Seitsemäntoistavuotias Isla asuu yhdessä isänsä ja pikkusiskonsa kanssa Tampereella ja käy lukiota opiskelee teknillisessä lyseossa. Isä on vanhan liiton nörtti, joka on kuulunut Quake-klaaniin ja osaa asentaa Linuxin vaikka leivänpaahtimeen, eikä omena ole pudonnut kauaksi puusta. Isla on äärimmäisen lahjakas matematiikassa ja harrastaa pelaamista niin retrokoneilla kuin verkossakin.
Pelatessaan Isla käyttää nimimerkkiä Ripley. Verkossa hän on tutustunut Damien-nimimerkkiä käyttävään poikaan, jonka kanssa hänellä synkkaa loistavasti. Molemmilla on samat kiinnostuksen kohteet, yhtä tyhmä huumorintaju ja niin edespäin. Välillä chattailu saa aika kuumottaviakin piirteitä, mutta Isla tahtoo siitä huolimatta pitää kiinni yhdestä periaatteesta: hän ei tahdo koskaan tavata Damienia oikeasti vaan pitää varmuuden vuoksi IP-osoitteensakin salattuna. Mitä Isla sitten lopulta tuntee Damienia kohtaan? Se ei taida olla ihan selvää.
Tilannetta mutkistaa Islan luokalle saapuva uusi oppilas, suomenruotsalainen Anton, joka kurvaa lukion pihaan Lotus-merkkisellä urheiluautolla ja on niin komea että jokaisen tytön sydän hakkaa ylikierroksilla. Islaa kohtaan poika kuitenkin käyttäytyy harvinaisen v***umaisesti, ihan siinä mittakaavassa että tyyppi saa kahvit syliinsä koulun ruokalassa. Mutta pian Isla saa huomata, että ulkokuori saattaa pettää ja pian kaksikko ajautuu toinen toistaan kuumottavampiin tilanteisiin. Mutta miten kertoa Damienille siitä, että nyt hänen elämässään on ihan oikea IRL-poika?
Annukka Salaman "Ripley - Nopea yhteys" (WSOY, 2022) tarttui lukulistalleni kuulemieni kehujen perusteella, enkä yhtään ihmettele miksi kirjasta on tykätty. Vaikka en sinänsä kuulu kohderyhmään, niin kyseessä oli harvinaisen söpö gamer-romanssi tämmöisen boomerinkin mielestä, jolta melkein kaikki viittaukset populaarikulttuuriin menivät yli hilseen!* Loppuratkaisu oli toki ennalta-arvattava, mutta se saattaa olla jonkinlainen välttämättömyys romantiikka-genressä. Hieman nikottelin myös Antonin hahmolle, mutta kaipa maailma tarvitsee haavoittuneita mutta muuten niin täydellisiä päiväunien kohteita.
En muista lukeneeni toista romaania, jossa tietokonepelejä käsiteltäisiin yhtä innostavasti ja mukaansatempaavasti kuin tässä. Se tarjosi myös kärryiltä pudonneelle aikuiselle paikan pohdiskella omaa suhtautumistaan pelaamiseen ja ruutuajan rajoittamiseen. Lisäksi kirjassa sivutaan myös pelikulttuuriin parissa esiintyviä lieveilmiöitä, kuten tyttöjen pelaamiseen liittyviä toksisia asenteita.
Kiitosta täytyy antaa myös seksuaalisuuden kuvaamiselle. Seksi on kirjassa positiivinen ja iloinen asia, johon suhtaudutaan ilahduttavan kypsästi ja vastuullisuutta korostaen, ihan vanhempia myöten.
