Pihlajapalatsi

Häiveen tapauskirjat -sarjan avausosa yhdistelee fantasiaa ja rikosmysteeriä häivähdyksellä steampunkin henkeä. Päähenkilö Vionalla on intohimona salapoliisihommat ja keksinnöt, joka ei oikein sovi yhteen hänen aatelisneidon statuksensa kanssa. Mutta Viona seuraa kutsumustaan ja päätyy selvittämään isompaa juttua kuin alun perin arvasikaan.

Kirja tarjoaa mielenkiintoisia käänteitä ja moniulotteisia henkilöhahmoja aivan alusta loppuun saakka. Maailma on mielenkiintoinen ja salapoliisitouhut sellaisia, ettei niiden lopputulosta pystynyt arvaamaan puolessa välissä kirjan lukemista.

Ainoa mitä jäin kaipaamaan tällaisena romantasian ystävänä oli ????️, mutta oikeastaan sellainen ei olisi päähenkilölle sopinut. Eli ymmärrän miksi sitä ei ole. Mutta saahan sitä silti kaivata. ????

Genreltään raikas yhdistelmä dekkaria ja keijuromanssia, miljööltään selkeän 1800-lukulainen ja tyyliltään ja kieleltään selvästi nuorille kirjoitettu, olematta alentuva. Juoni kulkee huimaa vauhtia käänteestä toiseen ja fantasiaelementit ovat monipuolisia - molempia on välillä jopa liian kanssa. Tervetullut avaus suomifantasiaan, potentiaalia löytyy.

Tyyliltään ja hahmoiltaan selkeästi nuorten fantasiaromaani - siis oikeasti YA-kirja, eikä kolmekymppiselle tarkoitettu bodice ripper nuortenkirjan kääreissä, kuten osa keijuromantasiasta on. Ja se on hyvä! Päähenkilöt ovat 18- ja 19-vuotiaita, jotta he saavat liikkua ulkona ja tehdä töitä itsekseen, mutta nuorempia teinejä riittää keskeisissä hahmoissa 13-14-vuotiaista alkaen, ja kaikkien käytös liiraa nuorempaan suuntaan pikemmin kuin vanhempaan - voisin kuvitella yläasteikäiset ja kevyestä viihdefantasiasta pitävät lukiolaiset täydelliseksi kohderyhmäksi. Päähenkilö asuu yhä kotona vanhempiensa kanssa ja stressaa naapurityttärien ilkeilystä kuten kuka tahansa teini.

Juoni on menevä ja taikaolentoja löytyy joka lähtöön. Mysteeri hukkuu välillä kaiken muun alle, mutta onneksi se kaikki muukin on viihdyttävää menoa. Pohjalla kulkee se perinteisistä perinteisin herrasmiesetsivän dekkarijuoni: Aateliskartanon isäntä löytyy murhattuna kesken juhlien, ja kassakaappi on tyhjä. Sen pidemmälle juonta onkin mahdoton spoilata, koska käänteitä ja sivuhahmoja on rehellisesti sanottuna ihan älytön määrä. Välillä tuli melkein olo, että luen juonitiivistelmää pidemmästä nuortensarjasta, enkä yksittäistä teosta. Varmaan esikoisteoksen ja sarjan avausosan kasvukipuja - eiköhän tulevissa osissa pakka pysy jo paremmin kasassa.

Tässä on politiikan ja syrjinnän teemoiltaan jotain samaa kuin Ulpu-Maria Lehtisen Pimeyden paimenessa, mutta vähän kömpelömmin taklattuna. Muutamaan kertaan aikuisena lukijana jouduin miettimään, miksi kerromme poliittisen sorron tarinoita ylikiltin herrasneidin ja kirjaimellisen prinssin näkökulmasta. Erityisen räikeästi tämä nousi mieleen silloin, kun taikaolennoille annettiin perinteisiä etnisesti toiseutettuja piirteitä tai työnteko ja luokkaerot nekin kiinnitettiin maagiseen toiseuteen. Pääpiirteissään kuitenkin lempeä, myötätuntoinen teos!