Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Kirja oli yllättävän hyvä, luulin sen olevan samaa tasoa kuin enemmistö brittiläisistä nuortenfantasioista. Alku oli vähän kankea mutta piti mukanaan ja tarina vei mukanaan. Morrison käyttää värikästä hyvin kuvailevaa kieltä ja hänellä on vähän kliseitä tarinassaan. Jopa Archien äidin ylisuojelun takaa paljastuu jotakin muuta kuin perinteinen hössötys. Huigor jäi vähän epäselväksi hahmoksi, muun muassa se miten kirouksesta kehittyi jotakin muuta. Kirja oli siitä hyvä ja omanlaisensa ettei siinä pelastettu maailmaa tai maata vaan ihan pieni paikkakunta ja sankari tietenkin. Kirjan maailma mielenkiintoinen limittäinen maailma, arkisen todellisuuden sisässä ja seassa on fantasian elementtejä. Tämä limittäisyys muistuttaa hieman Harry Potteria joka on varmaankin vaikuttanut hieman kirjaan. Mutta oli hyvä ja omaperäinen tosin mitään korkeuksiin vievää kirjassa ei ollut mutta aivan mukavaa peruslukemista. Suosittelen kirjaa kaikille hyvää lukemista etsiville. Arvosana: 9-.

Pelastus oli hieman parempi kuin aiemmat Dhamon-sarjan osat, mutta kuten kaikki Raben kirjat alatasoista fantasiaa jossa kliseitä pyöriteltiin. Henkilöt jäivät epäselviksi vaikuttimineen ja kirjassa liikaa paikasta toiseen hyppimistä mikä tylsistytti jo lopussa. Hahmot ja heidän dialoginsa olivat aika kliseisiä. Rabe tosin onnistui välttämään Harmaiden Kulissien ongelmaa mutta muuten hänen tekstin oli tylsistyttävää ja ärsyttävän huonoa. Ainoa mikä nosti kirjaa vähän aiempien Dhamonien tasosta oli Dhamonin muuttuminen lohikäärmeeksi ja sen käsittely kirjassa. Mutta muuten toivotonta fiaskoa jolle ei edes jaksa nauraa. Suosittelen kirjaa ainoastaan aiemmat Dhamonit lukeneille. Arvosana: 5.

Leijuva linna oli pettymys. Odotin sen olevan yhtä hyvä kuin Liikkuva linna, mutta sain niellä karvaan pettymyksen. Abdulla oli varsin valju ja pahvimainen, hän ei ollut niin räiskyvä kuin Sophie tai Calcifer Liikkuvassa linnassa. Kirjassa lisäksi pyöriteltiin paljon Liikkuvasta linnasta tuttuja asioita ja itse en pitänyt siitä että koko Ingaryn maailmaa hallitsee jokin enkelin ja dzinnin välimuoto. Sophie oli taattu itsensä ja myös Howl ja Calcifer olivat yhtä hauskoja. Kirja myös hauskasti leikki muutamilla prinsessa kliseillä ja muillakin asioilla. Mutta silti kirja oli huonompi kuin Liikkuva linna, loppu oli liiankin onnellinen. Suosittelen kirjaa sille joka etsii ihan hauskaa ja keskivertoa luettavaa. Arvosana: 8-.

Miekkamyrsky jatkaa siitä mihin Kuninkaiden koitos jäi, osittain päällekkäin edellisen kirjan kanssa. Tarinan taso on samaa euforista tasoa kuin aiemmissakin osissa. Martin ei petä lukijoitaan ja kasvattaa jo entisestään mestarin titteliään. Tarinassa esiintyvät hahmot syvenevät juonen myötä ja heistä tulee esiin erilaisia puolia. Daenerys varsinkin alkaa kiinnostaa yhä enemmän ja myös Jon ottaa suurempia osia tarinasta. Samwell Tarlyyn minä mielluin ja hän on yksi kirjan hauskimpia hahmoja. Kirjassa myös Aryan toivoton matkaa saa yhä traagisempia sävyjä. Mutta kaikkein eniten minua kiinnosti Ylhäinen Sydän ja sen asukki. Suosittelen kirjaa kaikille aiemmat osat, Valtaistuinpelin ja Kuninkaiden koitoksen lukeneille. Arvosana: 10+.

Kuninkaiden koitos jatkaa samaa hienoa ja mukaansa tempaavaa tarinaa joka alkoi Valtaistuinpelistä. Juoni kasvaa kuin puu ja samalla syvenee paljonkin. Lisää verisyyttä tulee mukaan ja samalla kirja esittää ihmisten raadollisia puolia. Kirjan keskiaikainen maailma todella reaalintuntuinen, kirjassa vallitsee vahvemman oikeus ja valta. Kuninkaiden koitos jatkaa tarinan esittämistä monesta näkökulmasta ja kirjassa lukija vajoaa yhä syvemmälle Seitsemän kuningaskunnan maailmaan ja Martinin kutomiin verkkoihin jotka nykivät ja vievät lukijaa mukanaan. Martin osoittaa osaavansa kirjoittaa hienoa ja katharsikseen vievää tarinaa kirja kirjalta. Suosittelen kirjaa kaikille Valtaistuinpelin lukeneille. Arvosana: 10+.

Valtaistuinpeli aloittaa yhden tämän ajan loistavammista fantasiasarjoista. Kirja tempaa heti mukaansa juoneen joka alkaa syventyä ja laajeta heti alusta alkaen. Hovin juonittelut ja valtataistelut feodaalista Eurooppaa muistuttavalla mantereella vievät mukanaan. Hahmoja on paljon ja myös kertojia on useita. Tämän ansiosta tarina on monimutkainen ja tapahtumat esitetään monesta eri kulmasta. Kirjassa ei selkeästi hyviä tai pahoja ihmisiä, on vain itsekkäitä, vähemmän itsekkäitä ja hulluja. Kirja on loistava ja Martin osoittaa kykynsä kietoa lukija verkkoonsa ja yllättävillä käänteillään, jotka jopa järkyttävät lukijaa, hän pitää jännityksen yllä. Suosittelen kirjaa kaikille jotka etsivät loistavaa, jännittävää ja hienoa lukukokemusta joka vetää vertoja Robin Hobbille, kenties jopa kilpailee hänen kanssaan. Arvosana: 10+.

Miekkamyrsky jatkaa Tulen ja Jään Laulua yhtä loistavana ja mestarillisena kuin aikaisemmat osat. Miekkamyrsky on loistava ja tuo esiin uusia henkilöhahmoja samalla kun muutama kuolee, yhtä yllättävästi kuin Martinilla on tapana. Daenerys kasvaa kirjassa yhä enemmän kuningattareksi samalla kun Westeros ajelehtii sodan jälkeisissä kurjuuden ajoissa. Juoni syvenee ja laajenee, varsinkin pohjoisen osalta. Kirja tuo uusia näkökulmia esiin ja selvittää muutamia salaisuuksia ja luo lisää. Hahmoista Tyrion muuttuu entistä miellyttävämmksi, kun taas Aryan hahmo kasvaa ja syvenee. Sansa tosin on yhä yhtä naiivi ja reppana mutta osoittaa merkkejä kehittymisestä vahvemmaksi ja varmemmaksi. Kirja on hyvä ja loistava, vaikka siinä on henkilöitä kuin venäläisessä romaanissa konsanaan. Suosittelen kirjaa kaikille alkuosat lukeneille, muuten juonesta ei ehkä saa kiinni. Arvosana: 10+.

Galaksin kansalainen on pannukakku, se on minun mielipiteeni. Kirja alkoi hyvin ja Sargonessa tapahtuvat osuudet ja samoin kauppa-aluksessa tapahtuvat osat olivat aika hyviä. Tosin suomalaisena huomasin Heinleinin karmeat väärinkäsitykset ja miten hänen käsityksensä suomenkielisistä nimistä muistutti jotakin norjan ja ruotsin sukukieltä, kun tosiasiassa suomi ei ole sukua millekään indoeurooppalaiselle kielelle, mikä osoittaa kirjailijan perehtyneen varsin vähän kirja taustoihin. Kirjan alku oli hyvä mutta kauppa-aluksen jälkeen se lösähti kasaan ja oli pitkäpiimäisen tylsistyttävää. Kuvaus Maasta ja suur yrityksen johtamisesta ja muista sotkuista olivat tylsistyttäviä ja kirja oli hamaan loppuun asti tylsistyttävä. Suosittelen kirjaa niille joita kiinnostaa suomalaisuus ulkomaisessa kirjallisuudessa. Arvosana: 6-.

Kuunsulka on yhtä loistava kuin edeltäjänsä Unienvaihtaja. Kirja ei vetoa jännityksellä tai seikkailulla. Sen sijaan maaginen, unenomainen tunnelma ja taiteellisuus kietovat sisäänsä. Myös syksyisen Helsingin kuvailu oli hienoa. Kuunsulassa on hieno kuvailu Luonnontieteellisesti museosta minkä ansiosta aion mennä joskus paikan päälle katsomaan museota. Kun Unienvaihtajassa liikuttiin taiteilijoiden ja kesäinen saariston miljöössä, liikutaan Kuunsulassa sirkuksen, myyttien ja syksyisen Helsingin miljöössä. Kirjassa kulkee myös osana tarinaa Myrskyn perhe-elämä nyt kun hänen äitinsä on palannut taas Suomeen ja Helsinkiin. Kirja on hieno ja syksyinen teos, myös taiteellinen ja maaginen ja sen käyttämä kuvaileva kieli on hienoa. Suosittelen kirjaa kaikille erikoista lukukokemusta etsiville. Arvosana: 8+.

Mystinen tehtävä oli yllättäen parempi kuin edeltäjänsä trilogiassa. Mystisessä tehtävässä juoni kulkee hyvin eteenpäin syveten ja kärjistyen. Samalla aikaisemman osan salaisuuksia selvitellään ja lukija pystyy päättelemään joitakin asioita. Kolme eri kertojaa olivat mielenkiintoisia, varsinkin he kuvasivat kukin omaa maailmaansa. Kirja oli edellisiä osia synkempi ja sisälsi enemmän yllätyksiä. Kirja on hyvä ja pitää mukanaan loppuun asti ja on välistä aika jännittävä. Pronssikronikat muuttuvat paremmiksi ja kiinnostavammiksi tässä toisessa osassaan. Kirjassa on myös syvällisiä filosofisia teemoja, kuten kuolema, johtajuus ja teologisia ongelmia. Hyvä kirja ja jännittävää luettavaa eikä petä lukijaansa. Suosittelen kirjaa kaikille Mystisen soturin lukeneille, sillä sen luettuaan tajuaa paremmin tarinan alkuasetelmaa. Arvosana: 8.

Luin tämän kirjan yksinomaan rakkaudesta ”Liikkuvaan linnaan”, mutta jouduin himpun verran pettymään Toiminta oli hajanaisempaa, eivätkä henkilöt, saati romantiikan laatu viehättäneet minua yhtä paljon kuin ensimmäisessä osassa. Abdullalta ja Kuunsirpinkukalta yksinkertaisesti uupuu särmä, joka teki Sophiesta ja Howlista niin valovoimaisia. Yllätyksiä ja vilpitöntä huumoria kuitenkin riittää. Jones tulee jonkin verran toistaneeksi edellisen Linna-kirjansa tematiikkaa ja kaavoja, mutta tottahan jokaiselle kirjailijalle on oma tyylinsä suotava. Sitä paitsi, kukapa koskaan saisi tarpeekseen muodonmuutoksista ja onnellisista ihmissuhteista?

Univieraiden kivi oli pettymys. Bellandran kristallin seuraajana odotin siltä vähintään samanlaista tasoa, mutta valitettavasti Hanleyn taso romahti alaspäin tässä kirjassa. Kirjan alku oli hyvä, tosin kovin kliseinen ja tuttuja asioita pyöriteltiin. Kirjan loppukaan ei noussut siitä notkosta johon se ensimmäiseltä luvulta lähtien vajosi. Kirjassa ei juuri ollut mitään mielenkiintoista ja kyllästyin kirjaan puolivälissä mutta kahlasin sen silti lävitse. Sliivia muistutti paljonkin jonkinlaista feodaalisen Japani/Kiinan ja Rooman keisarikunnan yhdistelmää. Parantajien linna oli kliseinen sisäoppilaitos jonka koko henkilökunta oli aika tyhmää tai enemmän tai vähemmän dementoitunutta. Kirjan loppu lörähti täysin kun Univieraat saivat kyvyn teleportata itseään. Lordi Morlen jäi kliseiseksi hahmoksi ja muutenkin kirjassa pyöri kamalasti kliseitä. Suosittelen kirjaa jos muuta hyvää luettavaa ei löydy. Ja kannattaa lukea Bellandran kristalli ennen tätä niin huomaa tason notkahduksen. Arvosana: 5.

McKillipin Unohdettu Ombria voitti vuonna 2003 sekä World Fantasy Awardin ja Mythopoeic Fantasy Awardin. Kerrankin siis käännetään laadukasta fantasiaa. Lähtöodotukset tälle kirjalle olivat kovat. Tämänhän on suorastaan pakko olla loistava! Eikä edes kammottuja jatko-osia odotettavissa. Ombrian kaupunki on kuvattu loistavasti, hahmot ovat kiintoisia. Kieli on runollisen kaunista, kuvausta oli jopa niin paljon, että se hieman ärsyttikin, kun olisi toivonut tapahtumien etenevän. Varmasti kääntäjällä on ollut riittämin töitä. Ombrian kaupunki on henkilö itsessään – suuri monimutkainen historiallinen labyrintti, jota ei selitetä auki. Henkilökuvaus oli kirjan parasta antia. Valtiatar Musta Helmi oli vaikuttava pahis, Faeyn ja Magin suhde kiehtova, Ducon kiehtovan arvoituksellinen. En silti pysty ylistämään kirjaan niin paljon kun alkuodotukseltani luulin. Erityisesti loppuratkaisu vaikutti oudolta, pidän siitä, ettei kirjoissa asioita jätetä kovin avoimiksi. Se on mielestäni enemmänkin novellien oikeus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi huono. Odotuksiani Unohdettu Ombria ei pystynyt täyttämään. Ehkä ne olivat liian korkealla, sillä tämä ei vain ollut täysin minun makuuni. Tunnistan kyllä, että Unohdettu Ombria on varmaan palkintojensa arvoinen ja toivonkin, että tällaisia erilaisempia fantasiateoksia käännettäisiin enemmän. Jokainen saa päättää pitääkö enemmän suoraviivaisesta seikkailusta vai tällaisista vaihtoehdoista niille. Itsekin luen tämän varmasti vielä uudelleen, ehkä silloin ymmärtäisin kaikki yhteen kietoutuvat tarinat paremmin.

Päivä Osakeyhtiö on Suomen Vapaakirkon ja sen seurakuntien omistama kristillinen kustannusliike, eikä ihan heti tulisi mieleen sen kustantavan fantasiaa. Mutta tämän kirjan onkin sanottu olevan kristillinen vastaus Harry Potterille, elokuvaoikeudet on jo myyty ja myyntilukemat maailmalla ovat varsin huikeita. Kirjailija G. P. Taylor on englantilainen pappi, joka joutui lopettamaan seurakuntatyön kirjojensa menestyksen tähden, koska hänen aikansa ei riittänyt sekä seurakunnalle että kirjoitustyölle. Nämä tosiseikat olivat tiedossani kun aloitin lukemisen ja yritin kovasti pitää mieleni avoimena: "Kyllä kristittykin voi kirjoittaa hyvää fantasiaa ilman mitään taka-ajatuksia, Taruhan on esimerkki siitä!" Se, että pappi oli valittu kirjan pahikseksi, oli mielestäni hyvä merkki. Pappi Obadja Niskuri (Obadiah Demurral) on menettänyt uskonsa Jumalaan ja tahtoo itse maailman valtiaaksi, mikä onnistuisi salaperäisten Keruvimien avulla. Häntä vastaan käyvät orpopoika Thomas ja poikatyttö Kate, jonka äiti on kuollut ja isäsuhde huono - varsin normaalia fantasian peruskalustoa siis. He kohtaavat salaperäisen Rafan (lyhennys Rafaelista!), jonka kansalta Niskurin hallussa oleva Keruvim on varastettu. Rafa uskoo Riathmukseen, hyvään jumaluuteen, johon hän kohtaamiaan ihmisiä käännyttää; Riathmuksen voimalla Rafa jopa tekee ihmeitä. Jollen olisi koskaan kuullutkaan kristinuskosta, olisin ehkä saattanut sanoa tätä varsin mukavaksi, vaikkakin kovin kliseiseksi luettavaksi. Ikävä kyllä tätä kirjaa ei vain voi lukea ilman, että kristinusko nousisi jatkuvasti mieleen. Jo pelkästään käytetty sanasto muistuttaa Raamatusta: sinapinsiemenet, herra Sebaot, "kaiken hyvän luoja". Loppupuolella kirjaa päähenkilöt kohtaavat paimenen, joka tarjoaa heille leipää ja kalaa! Minua se häiritsi niin pahasti, etten todellakaan voi sanoa nauttineeni tämän kirjan lukemisesta. Jollet usko sen häiritsevän itseäsi, niin kaikin mokomin, lue, mutta jos olet yliherkkä käännytysyrityksille, et tahdo koskea tähän kirjaan. Jatkoa on ainakin englanniksi tulossa, jos joku sitä jää kaipaamaan, sillä kirjan loppu jättää yhden henkilön kohtalon täysin auki.

Kirjan sankari Torak on kaksitoistavuotias ja asuu yksin isänsä kanssa Metsässä. Suuri karhu hyökkää heidän kimppuunsa ja tappaa isän. Ennen kuolemaansa isä paljastaa karhun olevan riivattu ja vannottaa poikaansa matkaamaan Maailmanhengen vuorelle. Kuten isä varoitti, muut Metsän klaanit suhtautuvat outoon poikaan epäluuloisesti. Hän joutuu taistelemaan hengestään ihmistenkin keskuudessa. Apuna matkallaan Torakilla on sudenpentu, jonka kanssa hän pystyy keskustelemaan, sekä Korpin klaaniin kuuluva Renn-tyttö, joka tuntee hieman shamaanien taitoja. Karhun takana on tietysti suurempi juoni, josta kertoo jo se, että Michelle Paverin Muinainen Pimeys –sarjasta on tulossa kuusiosainen. Paverin teksti on varsin yksinkertaista ja sopii myös nuoremmille lukijoille. Vanhemmallekin lukijalle kirja tarjoaa kiintoisan seikkailun, sillä tarinan taustat on luotu huolella. Tällaista saattaa kuvitella elämän olleen kuusituhatta vuotta sitten. Paver onkin tehnyt taustatyötä mm. Suomen Lapissa. Tämän kirjan jälkeen tekee mieli lähteä telttailemaan metsään, vaikka normaalioloissa moinen epämukavuus ei voisi vähempää kiinnostaa. Tämä vauhdikas seikkailu tempaa mukaansa. Suositellaan kaikille yli kymmenvuotiaille lukijoille.

Tämä kirja oli määritelmä ilmaisulle ”ihan kiva”. Ja sellaisena vaikea arvioitava – tästä on vaikea keksiä mitään kummallisempaa sanottavaa. Päähenkilö on nuori Joe Binks, jonka vanhemmat ovat eronneet. Joe asuu isänsä kanssa ja on aikonut viettää rauhallista joulua hänen kanssaan, mutta isä joutuukin lähtemään sairastuneen sukulaisen luo. Joe lähetetään äidin ja tämän uuden perheen luokse. Junassa matkalla sinne Joe harhautuu reitiltään, tapaa noitia ja joutuu seikkailuun. Kuten varmaan arvasittekin, kyseessä on lasten fantasiakirja. Noitatuulen kuiskaus on brittiläisen Anna Dalen esikoinen, jonka hän on netissä löytyvän haastattelun mukaan kirjoittanut kahdessa kuukaudessa. Mikäli hän ei siihen todellakaan enempää aikaa käyttänyt, on sen katsottava olevan varsin onnistunut suoritus. Tätä ei ole tarkoitettu kovin kehuvaksi arvosteluksi: hiottavaa olisi vielä ollut, mutta tällaisenaankin kirja on oikein hauska, vauhdikas ja kohdeyleisönsä, ahmimisikäisten lasten, mielestä varmasti viitisen minuuttia kirjan loppumisen jälkeen ”se kaikkein paras ikinä”. En kuitenkaan usko tämän nousevan kenenkään pitkäikäiseksi suosikiksi. Noitatuulen kuiskaus on niin kevyttä viihdettä, että se ei jätä minkäänlaisia traumoja eikä kestäviä muistijälkiä. Kivoja kekseliäitä vitsejä on muutama, mutta jotkut juonen kuviot ovat varsin läpinäkyvästi hahmojen paikoilleen siirtelyä – uskallanko paljastaa sen? – onnellista loppua varten. Mikäli hänen olisi annettu pitää kirjaa kaapissa vuoden verran ja sitten kirjoittaa se uudelleen, tulos olisi varmasti ollut parempi kuin ”ihan kiva”. Jälleen kerran joudun toteamaan, että aineksia olisi ollut, mutta toteutus jäi puolitiehen.

Nuorille on jo tällä hetkellä tarjolla paljonkin kotimaista fantasiaa. Yksi niistä on Tuulia Ahon Kuikansulka, joka kertoo Kuikansulka-nimisestä tytöstä. Hänen kylästään on varastettu aikakangas, jota hänen täytyy lähteä hakemaan takaisin. Aho on aiemmin kirjoittanut kuvakirjoja, lastenloruja ja helppolukuisia lastenkirjoja. Tässä on yritetty löytää vanhempaa lukijakuntaa. Tarina ei ole huono, mutta varsin kulunutta quest-fantasian kaavaa noudattava. Sankarittaren on lähdettävä matkalle seurueineen ja tuotava varastettu kalleus takaisin omalle kansalleen. Kerrontatyyli on varsin yksinkertaista, johtuen varmaankin kirjailijan taustasta. Se jättää minut jatkuvasti ihmettelemään, kuinka asiat saattoivat ratketa noin näppärästi, ilman mitään vastaväitteitä keneltäkään tarinan muista henkilöistä, kuten Kuikansulan lähteminen kankaan hakijaksi. Kertomuksessa olisi ollut mahdollista ottaa esille vaikeita asioita, mutta niin ei tehdä, ja haaskataan näin paljon tarinan potentiaalista. Liikaa väännetään rautalangasta, hyvän ja pahan väliin jäävää harmaata aluetta olisi voinut tarkastella lähemmin. Hahmojen välisistä suhteista olisi saanut irti enemmän, nyt ne olivat kovin ennalta arvattavia. Toteutus olisi siis voinut olla huomattavasti parempi. Puhumattakaan siitä sopivasti kohdalle sattuvasta maanjäristyksestä, joka auttaa sankaritartamme – ratkaisu, joka lopullisesti pilasi tämän kirjan. Päällimmäiseksi mieleeni jäi harmistus, sillä tämä olisi voinut tulla niin paljon parempi kirja, kunhan se vaan olisi kirjoitettu vielä uudelleen pariin kertaan. Tässä olisi mielestäni ollut aineksia todella loistavaksi nuortenkirjaksi, sillä henkilöt ja heidän taustansa oli suunniteltu hyvin, mutta mustavalkoisuudessaan ja deus ex machina –ratkaisussaan se ei nyt ole edes keskinkertaisen hyvä kirja. Ainoastaan raivostuttavan heikosti toteutettu kohtalainen sellainen.

Velhonuoret-sarja on ehtinyt kolmanteen osaansa. Korkeinta velhoutta ei ole nimestään huolimatta ole puhtaasti fantasiaa, vaan muistuttaa enemmänkin tieteiskirjallisuutta. Pääosaan nousee Nitan pikkusisko Dairine, joka myös vannoo Velhojen Valan, hieman ajattelemattomasti. Hän saa uuden mallisen Velhojen Käsikirjan, sen tietokoneversion ja päättää kokeilla sitä ensimmäiseksi avaruusmatkailuun ja katoaa jäljettömiin. Matkallaan hän joutuu tulikokeeseensa, jossa hänen velhonkykynsä punnitaan ja joka on aina vaarallinen nuorelle, vaikkakin erittäin vahvalle, velholle. Nita ja Kit lähtevät etsimään häntä, voidakseen auttaa. Apua Dairine tarvitsisikin, sillä hän ei ole ehtinyt opiskella sitäkään vertaa kuin Nita ja Kit ennen tulikoettaan. Onneksi Dairine paljastuu teinineroksi, joka on nopeaoppinen ja jolle koneiden käyttö on helppoa. Mutta tulikokeessa jokainen velhokokelas on yksin, vaikka apu ennättäisikin paikalle ajoissa. Paljastamatta liikaa on vaikea kertoa mitään kirjan lopusta, mutta varsin pohdiskelevana ja filosofisena se on paikoin aika vaikea ymmärtää. Lukuvauhtia pitää ehdottomasti hidastaa ja ajatella. Koska sitä ennen tarina on kulkenut henkeäsalpaavaa vauhtia planeetalta toiselle ja mitä kummallisimpia elämän muotoja esitellen, se on vaikeaa. Edellisessä Velhonuoret-kirjassa oli sama ongelma. Edellisessä kirjassa aloitettu Nitan perheen esittely jatkuu tässä kirjassa, kun velhouden paljastetaan periytyvän hänen isänsä suvusta, vaikkei perinteisellä taikuudella ole tässä kirjassa juuri sijaa. Siinä missä Nita ja Kit suorittavat taikansa loitsujen, kuvioiden ja esineiden avulla (tosin tarkkojen laskelmien jälkeen) Dairinen Velhojen Käsikirja on tietokone, jonka avulla taikojen tekeminen ainakin vaikuttaa huomattavasti yksinkertaisemmalta. Kone kyselee tarvittavat asiat, eikä niitä tarvitse itse laskeskella. Minulle tuo ainakin sopisi huomattavasti paremmin! Tietokoneversio tuntui kovin tutunoloiselta ja ihmettelin, miten se onkin kestänyt ajan hammasta noin hyvin – alkuperäisteos on sentään kirjoitettu 1990. ”Onhan se velhojen tietokone,” mietin, ennen kuin muistin Duanen Star Trek –taustan, hän on kirjoittanut useita Trek-novelleja. Sen jälkeen kone mielestäni puhuikin Majel Barrettin äänellä. Tähtien sota –faneille löytyy myös hupia tästä kirjasta, sillä Dairine halusi päästä taistelemaan Darth Vaderin kanssa. Sen sijaan vastaan asettuukin tutusti Yksinäinen Voima. Toivottavasti seuraavassa kirjassa olisi joku muu vastustaja kuin Yksinäisen Voima, vaihteeksi, vaikka toivo taitaa olla turha – velhot ovat vannoneet taistelevansa juuri Yksinäistä Voimaa ja sen eri olomuotoja vastaan. Se, että myös Dairinesta on tullut velho, ja jopa vahvempi kuin Nitasta, lupailisi kiintoisia sisarussuhteiden selvittelyjä myöhempiin osiin. Edelleen Duanen kirjoja voi suositella: huumoria ja kiperiä paikkoja on sopivasti, eikä lopusta todellakaan selviä ajattelematta. Mikäli WSOY jatkaa näiden kääntämistä, saamme nauttia vielä pitkään Velhonuorten vaiheista – englanniksi on ilmestynyt kahdeksan osaa.

Ensimmäiseksi Rajalla-kirjasta huomaa sen kannen. Kuten alkuperäisessä englanninkielisessäkin, etukansi on vain puoleen väliin asti ja takakansi jatkuu eteen asti. Varsin käyttökelpoinen lieve vaikka kirjanmerkkinä. Sen kestävyys jatkuvassa käytössä jää kyllä kirjastossa työskentelevää mietityttämään. Felix on matkustaa Etelä-Amerikan vedenjakajalle, vuoren huipulle Costa Ricassa, josta vedet virtaavat toiselta puolen Tyyneen mereen ja toiselta puolelta Atlanttiin. Sinne päästyään hän pyörtyy ja herää toisessa maailmassa, jossa asuu mm. nurjakaisia, vaskoja, hurjatteja ja virnuleita. Felix kärsii sydänviasta ja pelkää kuolevansa lääkkeidensä loputtua, mutta tämän maailman yrteistä on osaavien käsissä moneksi. Tiede on heille tuntematonta, mutta taikuus tuttua. Voiko taikuus auttaa parantamaan Felixin kokonaan? Entä onko paluu vanhempien luokse omaan maailmaamme mahdollista matematiikan avulla? Yhdessä nurjakaistyttö Kyntelin kanssa Felix lähtee tutustumaan uuteen ja kiehtovaan maailmaan, joka on aivan erilainen kuin meidän tuntemamme. Kayn rinnakkaismaailmasta löytyy lapsukaisille mukavia olioita ja hauskoja vitsejä ja vanhemmille lukijoille kiinnostavia vertailukohtia omaan maailmaamme sekä vakaviakin aiheita. Felixin sairaus sekä yleisesti kuolemaa koskevat ajatukset ohitetaan kuitenkin varsin pienellä maininnalla, mihin hieman petyin. Liekö tullut pelko, ettei lasten- ja nuortenkirjassa voida näistä asioista puhua? Toisaalta se ei ehkä olisi sopinut kirjan muuten pirteän iloiseen tyyliin. Tarina kulkee sujuvasti ja loppu jää sopivasti avoimeksi, joten en yllättyisi jatko-osista. Tätä kirjaa voin hyvällä omallatunnolla suositella kaikille noin kymmenvuotiaille ja myös hieman vanhemmillekin maiskuille. Onnistunut makupala.

Kirjan päähenkilöt ovat Arianrhod eli Roddy ja Nichothodes eli Nick. Roddy asuu Onnellisten saarilla, Nick omaa maailmaamme muistuttavassa todellisuudessa. Roddy ja hänen ystävänsä Grundo ovat ainoat todistajat tilanteessa, jossa salaliittolaiset suunnittelevat Onnelan tuhoamista - vaikka heille se on vain vallan halua. Valtakunnan aikuiset velhot on joko huumattu tai he ovat suunnitelmassa mukana, joten nuorten sankareidemme harteille jää heidän maailmansa pelastaminen. Nick puolestaan on aina halunnut magidiksi ja matkustella muissa maailmoissa, mutta kun hänen jälkimmäinen toiveensa toteutuu, hän huomaa, ettei se ehkä olekaan niin helppoa ja hauskaa. Maailmoista toisiin matkustavien säännöt määräävät hänet Roddyn avuksi. DWJ on kertonut Nickin elämän aiemmista vaiheista jo kirjassa Deep Secret, 1997 (ei suomennettu). Sarjojen suhteen tarkkana lukijana minua harmittaisi, jollen tietäisi Nickin aiemmista vaiheista, vaikka ne eivät tämän kirjan lukua varsinaisesti haittaakaan. (Paitsi että te ette ehkä edes tietäisi, että niistä on kerrottu, jollen minä sitä tässä paljastaisi. Anteeksi.) Tässäkin kirjassa DWJ käyttää monia eri rinnakkaismaailmoja, mutta järjestelmän toimivuuden tarkempi esittely jätetään vähälle ja mietityttää pysyvätkö uudet lukijat mukana vauhdissa. Vauhtia kirjasta ei todellakaan puutu ja Roddyn ja Nickin kommentointivuorot vaihtuvat tiheään tahtiin. Kertojan vaihdunnan huomaa paitsi otsikoista, myös erilaisesta kirjasintyypistä, mikä on mielestäni mukava ratkaisu, jos vain Roddyn käyttämä fontti olisi helppolukuisempaa. Vauhti toisaalta houkuttaa ahmimaan kirjaa, mutta kuinka paljon siitä silloin jää mieleen ja muistaako kaikkia tapauksia? Itselleni jäi ainakin epäselväksi, miten noin kymmenen vuoden aikaharppaus selitettiin. Nickin, Roddyn ja Grundon lisäksi DWJ sirottelee mukaan laajan joukon karikatyyrisiä sivuhenkilöitä, joista kiintoisimpia luomuksia ovat Roddyn maailman kaupunkien henkilöitymät ja hirvittävimpiä Roddyn serkuspari - heitä et tahtoisi ikinä tavata. Eivätkä he ole edes kirjan pahiksia. Tämä ei ole missään nimessä huono kirja, mutta ei DWJ:n parhaita teoksia. Toivoisinkin kustantajan harkitsevan hänen vanhemman tuotantonsa suomentamista (esim. Chrestomanci-sarja) ja uusintapainoksia niistä kolmesta viime vuosituhannella suomennetuista (Kyylän kyydissä, Tuli ja myrkkykatko, Noidan veli). Olisin myös toivonut, että kirja olisi julkaistu suuremmassa koossa, nyt kirja on todella paksu (528 sivua) ja varsinkin Roddyn kirjoittamat kohdat vaativat erityistä keskittymistä, koska teksti on niin pienikokoista. Ei siis suositella pimeässä peiton alla taskulampun kanssa luettavaksi, mutta paremmassa valaistuksessa kyllä. Jonesin keskinkertainenkin kirja on huomattavasti laadukkaampaa kuin moni muu käännetty fantasiakirja.

Kaksikymmentä vuotta sitten olisin ollut innoissani tästä kirjasta. Sen ainaisen kuninkaanpojan sijaan kuninkaantytär joutuukin seikkailuihin ystävänsä noitapoika Oskanin kanssa! Ovatko he ihastuneita? Tietty isäkuninkaan kuolema oli ikävää, mutta kyllähän neljätoistavuotias Thirrin pärjää kuningattarena, vaikka ylivoimaisen vahva vihollinen haluaakin valloittaa Jäämaan. Hänhän on loistava hallitsija, taistelija, strategi ja diplomaatti, joka saa puhuttua avukseen ihmissudet, jättiläislumileopardit ja vampyyrit… Ikävä kyllä arvostelija on nyt jo yli kolmekymppinen eikä ole enää innoissaan jokaisesta vastaantulevasta fantasiakirjasta. Vuonna 1986 olisin ollut, mutta silloin niitä ei montaa ollut saatavilla. Olkaa onnellisia, te nykyajan lapset ja nuoret. Teillä riittää luettavaa, vaikka laatu ei ehkä aina olekaan aivan priimaa. Eihän sillä ahmimisiässä edes ollut väliä, kunhan oli paljon juonenkäänteitä ja komea sankari ja kaunis sankaritar. Kaikkea tuota tästä kirjasta kyllä löytyy. Nuorena sitä nautti tällaisestakin tarinasta, kun ei ollut vielä tutustunut satoihin paremmin kirjoitettuihin tarinoihin ja kliseetkään eivät vielä haitanneet. Kliseitä ja aukkoja logiikassakin löytyi enemmän kuin nykyisin jaksan sietää. Kuinka ihmissusilla muka kesti niin hirmuisen kauan ennen kuin ehtivät apuun? Ja jäikö Jäämaahan oikeasti henkiin yhtään nuorta miestä, kuka siellä tekee työt ja siittää seuraavan sukupolven, koska vihollisen lahtaus tuntui niin perusteelliselta verrattuna Jäämaan kokoon. No jatko-osahan sen tietysti selvittää, valitettavasti. Tai sitten ei. Eiköhän siinäkin ole sujuva juoni ja lisää outoja otuksia. Plussaa tässä kirjassa olivatkin ainoastaan ne jättiläislumileopardit. Suositellaan ahmimisiässä oleville fantasian harrastajille. Enemmän lukeneet, hankkikaa parempaa luettavaa ja pysykää kaukana.

Fantasian monet maailmat -kirja koostuu kymmenestä luennosta, jotka on pidetty Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen ja Englannin kielen laitoksen yhteistyönä keväällä 2003. Fantasiaa tutkitaan useammassakin artikkelissa kansantarinoiden ja myyttien kautta ja osoitetaan niiden merkitys fantasian historiassa. Mielestäni kiinnostavin artikkeli löytyi heti alusta: Johanna Sinisalon esittely fantasiasta lajityyppinä sekä fantasian vaikutusta hänen omien kirjojensa kirjoituksessa. Esittely olisi perusluettavaa kaikille genrestä kiinnostuneille. Sinisalon kaavio fantasian alalajeista on ajatuksia herättävä niin kokeneelle kuin uudellekin fantasian lukijalle. Toinen kiinnostava oli Irma Hirsjärven selvitys science fictionin suosiosta Suomessa aiemmilla vuosituhansilla. Ennen kuin suomeksi oli ilmestynyt mitään, suomalaiset lukivat utopioita ja muita genren ensimmäisiä teoksia latinaksi tai ruotsiksi. Pakollinen Tolkien-artikkeli on historiallinen tapaus, sillä se on kirjoitettu jo 1971, ennen kuin yhtään hänen kirjoistaan oli suomennettu. Ehkäpä sitä olisi voinut ajanmukaistaa käyttämällä nyt jo vakiintuneita suomalaisia käännöksiä, sillä ennen kuin ymmärsin artikkelin historiallisuuden, ja että artikkelin kirjoittaja, Sirkka Heiskanen-Mäkelä, on itse kääntänyt termit, Shire, Baggins ja erityisesti "keijut" häiritsivät pahasti. Sabine Wienker-Piepho tutustuttaa meitä J. K. Rowlingin nerouteen ja kuinka hän käyttää vanhoja myyttisiä olentoja Harry Potter -sarjassa. Aiheestahan on kirjoitettu kokonaisia kirjoja, mutta tästäkin saa hyvän käsityksen ja se ehkä innostaa Potter-faneja hakemaan lisätietoja. Toinen artikkeli, josta löytyy laajemminkin tietoa, jos kiinnostui, on Suvi Niinisalon keijukaisten historia - lokakuussa ilmestyi hänen kirjansa tästä aiheesta Atenan julkaisemana. Kirjan päättää Jean-Yves Malherve kertomalla fantasiasta ranskankielisten näkökulmasta. Tätä artikkelia voi suositella kaikille kaunokirjallisuutta lukeville, joita kiinnostaa ranskankielinen kirjallisuus. Muissa artikkeleissa yhteisenä nimittäjänä on fantastisten elementtien analysointi, esimerkiksi oman todellisuutemme ongelmien heijastamiseen. Maria Ihonen käsittelee niitä lasten ja nuorten kirjallisuudessa ja Matti Savolainen käyttää esimerkkinään Delanyn Nevèrÿon-sarjaa. Wienker-Piepho vertaa kansantarinoiden ja satujen tapoja nykyfantasian tapaan käyttää niitä; Jyrki Vainonen kertoo omista kirjoistaan, joiden fantasiaelementit hän näkee surrealismina. Pienenä ongelmana näen sen, että eräässä alun artikkelissa tulee esille selittämättä Tzvetan Todorov ja hänen selityksensä fantasian suosiosta - jollet ole jo perehtynyt fantasian tutkimukseen, Todorov ei merkitse sinulle mitään. Se olisi ollut hyvä selittää viitteessä, joita suurimmassa osassa artikkeleita on paljon ja erittäin mielenkiintoisia nekin, ei pelkästään lähdeteoksia. Todorovia selitetään vasta viimeisessä artikkelissa. Tästä kirjasta on varmasti iloa niin vähän kuin paljonkin fantasiaa lukeneelle, koska se käsittelee niin monia aiheita. Jokainen voi valita oman kiinnostuksen kohteensa. Toivottavasti Fantasian monet maailmat -kirja löytää sellaisiakin lukijoita, joille fantasia ei ole tuttu genre. Suositellaan tasapuolisesti sekä fantasian harrastajille että muuten vaan kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Syvintä velhoutta on toinen osa Nitan ja Kitin seikkailuista kertovaa Velhonuoret-sarjaa. Suosittelisin lukemaan ensimmäisen osan, vuonna 2003 ilmestyneen Haluatko velhoksi ennen tähän kirjaan tarttumista. Sen verran tiiviisti juoni tässä jatkuu. Nyt Yksinäinen Voima täytyy pysäyttää meressä. Nitan ja Kitin on jätettävä rentouttava lomansa ja osallistuttava vaaralliseen Kahdentoista laulun rituaaliin yhdessä merten velhojen, valaiden kanssa. Voidakseen tehdä sen heidän on muututtava valaiksi itsekin. Mutta loitsu on vaarallinen ja saattaa saada heidät kokonaan unohtamaan ihmisyytensä. Nitan vanhemmat tuottavat kanssa ongelmia, koska miten nuoret selittävät katoamisensa useaksi päiväksi? Nita joutuu kohtaamaan vanhempansa ja selittämään miksi hänelle on tärkeää jättää perheen yhteinen loma. Vanhempien suojelevat reaktiot ovat hyvin ymmärrettävissä. Uskoisin, että kaikki meistä ovat joskus olleet tilanteessa, jolloin on äärimmäisen tärkeää päästä jonnekin, eivätkä vanhemmat tahdo luottaa vain sinun sanaasi siitä. Olosuhteet eivät liene kenelläkään olleet aivan vastaavat, mutta tilanteeseen voi helposti samaistua. Kahdentoista laulu on kirjaimellisesti laulamalla esitettävä loitsu ja on varmasti asettanut haasteen kääntäjälle. Hän on selvinnyt urakastaan varsin kiitettävästi. Minua kiinnostaisikin kovasti verrata tältä osin alkuperäistekstiä suomennokseen. Joissain kohdin kirja on hidas, innokkaimmat toiminnan ystävät saattavat ohittaa kauniit meren kuvailut odotellessaan jotain tapahtuvaksi. Valaiden elämä on esitetty kiinnostavasti ja menee minulle täydestä. Varmasti kirjailija on tutkimustyönsä tässä asiassa tehnyt. Eri lajien erilaisuutta on yritetty korostaa. Kirjailija tuo selkeästi esiin kantansa luonnonsuojelun tärkeydestä. Luen kyllä mielelläni seuraavankin.

Pidin paljon aiemmasta McIntyren kirjasta Unikäärme (Like 2002). Joten olin odottanut monta vuotta, milloin hänen Nebula-palkinnon voittanut kirjansa Aurinko ja kuu ilmestyy suomeksi. Se oli ollut kustantamon listoilla jo pitkään, viivytys johtui ymmärtääkseni käännösongelmista. Ikävä kyllä jouduin pettymään, sillä en pitänyt tästä kirjasta yhtä paljon kuin Unikäärmeestä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tämä olisi huono kirja – varsinkaan verrattuna muuhun käännösfantasiaan. Aurinko ja kuu on vaihtoehtohistoria, joka sijoittuu 1600-luvulle, Aurinkokuninkaan hoviin. Heti kirjan alussa on henkilöluettelo, josta voi tarkistaa, ketkä tarinan henkilöistä ovat oikeasti olleet olemassa. Jo tässä vaiheessa tunsin kaipaavani pientä historian kertausta. Harmittelin heti suomalaista käytäntöä kääntää hallitsijoiden nimet, sillä muuten ranskalaisten nimien keskeltä Ludvig ja Jaakko (Englannin maanpaossa oleva kuningas) pistivät ilkeästi silmiin. Henkilöitä oli niin paljon, että luettelo oli ehdottomasti tarpeellinen. Marie-Josèphe de la Croix saapuu viattomana neitona luostarista keskelle hovielämää, jossa tanssitaan kuninkaan toiveiden ja oikkujen mukaan. Marie-Josèphe on hieman ärsyttävänkin täydellinen sankaritar, kaunis, viisas ja moniosaaja. Hänen veljensä Yves, jesuiitta ja tiedemies, on hovin uusin sankari: Hän on onnistunut vangitsemaan tarunhohtoisen merikäärmeen ja kuningas toivoo saavuttavansa kuolemattomuuden syömällä sen. Marie-Josèphe huolehtii merikäärmeestä ja huomaa ymmärtävänsä sitä, sillä merikäärme pystyy kommunikoimaan telepaattisesti hänen kanssaan. Kirja alkaa vangitsemiskohtauksella, mutta juonen vauhti hidastuu hoviin saavuttaessa ja muuttuu kuvailevammaksi. Välillä oli jopa vaikeaa palata kirjan pariin, koska juoni eteni niin hitaasti. Onneksi kirjan edetessä esille nousee kreivi de Chrétien, kiehtovan ristiriitainen hahmo, joka toisaalta on kuninkaan arvostettu neuvonantaja, mutta joka tahtoo myös auttaa Marie-Josèphea pelastamaan merikäärmeen. Kirja kuvaa upeasti hovielämää, McIntyre on nähnyt paljon vaivaa tutkimustyössään. Sen aikainen uskontokäsitys kuvataan myös tarkkaan. Onko merikäärmeellä sielu? Miten sen voi todistaa, onko oikein surmata ajatteleva olio vain yhden miehen oikun vuoksi? Näihin kysymyksiin jokaisen pitää löytää itseltään oikea vastaus, kyllä tästä kirjasta ajattelemisen aihetta löytyy. Toisaalta kirja on kuvaus Marie-Josèphen kasvusta aikuisuuteen. Ehkä kuitenkin juuri päähenkilön hahmo pettää pahiten, samoin turhan laaja sivuhenkilöiden kaarti, joita täytyy vain käydä tarkistamassa henkilölistalta. Kreivi de Chrétien ja merikäärme itse tekevät kirjasta kyllä lukemisen arvoisen, mutta turhan dramaattista pukuloistoa tämä joskus muistutti. Ehkä senkin voi katsoa tulkitsevan aikakautta, jota kirja kuvaa. Kirjan lopussa on myös McIntyren mielenkiintoinen kertomus siitä, mistä tämä tarina oikein sai alkunsa. Suosittelisin Aurinko ja kuu –kirjaa erityisesti historiallisista romaaneista pitäville. Mikäli olet enemmänkin miekka- ja magialinjoilla, ei tämä ole sinulle se oikea kirja. Omat tunteeni ovat varsin ristiriitaiset, pidän joistain asioista tässä kirjassa, mutta toisista en.

Lähdin liikkeelle kirjan kanssa jo valmiiksi negatiivisella mielellä, joten olisin voinut ainakin yllättyä positiivisesti. Kirja on hyvin perinteistä (ilkeämmin kliseistä) fantasiaa. Jos haluaa fantasiaa ilman, että siinä on mitään uutta ja kiehtovaa, niin tämä on loistava valinta. Mutta kun maailma ei kiehdo eikä jaksa välittää miten päähenkilölle käy, jää itse lukukokemus hyvin latteaksi.