivan kaikkia outoja juttuja ei ikinä ratkaistukaan (tai sitten en tajunnut), mikä oli minusta ihan hyvä ratkaisu. Kirjan yksi oudoimmista jutuista oli Peli, en ole varma olenko ikinä lukenut mitään niin perverssiä. Ja loppu onnistuu vielä kerran nyrjäyttämään aivot paikaltaan.