Mifongin perintö

Tahdon uskoa, että J.S. Meresmaa on kehittynyt kirjailijana reippaasti. En siksi, että tämä teos sai minut myötätuntoiseksi kirjoittajaa kohtaan. Syy on ainoastaan se, etten halua elää maailmassa, jossa tällaista tekstiä pidetään suomifantasian kermana.

Minun on vaikea suositella Mifongin perintöä kellekään, koska se oli rehellisesti huono lukukokemus. En voi ruotia juonta kovin pitkälle, sillä jo rakenteelliset ja kielelliset ongelmat uuvuttivat lukiessa niin, ettei sisällöllä oikeastaan ole enää väliä. On vaikea nähdä, mitä kustannustoimitusta Kariston puolelta on edes tehty.

Väkinäinen, ponneton, paikallaan polkeva äkkirakkaus vailla vetovoimaa.
Kerrontaa ohjaa päähenkilökeskeinen moraalikäsitys, maailmanrakennusta uusiosanojen keksiminen itse tarkoituksena.
Juoni (=mifongit) jätetään täysin ilman kontekstia, joka vetäisi lukijan mukaansa. Tematiikan keskiössä loistaa rodunjalostus.
Romanttiset päähenkilöt ovat tavatessaan juuri täyttänyt 16-v. ja lukijan matikan mukainen 35-v.
Kusihädän pidätystä ja seksuaalista väkivaltaa (tajuttomien tyttöjen kopelointi, sukuelinten paloittelu teräasein) on aivan liikaa YA-seikkailulle, puhumattakaan muuten mukavasta lukukokemuksesta.

Onko tämä vuoden 1975 setämies-pulppia?

Kuvitukset olivat IHANIA, rakastin noita pieniä taloja joidenkin kirjan osioiden välissä. Ne olivatkin ainoa valon pilkahdus synkässä suossa, jota tämän kirjan lukeminen oli.

Tämä oli niitä kirjoja, joita Rising aina minulle ehdottaa luettavaksi, mutta takakannen teksti ja kansikuva eivät houkuttele pätkääkään! Kirja kuitenkin yllätti positiivisesti! Mahtava seikkailu, ihania kiemuroita ja juonikuvioita! En keksi pahaa sanottavaa, vaikka jotain kirjasta kuitenkin puuttui ylivertaisen lukukokemuksen aikaansaamiseksi. Ehkä se oli täyttymystään vaille jäänyt rakkaustarina, ehkä jotain muuta.. En osaa edes eritellä mitä olisin vielä tarinaan kaivannut. Toisaalta kirja oli loistava juuri näin! Ainakin Se päättyi erilailla kuin monet monet muut tarinat.

Nämä ikäkysymykset minuakin kyllä kieltämättä vähän ihmetyttivät. Tarinan alussa Ardis täytti 16. Dantea kuninkaalle esiteltäessä mainittiin Danten taistelleen sodassa 20-vuotta sitten. Olettaen että Dante oli tuolloin vähintään 15-vuotias, olisi hän ollut kirjan alussa jo n. 35-vuotias.. Myöhemmin mainittiin että Ardis oli parikymppinen, eli Dante olisi jo ollut neljäkymppinen! Ja kun toisaalta 54-vuotias nainen oli kirjassa jo "ikäloppu", nämä ikävuodet tuntuvat hieman hulluilta..

Mifongin perintö on vauhdikas lukuromaani, jossa käänteitä riittää. Juonittelun lomaan uppoavat tarinan keskushenkilöt, puuman kanssa kulkeva Dante Rondestani ja Merontesin nuori prinsessa Ardis. Enimmäkseen pidin kirjasta, vaikka sitä vaivasivatkin paikoitellen kysymystauti ja liian helppojen yhteensattumien kautta ratkeavat kuviot. En myöskään osannut pitää juonta varsinaisesti yllättävänä. En sitten tiedä, olinko jo useita arvioita luettuani spoilautunut liiaksi tapahtumista. (Sanottakoon muuten, että trilogian kakkososan, Mifongin ajan, takakansiteksti spoilaa mielestäni tätä ensimmäistä kirjaa turhan paljon.)

Kirjan jälkipuoli pysyi kasassa paremmin ja kiinnosti paljon enemmän kuin alkuosa. Hahmot alkoivat viimein saada syvyyttä ja jalansijaa tarinassa, eivätkä vain haikailleet ja ajautuneet tilanteesta toiseen. Ja vaikka pelkäsinkin avointa loppua, niin eihän tuo pahasti avoimeksi jäänyt.

Mifongin perintö edustaa epätyypillistä suomalaista fantasiaa – ja hyvä niin. Kerrankin nuori kirjailija on päässyt näyttämään kyntensä ja tuomaan esiin suomalaisen mielikuvituksen, jonka voi todeta tämän kirjan perusteella olevan olemassa, vaikka itse olen jo pitemmän aikaa epäillyt väitteen todenperäisyyttä. Mifongin perintö ei kaikkien maailman fantasiakirjojen keskuudessa ole mikään erityinen tapaus, mutta sen merkitystä suomalaisen fantasiakirjallisuuden esiin nostajana ei voi vähätellä. Tämänkaltaista fantasiakirjallisuutta Suomi tarvitsee enemmän, ja on upeaa nähdä, että joku on sen viimein tajunnut – kiitokset kustantamolle siitä. Mifongin perintö lähtee yllättävän vilkkaasti käyntiin, vaikka alussa selitetään puuduttavaan tyyliin maailman syntymisestä ja vähän tylsistä elementtiherroista, joiden nimet olisivat kaivanneet valkopesua.

Kirjan henkilöistä mm. Dantesta mieleeni johtuu kirjailija Alighieri, ja Arran-nimestä tulee mieleen eräs skottilainen viskitislaamo, mutta näistä huolimatta kirjailijalle täytyy antaa runsaasti kiitosta siitä, että hän on luopunut nimissään täysin suomalaisuuden ikeestä ja unohtanut Kristianit ja Annat. Eräs asia kiinnitti välittömästi huomioni kannen avaamisen jälkeen. Kartta. Niin suuri maailma, niin paljon annettavaa, mutta itse en kyennyt kartasta löytämään Belonea, Valagasia, tai Romhairin kapeikkoa. Pieni asia, mutta itselleni tärkeä, sillä rakastan karttoja. Kirjan ulkoasu ei ole järin houkutteleva. Nukuttuani yön yli ja annettuani ajatusteni selkeytyä aloin miettiä, miksi tässä asiassa on edelleen jääty 90-luvulle. Ehkä olisi aika tuoda kirjojen kannet ja kuvitukset 2010-luvulle ja keksiä jotain uutta. Tarinaan on melko helppo päästä sisälle. Aluksi henkilöihin on vaikea samaistua, mutta tilanne korjaantuu sivujen myötä – ja toivottavasti myös tulevaisuudessa jatko-osien myötä. Erittäin hyvä hahmo kirjassa on Verna. Hänestä olisi ehkä voinut saada enemmänkin irti, mutta ehkä hänestä teki mielenkiintoisen juuri se, miten ’vähän’ hänestä kerrottiin.

Mifongin perinnössä on hienosti leikitty sekaisilla ja vaikeilla ihmishahmoilla ja sukulaisuussuhteilla. Kieli on toisinaan lähes ilmiömäisen taitavaa, mutta sillä ei herkutella, eikä se pääse oikeuksiinsa kuvailevissa tilanteissa, kun tapahtumat seuraavat toisiaan rajussa tahdissa ja selityksille jätetään vähän tilaa. Kirja on nopeatempoinen, eikä anna lukijalle aikaa hengähtää. Itse luin tämän yhteen pötköön sen jälkeen, kun sen käsiini sain. Erityisesti pidin siitä, että kirja oli jaettu osiin – hyvä! Se keventää paksua teosta ja antaa lukijalle ne muutamat lyhyet hengähdystauot, jotka kestävät sen aikaa, mikä nyt sivun kääntämiseen kuluu. Eniten minua haittasi juonen jaksoittainen ennalta arvattavuus ja tarinan painottuminen romantiikkaan. Ehkä rakkaustarinaa korostetaan liikaa, mutta ei se toki varsinaisesti pilaa tarinaa. Kielletty rakkaus on aiheena paljon käytetty ja siihen on vaikea tuoda mitään sellaista uutta, mikä saisi lukijan yllättymään. Rakkausaiheen käsittelyyn Mifongin perintö ei tuo mitään uutta. Siksi suosittelen tätä kirjaa niille, joita tarinaan upotettu juonta eteenpäin vievä rakkaus ei ainakaan kovin paljon häiritse. ’Pahisten’ tarkoitusperät, taustat ja vaikuttimet selitetään kirjallisuudessa yleensä melko perusteellisesti läpi, viimeistään ratkaisuvaiheessa.

Mifongin perintöä lukiessani hämmennyin siitä, kuinka irrallisiksi tietyt henkilöt jäivät, vaikka ihan selvästi heidän taustallaan vaikuttivat vankat ja vahvat syysuhteet ja perusteet. Ehkä näitä olisi voinut avata enemmän, jolloin myös ns. pääpahiksen todellinen uhkaavuus olisi välittynyt lukijalle paremmin. Tutkittuani kirjan kansitekstejä uudelleen päädyin lukemaan muiden lukijoiden kirjoittamia arvosteluja kirjasta. Totta on, että kirja on viihdyttävä. Se on helposti luettava ja mukaansatempaava. Kirjoitusvirheitä ei tainnut olla lainkaan, muutamia puuttuvia pilkkuja lukuunottamatta. Kansitekstissä hehkutettu vapauttava hyväntahtoinen huumori meni kyllä minulta ohi. Keskityin ehkä juonikuvioiden pähkäilyyn niin paljon, että minulta jäi epähuomiossa huomaamatta ne kohdat, joissa olisi kuulunut nauraa. Mieleeni nousi myös mietteitä siitä, kuinka paljon omaa kirjailija lopulta olikaan keksinyt, vai oliko hän vain antanut vanhoille asioille uudet nimet. Mifongin perintö edustaa monille sellaista suomalaista taidonnäytettä, mitä tässä on pitempään odotettu: suomalaista ei-suomalaista fantasiaa!

Täytyy myöntää, että minulla oli ennakkoluuloja tätä kirjaa kohtaan. Sen juoni vaikutti liian "vanhanaikaiselta ja historialliselta" makuuni, mutta totuus oli toinen. Kirja suuntaa suoraan tapahtumien keksiöön eikä hellitä otettaan missään vaiheessa. Tylsiä hetkiä ei yksinkertaisesti ole tässä kirjassa, tapahtumia on tasaisena virtana. Päähenkilö Adris on aika lapsellinen ja rasittava hahmo, mutta kuten tyttö, myös hahmo, kasvaa hyvin paljon kirjan loppua kohden. Tämä kirja herätti suuren määrän tunnetiloja. Aina vihastuksesta ilostukseen ja ahdistukseen. Kirja vie lukijan suoraan juonittelujen ja salaisuuksien sekaan, jossa on järjestettyjä avioliittoja, piilotettuja tunteita ja miekan sivalluksia. Huumoria unohtamatta. Mahtavaa ajanvietettä sisältävä kirja, jonka jatko-osa on pakko lukea.