Chain-of-destiny

Luin kirjan englanniksi ja suosittelen tätä myös muille. Alkuperäiskielellä Claren sanat ovat niin paljon sulavampia. Mutta ei mennä nyt siihen.. Tykkäsin, että Simonilla oli oma juoni. Minusta krjassa pimitettiin hienosti mahd. pitkään, kuka jahtasi Simonia. ja kuka teki vauvoista hirviöitä. (Pointsit muuten ällöttävästä kauhu-kuvauksesta) Ja voi sitä järkytyksen määrää kun Camille selvisi Magnuksen heilaksi! Alec oli täysi idiootti välillä, vaikka ymmrtäähän sen. Hänen ja Magnuksen keskustelut ja riidat olivat kohokohtia koko kirjassa. Magnus mielettömän hieno hahmo, hän on naurattaja, diiva mutta heti seuraavassa hetkessä hän on vakava, 300-vuotias velho. Claryn ja Jacen suhde oli raastavaa, juuri kun kaikki on saatu kokoon, niin sitten tulee uusi selkkaus heidän välilleen. Loppuvaiheessa Jaken angsti alkoi käydä oikeasti hermoille, joten sitä saisi Clare vähän vähentää.

Tartuin kirjaan nimen ja kannen perusteella. Olin pudota tuolilta kun tajusin että kirjailija oli suomalainen! Hatun nosto kirjailijalle, ettei suomalaisuutta huomaa, se on harvinaista. Maailma tempaisi heti mukaansa. Ardis oli todella pitkälti ärsyttävä pikku prinsessa. Mutta se hänessä olikin niin hienoa! Hän on omapäinen mutta samalla oman arvonsa tunteva. Dante sen sijaan..voi kyllä saisi tulla minunkin huoneeseeni..;) Rakastuin häneen ensisilmäyksellä. Danten sisaruksetkin ovat mahtavia hahmoja, eivätkä kaadu kliseisiin lausahduksiin niin paljon kuin aluksi pelkäsin. Mielestäni kirja ei ole ihan kaikista nuorimmille fantasian ystäville. Yllätyin kirjan "roisiudesta". Varsinkin siitä kamalasta faktasta, että hän oikeasti joutu kuninkaan vaimoksi ja kantoipa vielä tämän lastakin. Tämä kuitenkin antoi tarinalle lisää realistisuutta, eikä vain 'happy-happy-hyvyys voittaa' Ei, hyvyys ehkä voittaa lopussa mutta pahuuden tekosia on mahdoton korjata. Miinusta tulee siitä, ettei Danten ja Ardisin rakkaustarina edennyt vaan päättyi riipivästi. Oli hämmentävää, että Ardis tosiaan sai lapset. Herää kysymys, voiko hän rakastaa heitä ja kuinka käy hänen oman elämänsä? Kirja on hieno, omaperäinen ja realistinen. Suosittelen ehdottomasti!

Pottereista on vaikea sanoa mitää lyhyesit, sillä rakastan niitä kaikkia. Mutta ehkä se, että tämä on eniten hyllystä napattu, kertoo jotain. Dolores Pimento on jotain niin ihanan järkyttävää ja sadistista, että ekoil lukukerroil kallisarvoinen kirja paiskautui kiinni. Nykyään Harryn angstisuus vain naurattaa, mutta on samalla vakuuttava: juuri tuollaisia tunteen puuskia 15-vuotiaat kokevat. (eikä asiaa auta cedricin kuoleman aiheuttama trauma) Rakastan Harryn piikittelyä Pimennolle, SE joka väittää että Harry on hyveellinen, kiltti perus-tylsä-päähenkilö EI tiedä Pottereista mitään. Käskekää tällaisia ihmisiä sivistämään itseään, pliis. Cho on idiootti. Mutta samalla niin 15-vee likka kuin olla ja saattaa. Eniten tykkäsin kun kiltalaisia tuotiin esille. En tiedä kuinka moni muistaa kohdan, jota ei ole leffassa, missä molly ja sirius riitelee. Minusta Siriuksen tapa puolustaa Harrya on jotain upeaa. Se on ei ole niinkään isällistä, vaan..ystävyyttä, luottamusta.. oon edelleen katkera hänen kuolemastaan, mutta pahin vaihe on ohi.

Voi mistä alkaisin... Tykkäsin viisaan miehen pelosta enemmän kuin ykkösestä. Ensiksikin maailma oli tuttu, kuten myös sitä koskevat lait (sympatia yms.). Tarina pystyi siis keskittymään enemmän henkilöihin. Tykkäsin, että Devin hahmo aukesi enemmän, ja hän onkin lempihahmojani. Itse pidin yliopistokohtauksista, varsinkin luumuhuttu-episodi sai minut jostain syystä ulvomaan naurusta, kun taas lopuksi se sai kyyneleet silmiin. Rakastan kuinka Kvothe kertoo itsestään rehellisesti, taitavuudestaan huolimatta hänkin on vain ihminen. Kirjassa oli paljon syvällisiä mietteitä, jotka saivat ajattelemaan. Kohtaukset, joissa Kvothe soitti luuttuaan olivat kauniisti kuvailtuja. Myös kohtaus, jossa Kvothe kertoo ystävilleen Ruheista on jotenkin kaunis. (humaltuneet illat saattavat päättyä joskus kauniistikin) Sen myötä myös synkästä Ruhien säännöstä kirjan loppupuolella tuli iholle. 

Felurianin luona vierailu oli ehdottomasti lempikohtauksiani. Sen jälkeen Ademre tarina oli aika raskasta luettavaa.

On uskomatonta, miten kirjailija saa lukijan täysin epätoivon partaalle, miten ihmeessä Kvothe aikoo selvitä tästä sotkusta? Vaikka lukija hyvin tietää, että hän selviää.

Ehdottomasti lempikirjojani, maailma ei päästä minua pitkän ajan jälkeenkään otteestaan. Kolmosta odotellessa!