Mifongin aika jatkaa Mifongin perinnön tarinaa. Ardis ja kumppanit seikkailevat taas ympäri maailmaa kovalla tohinalla. Kuten edellistä osaa arvostellessakin totesin, kartta ei ole niin tarkka kuin toivoisin ja tohinassa on välillä hyvin hankala pysyä kyydissä.
Kirja on taas mukavasti jaettu osiin, mikä keventää lukemista. Toisaalta teksti on todella soljuvaa ja kevyttä muutenkin. Tätä on ilo lukea.
Mitään kamalan järisyttäviä juonenkäänteitä ei tapahdu, mutta mielenkiintoisia koukeroita on J.S.Meresmaa onnistunut loihtimaan, ja mielenkiinto säilyy hyvin alusta loppuun saakka. Esille nousi myös yksi suuri kysymysmerkki johtuen ristiriidasta tämän ja edellisen osan välillä, mutta luultavasti, tai ainakin toivottavasti, siihen saadaan selitys seuraavassa tai sitä seuraavassa osassa.
Mitään hirveä huonoa kirjasta on mahdotonta löytää. (Paitsi kansi, joka on hirveä.) Teksti on helppolukuista, suorastaan ahmittavaa. Henkilöhahmot esittäytyvät enimmäkseen melko samanlaisina kuin Mifongin perinnössäkin. Ardisin hahmoon kaipaisin jo seuraavaan osaan hieman enemmän tietynlaista terävyyttä, särmää, räväkkyyttä, jotain. Vielä hän vaikuttaa enemmän olosuhteiden uhrilta kuin mitä saattaisi olettaa.
Seuraavaan osaan toivon myös jo kaikesta antamastani hyvästä palautteesta huolimatta tiukempaa ja synkempääkin otetta, mikseipä tilapäistä raakuutta, jonkinlaista kielellistä ja juonellista repäisyä.
Meresmaalle kiitos siitä, että vaikka kirja pursuaakin välillä ällöromantiikkaa, eivät Ardisin tenavat näyttele siinä liian suurta osaa, eikä hyvää tarinaa ja mukavaa kirjaa ole pilattu lapsenhoidon yksityiskohdilla.
Olisin ehkä toivonut jotakin syvempää, tunteellisempaa tunkeutumista mifonkien nahan alle. Jotakin, mikä olisi herättänyt jonkinlaisen vahvan tunteen olentoja kohtaan. Sellainen jäi puuttumaan.
Kielellisesti lukunautinto, tarinan ja henkilöhahmojen kannalta ihan kiva.
