Chain-of-destiny - kirjahylly

Lue lisää ...

Voi mistä alkaisin... Tykkäsin viisaan miehen pelosta enemmän kuin ykkösestä. Ensiksikin maailma oli tuttu, kuten myös sitä koskevat lait (sympatia yms.). Tarina pystyi siis keskittymään enemmän henkilöihin. Tykkäsin, että Devin hahmo aukesi enemmän, ja hän onkin lempihahmojani. Itse pidin yliopistokohtauksista, varsinkin luumuhuttu-episodi sai minut jostain syystä ulvomaan naurusta, kun taas lopuksi se sai kyyneleet silmiin. Rakastan kuinka Kvothe kertoo itsestään rehellisesti, taitavuudestaan huolimatta hänkin on vain ihminen. Kirjassa oli paljon syvällisiä mietteitä, jotka saivat ajattelemaan. Kohtaukset, joissa Kvothe soitti luuttuaan olivat kauniisti kuvailtuja. Myös kohtaus, jossa Kvothe kertoo ystävilleen Ruheista on jotenkin kaunis. (humaltuneet illat saattavat päättyä joskus kauniistikin) Sen myötä myös synkästä Ruhien säännöstä kirjan loppupuolella tuli iholle. 

Felurianin luona vierailu oli ehdottomasti lempikohtauksiani. Sen jälkeen Ademre tarina oli aika raskasta luettavaa.

On uskomatonta, miten kirjailija saa lukijan täysin epätoivon partaalle, miten ihmeessä Kvothe aikoo selvitä tästä sotkusta? Vaikka lukija hyvin tietää, että hän selviää.

Ehdottomasti lempikirjojani, maailma ei päästä minua pitkän ajan jälkeenkään otteestaan. Kolmosta odotellessa!

Lue lisää ...

Pottereista on vaikea sanoa mitää lyhyesit, sillä rakastan niitä kaikkia. Mutta ehkä se, että tämä on eniten hyllystä napattu, kertoo jotain. Dolores Pimento on jotain niin ihanan järkyttävää ja sadistista, että ekoil lukukerroil kallisarvoinen kirja paiskautui kiinni. Nykyään Harryn angstisuus vain naurattaa, mutta on samalla vakuuttava: juuri tuollaisia tunteen puuskia 15-vuotiaat kokevat. (eikä asiaa auta cedricin kuoleman aiheuttama trauma) Rakastan Harryn piikittelyä Pimennolle, SE joka väittää että Harry on hyveellinen, kiltti perus-tylsä-päähenkilö EI tiedä Pottereista mitään. Käskekää tällaisia ihmisiä sivistämään itseään, pliis. Cho on idiootti. Mutta samalla niin 15-vee likka kuin olla ja saattaa. Eniten tykkäsin kun kiltalaisia tuotiin esille. En tiedä kuinka moni muistaa kohdan, jota ei ole leffassa, missä molly ja sirius riitelee. Minusta Siriuksen tapa puolustaa Harrya on jotain upeaa. Se on ei ole niinkään isällistä, vaan..ystävyyttä, luottamusta.. oon edelleen katkera hänen kuolemastaan, mutta pahin vaihe on ohi.