Aderyn - kirjahylly

Psykoanalyyttisista teorioista ja shakespearelaisesta kohtalokkuudesta ammentava Väärän kissan päivä on mieletön lukukokemus, joka on taattua Jääskeläistä. Tykkään, tosin odotan vielä ns. magnum opusta, enkä siksi vielä anna kirjailjalle viittä tähteä. :)

Upea kirja, jonka teemat nousevat hengästyttävätahtisen juonen uumenista. Lewis käsittelee anteeksiantoa ja sovitusta niin raa'an kauniilla tavalla, ettei herkkä lukija voi olla tuntematta liikahdusta sielussaan. Suosittelen varauksetta. (Blogistani löytyy pidempi analyysi kirjasta.)

Tämä oli kirjana ihan kelvollinen, eli ei mitenkään erinomaisen hyvä, muttei kovin huonokaan. Kirjailijan aiemman historiallisen kirjasarjan, Muinaisen pimeyden (Chronicles of Ancient Darkness), luettuani minusta kuitenkin tuntuu, että Paver on vain muuttanut edellisen sarjansa henkilöiden nimet ja vaihtanut aikakautta - niin samanlaista meno näissä kahdessa kirjasarjassa on. On poika (joka on 12-vuotias eli samanikäinen kuin Muinaisen pimeyden Torak), tyttö ja eläin, josta tulee molemmille rakas ystävä. Otan toki huomioon sen, että Delfiinin saari on suunnattu varhaisnuorille, mutta silti se tuntuu turhan naiivilta jopa tuon ikäisen luettavaksi. Historialliset seikat taas tekevät Delfiinin saaresta todella kiinnostavan. Pidin tosin Muinaisen pimeyden miljööstä enemmän, mutta Paver osaa kuvailla maailmaa ja aikakautta hienosti, olivat ne sitten mitä tahansa.

En ole lukenut Havasteelta aiemmin yhtään mitään, joten tämä kirja oli ensiaskeleeni kohti kyseisen kirjailijan tuotannon tuntemusta. Tuulen vihat kertoo Kertestä, orpotytöstä, josta kasvaa ajan kuluessa (ehkä vähän turhankin) vahva ja ylpeä nainen. Kertte saa tahtonsa perille aina, tavalla tai toisella, ja sen vuoksi itse hahmo ei liiemmin herättänyt myötätuntoa. Jollain tapaa Tuulen vihat oli kuin Kristiina Vuoren Siipirikko. Kumpikin oli keskiajalla eläneen tytön kasvutarina. Toisaalta Havasteella on mukana ihan todellisia ja tunnettuja historiallisia henkilöitä, ja kirjaa lukiessa historia tuli ihan iholle. Myöskin kaikki kansanperinteet ja loitsut olivat todella kiinnostavia. Ehkä joissain kohtaa tuntui hieman jankkaukselta, kun kertoja selitti, kuinka Kertte puki vaatteet juuri tietyssä järjestyksessä, mutta muuten - ei mitään valittamista. Hyvä kirja, jonka suosittelen lukemaan.

Rakastin Outolintua, joten kuinka voisinkaan olla rakastamatta tätä? Totta, toinen osa ei yleensä ole yhtä hyvä kuin ensimmäinen, mutta silti Kapinallinen lunastaa kaikki lupaukset. Trisin ja Neljän suhde saa kauniita, synkkiä sävyjä, ja kirja on, jos mahdollista, vieläkin dystooppisempi kuin ensimmäinen. Kansikin on todella kaunis. (Kantta harvoin mainitaan arvosteluissa, vaikka tosiasiassa se on ensimmäinen asia, jonka kirjasta saa tietää.) Joten iso kiitos myös kannen tekijälle! Ja, heh, hehkutetaanhan tätä Suomessakin nykyisin. Ihan vain (omaa) sitaattia korjatakseni. Enkä malttaisi odottaa Allegiantia... :)

Upea, upea, upea. Muuten en voi tätä kuvailla. Genreluokittelut Sielut kulkevat sateessa -kirjan kohdalla ovat täysin turhia. Jääskeläinen kirjoittaa kirjoja, joissa yhdistyvät paitsi maaginen realismi, myös kauhu ja jonkinlainen... Sille on tuskin nimeä. Symboliikka on ehkä lähimpänä. Symboleja kirjassa vilisee, ja on lukijan vastuulla poimia ne kaikki ja muodostaa kirjasta oma käsityksensä. Eli helpoksi Jääskeläinen ei lukuprosessia lukijalle tee. Minut kirja aivan imaisi mukaansa. Luin tätä kaikkialla - terveyskeskuksessa, ulkoilemassa ollessani - ja tietty kotona. Yöllä. En suosittele. Itse asiassa intouduin Sieluista niin kovin, että rustasin kirjailijalle jopa fanipostia. Minulle vastattiin muutama päivä sitten, ja Jääskeläinen kertoi saavansa ideoita kirjoihinsa unistaan. Hyvin unenomaiselta koko kirja tuntuukin. Kirjassa pohdittiin paljon kaikenlaisia rajoja ja lopulta kaikki ne osoittautuivat tarpeettomiksi. Tietyllä tapaa lähes raivostuin, kun huomasin kirjan vievän minua eikä toisinpäin. Raja lukijan ja kertojankin välillä siis sumeni. Silloin tällöin nimittäin lukija voi kokea olevansa jumala, joka vain nauraa päähenkilöiden kokemille vaikeuksille. Varmasti päällimmäinen kysymys, joka tästä jäi, oli: "Onko minulla sielu?" Toivon, ettei olisi. Sen verran hurjiksi ne tässä kirjassa äityivät.

Ihan lukukelpoista fantasiaa. Mielenkiintoinen miljöö, suht kiintoisat henkilöt, mutta jotenkin sieluton olemus. Siksi vain kaksi ja puoli tähteä.

Pidin kirjan maailmasta. Lukijalle ei väkisin syötetty mitään tai turhia selitelty, vaan mentiin suoraan asiaan - ja siitä minä pidän. Jonkinlainen keskinkertaisuus ja kliseiden kierrätys kuitenkin alentaa kirjan tason keskivertoon. Ihan luettava ja joissain kohdissa jopa jännittävä teos.

Inhottava ja ahdistava kirja. Pidin, mutta Pennyweren sanoin tämä todellakin oli vain "raapaisu pintaan", ja kirja olisi voinut olla pidempi. Jos tykkää tästä, vähän vielä rajumpaa menoa tarjoaa saman kirjailijan kirja Molemmin jaloin.

Valtaistuinpeli on pitkäveteisin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Liikaa poliittista jargonia, liikaa "ah-niin-traagisia ja moniulotteisia" henkilöhahmoja - ja aivan liikaa sivuja. Yritin katsoa myös tv-sarjaa, ja sekin oli kuin Borgiat pahimmillaan: tappotylsä.

Hyvin erikoinen kirja, ja joistain kliseistä (koskien etenkin päähenkilöä) huolimatta oikein hyvä teos.

Aika onneton kirja. Vaikuttaa siltä, kuin se olisi julkaistu vain rahastuksen toivossa.