Viisaan miehen pelko

Tarina lähti etenemään rauhallisesti tapahtumapaikkana Yliopisto. Lukeminen on heti alusta lähtien vaivatonta ja helppoa, vaikka edellisen osan lukemisesta oli kulunut aikaa. Yliopisto aikaiset keppostelut ja tapahtumat eivät herättäneet erityistä kiinnostusta ja ehdin jo pelästyä, että koko kirja käydään opinahjossa. Onneksi näin ei ollut vaan päästiin muihin maisemiin ennen puolta väliä ja tarina sai siten lisä potkua. Päinvastoin kuin Tuulen nimessä Viisaan miehen pelon keskikohta oli kirjan parasta antia.

Tarina on todella pitkä. Fonttikoko on pientä ja kirja on järjettömän paksu, mikä tekee kirjan vaikeasti käsiteltäväksi ja lukeminen ei käy mukavasti ihan missä tahansa. Kirja koostuu oikeastaan viidestä (pienois)romaanin mittaisesta palasesta sekä yhdestä lyhyemmästä kertomuksesta ja lopussa homma pistetään nätisti pakettiin. Päätarina ei paljon etene, vaan kirjassa kerrotaan erillisiä tapahtumia noin vuoden ajalta ja lopussa palataankin lähtöruutuun. Matkakertomuksen ohella kirja kertoo myös nuoren pojan kasvutarinaa. Vaikka kerronta tuntuu hidastempoiselta, aika paljon kuitenkin tapahtui asioita Kvothen elämässä.

Vintasin ajat, ryövärijahti osuus ja keijumaa jakso olivat kirjan parhaat kohdat. Notkahdus tapahtui, kun alettiin taas oppilas-opettaja kuvioihin Ademressa, jolloin lukeminen alkoi tuntua urakalta. Loppu kirjasta taas veti puoleensa hyvin ja keijumaan vaikutus Kvothen todelliseen ikään jäi askarruttamaan.

Viisaan miehen pelko oli minusta ensimmäistä osaa parempi. Rothfuss oli kehittynyt kirjoittajana, ja olen tyytyväinen siihen, että hän käytti reilusti aikaa romaanin hiomiseen. Teksti oli niin sujuvaa, että sitä olisi halunnut lukea melkein loputtomasti. Välillä tuli kieltämättä mieleen, että tapahtumat voisivat edetä nopeammin. Mutta juuri huolellinen pohjustus teki huippukohtauksista niin hyviä.

Suurin osa kirjasta sijoittui yliopiston ulkopuolelle, ja pidin eniten näistä osuuksista. Mutta kirjailijalle täytyy antaa kehuja myös yliopistoluvuista. Minulla oli edellisessä osassa joitakin ongelmia niiden kanssa, mutta nyt teoksen alkupuolen luki vaikeuksitta. Esimerkiksi tutut sivuhenkilöt tuntuivat tällä kertaa syvemmiltä hahmoilta. Trilogian loppuratkaisu kiinnostaa kovasti: mikä Kvothen teko sai maailman huonoon jamaan?

Tykkäsin paljon Felurian-osiosta ja siitä, kun Kvothe joutui noudattamaan Edema Ruhien synkempää sääntöä. Ademien kulttuuri oli kiehtova ja Tempi harvinaisen onnistunut hahmo. Suosikkikohtaukseni oli kuitenkin 91. luku. Maailmasta nähtiin uusia alueita ja tarinoiden avulla syvennettiin sen historiaa. Kvothe vanheni ja kehittyi kokemustensa myötä suuntaan, joka tekee hänen tulevan huonon maineensa ymmärrettäväksi. Kuninkaansurmaamista ei tosin vieläkään nähty...

Pidin myös kovasti niistä parista kohdasta, joissa Kvothe hyppäsi kokonaan yli merkittävistä tapahtumista. Aiempaa selvemmin tuli esille miehen epäluotettavuus kertojana. Lukija voi vain arvella, miten paljon todellisuus vastaa Kvothen tarinaa. Kuninkaansurmaajan kronikan hienoin ominaisuus saattaakin olla, kuinka hyvin Rothfuss saavuttaa vaikutelman siitä, että Kvothe todella kertoo omaa elämäntarinaansa kuuntelijoille.

Jotkut ovat kritisoineet Viisaan mihen pelon loppupuolen Ademre-jakson vievän liikaa sivuja. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että Kvothe mainitsi aikansa ademien parissa olevan yksi hänen suosikkiseikkailuistaan. Siksi se sai niin tarkan kuvauksen.

Voi mistä alkaisin... Tykkäsin viisaan miehen pelosta enemmän kuin ykkösestä. Ensiksikin maailma oli tuttu, kuten myös sitä koskevat lait (sympatia yms.). Tarina pystyi siis keskittymään enemmän henkilöihin. Tykkäsin, että Devin hahmo aukesi enemmän, ja hän onkin lempihahmojani. Itse pidin yliopistokohtauksista, varsinkin luumuhuttu-episodi sai minut jostain syystä ulvomaan naurusta, kun taas lopuksi se sai kyyneleet silmiin. Rakastan kuinka Kvothe kertoo itsestään rehellisesti, taitavuudestaan huolimatta hänkin on vain ihminen. Kirjassa oli paljon syvällisiä mietteitä, jotka saivat ajattelemaan. Kohtaukset, joissa Kvothe soitti luuttuaan olivat kauniisti kuvailtuja. Myös kohtaus, jossa Kvothe kertoo ystävilleen Ruheista on jotenkin kaunis. (humaltuneet illat saattavat päättyä joskus kauniistikin) Sen myötä myös synkästä Ruhien säännöstä kirjan loppupuolella tuli iholle. 

Felurianin luona vierailu oli ehdottomasti lempikohtauksiani. Sen jälkeen Ademre tarina oli aika raskasta luettavaa.

On uskomatonta, miten kirjailija saa lukijan täysin epätoivon partaalle, miten ihmeessä Kvothe aikoo selvitä tästä sotkusta? Vaikka lukija hyvin tietää, että hän selviää.

Ehdottomasti lempikirjojani, maailma ei päästä minua pitkän ajan jälkeenkään otteestaan. Kolmosta odotellessa!

Kirja oli mielenkiintoista luettavaa jälleen kerran, minua kuitenkin jäivät vaivaamaan jotkin seikat kuten se kuka/mikä/miksi/miten/Häh?!?! Auri on. hän on hahmona erittäin mielenkiintoinen ja toivoisin että häneen syvennyttäisii enemmän ja hänen menneisyyteensä toki myös.
Sillä en ole koskaa kiinnostunut esim. Dennasta yhtään sen enempää sillä häntä koskevat juonen käänteet ovat loppumassa selvästi kesken. Hän tulee hän menee kvothe on surullinen, kvothe törmää hänen "saattumalta", kaikki on hyvin.

Odotan myös innolta mitä tapahtuu 3 osan jälkeen koska oletamme että 3 osaa on mennyt ja kvothe on kertonut koko tarinansa siihen asti. SILLOIN TARINA ALKAA, silloin tiedetään miksi scraeleita tulee mitä Kvothen "oppipoika" oikeasti haluaa, löytääkö kvothe itseään uudellaan ja hyväksyykö hän kohtaloaan?
Tässä tapauksessa toki pelottaa myös sama vanha ansa johon niin monet ovat langenneet, osaakko Rothfuss lopettaa ajoissa? Kaikki fantasiaa pidempään lukeneet tietävät kuinka niin harmittavan usein kirjasarjaa jatketaan Väkisin eteenpäin kunnes sen tarina jälkeenpäin tarkasteltuna on katkonaista ja sekavaa.....

Kirjassa eniten pidin pitkistä Slice of life kertomuksista kuinka kvothe yrittää selvitä jokapäiväisestä elämästään ja rakastin kappalletta jossa Kvothe vieraili jälleen Trapisin luona, vanhaa suutariakin oli muistettu vaikka koko asiaan olikin käytetty vain pari sivua jos sitäkään