Mifongin perintö edustaa epätyypillistä suomalaista fantasiaa – ja hyvä niin. Kerrankin nuori kirjailija on päässyt näyttämään kyntensä ja tuomaan esiin suomalaisen mielikuvituksen, jonka voi todeta tämän kirjan perusteella olevan olemassa, vaikka itse olen jo pitemmän aikaa epäillyt väitteen todenperäisyyttä. Mifongin perintö ei kaikkien maailman fantasiakirjojen keskuudessa ole mikään erityinen tapaus, mutta sen merkitystä suomalaisen fantasiakirjallisuuden esiin nostajana ei voi vähätellä. Tämänkaltaista fantasiakirjallisuutta Suomi tarvitsee enemmän, ja on upeaa nähdä, että joku on sen viimein tajunnut – kiitokset kustantamolle siitä. Mifongin perintö lähtee yllättävän vilkkaasti käyntiin, vaikka alussa selitetään puuduttavaan tyyliin maailman syntymisestä ja vähän tylsistä elementtiherroista, joiden nimet olisivat kaivanneet valkopesua.
Kirjan henkilöistä mm. Dantesta mieleeni johtuu kirjailija Alighieri, ja Arran-nimestä tulee mieleen eräs skottilainen viskitislaamo, mutta näistä huolimatta kirjailijalle täytyy antaa runsaasti kiitosta siitä, että hän on luopunut nimissään täysin suomalaisuuden ikeestä ja unohtanut Kristianit ja Annat. Eräs asia kiinnitti välittömästi huomioni kannen avaamisen jälkeen. Kartta. Niin suuri maailma, niin paljon annettavaa, mutta itse en kyennyt kartasta löytämään Belonea, Valagasia, tai Romhairin kapeikkoa. Pieni asia, mutta itselleni tärkeä, sillä rakastan karttoja. Kirjan ulkoasu ei ole järin houkutteleva. Nukuttuani yön yli ja annettuani ajatusteni selkeytyä aloin miettiä, miksi tässä asiassa on edelleen jääty 90-luvulle. Ehkä olisi aika tuoda kirjojen kannet ja kuvitukset 2010-luvulle ja keksiä jotain uutta. Tarinaan on melko helppo päästä sisälle. Aluksi henkilöihin on vaikea samaistua, mutta tilanne korjaantuu sivujen myötä – ja toivottavasti myös tulevaisuudessa jatko-osien myötä. Erittäin hyvä hahmo kirjassa on Verna. Hänestä olisi ehkä voinut saada enemmänkin irti, mutta ehkä hänestä teki mielenkiintoisen juuri se, miten ’vähän’ hänestä kerrottiin.
Mifongin perinnössä on hienosti leikitty sekaisilla ja vaikeilla ihmishahmoilla ja sukulaisuussuhteilla. Kieli on toisinaan lähes ilmiömäisen taitavaa, mutta sillä ei herkutella, eikä se pääse oikeuksiinsa kuvailevissa tilanteissa, kun tapahtumat seuraavat toisiaan rajussa tahdissa ja selityksille jätetään vähän tilaa. Kirja on nopeatempoinen, eikä anna lukijalle aikaa hengähtää. Itse luin tämän yhteen pötköön sen jälkeen, kun sen käsiini sain. Erityisesti pidin siitä, että kirja oli jaettu osiin – hyvä! Se keventää paksua teosta ja antaa lukijalle ne muutamat lyhyet hengähdystauot, jotka kestävät sen aikaa, mikä nyt sivun kääntämiseen kuluu. Eniten minua haittasi juonen jaksoittainen ennalta arvattavuus ja tarinan painottuminen romantiikkaan. Ehkä rakkaustarinaa korostetaan liikaa, mutta ei se toki varsinaisesti pilaa tarinaa. Kielletty rakkaus on aiheena paljon käytetty ja siihen on vaikea tuoda mitään sellaista uutta, mikä saisi lukijan yllättymään. Rakkausaiheen käsittelyyn Mifongin perintö ei tuo mitään uutta. Siksi suosittelen tätä kirjaa niille, joita tarinaan upotettu juonta eteenpäin vievä rakkaus ei ainakaan kovin paljon häiritse. ’Pahisten’ tarkoitusperät, taustat ja vaikuttimet selitetään kirjallisuudessa yleensä melko perusteellisesti läpi, viimeistään ratkaisuvaiheessa.
Mifongin perintöä lukiessani hämmennyin siitä, kuinka irrallisiksi tietyt henkilöt jäivät, vaikka ihan selvästi heidän taustallaan vaikuttivat vankat ja vahvat syysuhteet ja perusteet. Ehkä näitä olisi voinut avata enemmän, jolloin myös ns. pääpahiksen todellinen uhkaavuus olisi välittynyt lukijalle paremmin. Tutkittuani kirjan kansitekstejä uudelleen päädyin lukemaan muiden lukijoiden kirjoittamia arvosteluja kirjasta. Totta on, että kirja on viihdyttävä. Se on helposti luettava ja mukaansatempaava. Kirjoitusvirheitä ei tainnut olla lainkaan, muutamia puuttuvia pilkkuja lukuunottamatta. Kansitekstissä hehkutettu vapauttava hyväntahtoinen huumori meni kyllä minulta ohi. Keskityin ehkä juonikuvioiden pähkäilyyn niin paljon, että minulta jäi epähuomiossa huomaamatta ne kohdat, joissa olisi kuulunut nauraa. Mieleeni nousi myös mietteitä siitä, kuinka paljon omaa kirjailija lopulta olikaan keksinyt, vai oliko hän vain antanut vanhoille asioille uudet nimet. Mifongin perintö edustaa monille sellaista suomalaista taidonnäytettä, mitä tässä on pitempään odotettu: suomalaista ei-suomalaista fantasiaa!
