StaCa - kirjahylly

(Luin englanninkielisen alkuteoksen.) Kaikin puolin kiinnostava ja hirveän hyvin kasassa pysyvä kauhuromaani. Barkerin tyyliin ideat ovat ihan käsittämättömiä, eikä tabuja ole. Tässä on niin eläviä kuolleita, pedofiliaa kuin huumeitakin, ja verta, paljon verta. Jollain kumman keinolla kirja kuitenkin välttää pahimmat ylilyönnit, eikä aiheuta pahoinvointia. Siinä, missä Veren kirjojen novellit olivat melko epätasaisia ja huonoimmillaan jaarittelevia, The Damnation Gamen hitaammatkin kohdat pysyivät tarpeeksi liikkeellä. Kyllä, viihdyin. Ihastelin sitä, kuinka monta ajatusta voi tunkea yhteen kirjaan ja vielä saada paketin pysymään seurattavana.

Atkinsonin Elämä elämältä voitti taannoin Blogistanian parhaan käännöskirjan palkinnon. Tartuin siis kirjaan uteliaisuudella, kun se e-kirjastossa oli tarjolla. Mutta... plääh. Kirja kertoo vuonna 1910 syntyvän Ursulan tarinan Britanniasta (ja hieman Saksastakin) maailmansotien ajalta. Kirjan perusideana on se, että Ursula saa aina kuollessaan uuden mahdollisuuden aloittaa alusta. Hän siis syntyy lumipyryn keskelle kymmeniä kertoja ja elää milloin muutaman vuoden, milloin eläkeikään saakka. Jokainen elämä eroaa toisesta hieman, ja vähitellen Ursula oppii ymmärtämään, että osaa aavistaa tulevaa ja niin ollen välttää sudenkuopat. Idea on kiinnostava. Koska kyse on maailmansotien ajasta, kirja flirttailee myös vaihtoehtohistorialle. Atkinsonilla on kirjan edestakas poukkoileva rakenne hallussa: lukija ei koskaan tipu kyydistä. Kieli (ja myös Kaisa Katteluksen suomennos) on miellyttävää ja sujuvaa luettavaa. Atkinson osaa rakentaa ajankuvan – toisinaan jopa liiallisin yksityiskohdin, ja raaka ja kaunistelematon kuvaus koskettaa toisinaan lukijaa. Missä siis vika? Tarina itsessään on herttaisen yhdentekevä. Kirjasta puuttuu täysin jännite. Tarina ei oikeastaan anna mitään syytä, miksi Ursulan elämää pitäisi seurata alusta loppuun, ja vielä useita kertoja. Vasta aivan kirjan loppupuolella Ursulalla on jokin muu tavoite kuin... olla ja elää. Suurimman osan ajasta hän ei edes tunnu oppivan valtavan paljoa edellisistä elämistään, vaan kaikki toistuu miltei samanlaisena kuin aiemmin. Samaa Lontoon pommitusta toistetaan kolme tai neljä kertaa peräjälkeen. Tulos? Ursula kuolee taas, tavalla tai toisella. Olin suoraan sanoen pettynyt. En edes siksi, että Elämä elämältä oli vaatimaton. Maailmassa riittää vaatimattomia kirjoja. Vaan siksi, että tässä olisi ollut aineksia niin paljon enempäänkin! Tässä oli ainekset täytekakkuun, josta rohkeammalla käsittelyllä olisi joka leikkauksella voinut saada kuorittua uusia vaihtoehtohistoriallisia kerroksia ja silkkaa spekulaatiota. Mutta tulos oli pannukakku ja vähän kermavaahtoa päälle. Kuin kirjailijalla olisi ollut huimia ideoita, mutta viime tingassa hän olisi päättänyt, että kirjoittaakin myös mainstream-lukijalle kelpaavan romaanin. Ihan kelvollinen jälkiruoka, muttei vastaa annettuja mahdollisuuksia. Kirjaa kannattelee sen hallittu ja poikkeuksellinen rakenne. Siinä kaikki. Jos tarina(t) olisi kirjoitettu kronologisesti, niin tuloksena olisi ollut valju sotien aikaan sijoittuva kasvukertomus ja sukutarina. Ei taaskaan jännitettä. Vain liuta kesäpäiviä sotien välissä, perhelounaita, riitoja ja pommituksia. Ohuita henkilöitä. Ursula itsessään oli enimmäkseen miellyttävä päähenkilö, mutta useimmat muut, jopa hänen sisaruksensa, jäivät pintaraapaisuiksi ja kovin yksiulotteisiksi. Jokaisella tuntui olevan yksi hallitseva luonteenpiirre, jonka kautta häntä poikkeuksetta kuvattiin. Huomasin harppovani rivien yli. Varsinkin Hitlerin Saksaan sijoittuvat luvut olivat suorastaan pitkästyttäviä. Oikeastaan ainoa uteliaisuus kohdistui siihen, kuinka Ursula seuraavan kerran ottaisi ja herkeäisi hengittämästä.

Sissus, olipas antologia. Kyllä tämä 4,5 tähteä ansaitsee. Puolikas kuorittakoon niistä parista novellista, jotka eivät olleet vallan mainioita vaan ainoastaan hyviä.