Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Jyrki Vainosen "Lasin läpi" saa suurimman plussansa siitä, että se on novelleista koostuva kirja, ei kokoelma hajanaisia novelleja. Näillä teksteillä on yhteinen teema, tekemistä toistensa kanssa, niissä häiritsevät ja viihdyttävät melko pitkälle samat asiat. Kukin novelli on kirjoitettu valaisemaan omalla tahollaan Vainosen painottamia seikkoja: yksinäisyyttä, outoutta maailmasta, jopa jonkinlaista perverssiä elämän koomisuutta. Ensimmäinen novelli lupaa paljon. Toinen on hyvä. Kolmannessa lössähtää, ja neljännen jälkeen jo huokaisee helpotuksesta, ettei näitä kuitenkaan ole niin kovin montaa. Loppua kohden tasapaksuuteen turtuu. Tietyssä mielessä novellit ovat niin samanlaisia, että toisen etu heijastuu heti toisen puutteeksi. Kuten takakannen mainostekstitkin lupaavat, Vainosen kertojanääni on omaperäinen. Tekstien ideat ovat erittäin mielenkiintoisia ja luovia, ja nostavat jo sinällään arvion kolmeen tähteen. Tietty surrealistisuus, melkein-fantasia, toimii hyvin ilmaisukeinona. Eikä se kotimaisuuskaan koskaan ole miinukseksi. Suosittelen kaikille niille, jotka tykkäävät lyhyistä, selkeistä ja silti todella oudoista teksteistä, mutta eivät kuitenkaan mistään liian oudosta. Kansitaide on kaunis, joten myös vihreän värin ystäville. ;)
Hmm. Täytyy myöntää, etten pitänyt tästä kirjasta niin paljon kuin jotkut ovat sanoneet. Mutta jännitystä löytyi, tarina oli moniulotteinen ja kiehtova, henkilöt enemmän tai vähemmän aidontuntuisia. Hobbin pahin vika on mielestäni loput - ensin kiihdytetään tunnelmaa loppuhuipennusta kohti tultaessa, ja kun se on ohitse, kaikki ongelmat hoituvat kuin itsestään. Se tulee mielestäni hyvin esille etenkin trilogian viimeisessä osassa. "Salamurhaajan oppipojan" vihoviimeinen lukukin on kuin lukisi historiankirjaa, jossa luetellaan tiivistettynä luettelona tapahtumien seuraukset. Myös lukujen alut olivat osin tönkköjä - niiden tietopläjäykset olisi voinut jakaa tasaisesti tekstin sekaan ja ilmaista vaikkapa oppituntien tai keskustelun muodossa. Ja toinen asia on Uljas. Koko ajan lukiessani mietin, että kuinka toisenlainen tarinasta olisi tullutkaan, mikäli Uljas olisikin jäänyt hoviin. Burrich olisi ollut onnellisempi, Galen mukavampi jne. Lisäksi vielä Vaisto. Ensin minulla oli siitä hyvä käsitys, mutta kun kuulin Burrichin mielipiteen ja perustelut kyseisen taikuuden harjoittamisesta, aloin suhtautua siihen hieman samalla tavalla. Mutta kuitenkin, päälisin puolin hyvä kirja, nipotukset lähinnä omissa mielleyhtymissäni.
Sanoisinko heti alkuun, että älyttömän mielenkiintoinen kirja. Koska tällä myös on olevinaan jonkinlainen kulttimaine, luettujen kirjojen joukossa se on oikein itseoikeutetulla paikallaan. Eikä suotta. Puoltaisin kirjan lukemista kaikille (kaunokirjallisen)yleissivistyksen ystäville ja niille, joiden aikatauluista ei löydy tilaa isolle tiiliskivelle, mutta haluavat silti lukea laadukkaan ja viihdyttävän kirjan. Kauheaksi, pelottavaksi tai ahdistavaksi tätä ei voi sanoa. Tosin mieltä kutkuttaa ajatella, miltä tämä on tuntunut vuoden 1886 lukijasta... Kirja on ajatuksiltaan kutkuttava, omaleimaisella tavallaan hiukan hurja ja yksinkertaisesti kannattava teos lukea. Mutta huomio, vain brittikirjallisuuden ystäville. Aikakausi ja kotimaa paistavat läpi kuin akvaariota katsoisi.
'Llyrin linna' oli pettymys 'Hiidenpadan' jälkeen. Tarina ei ole kovin syvällinen loppua lukuunottamatta ja tuntuu hyppivän eteenpäin ja tuntuu keskeneräiseltä. Tarinassa Taran saattaa Eilonwya Monan saarelle Dinas Rhydnantin linnaan, missä kuitenkin naamioitunut Gwydion varoittaa prinsessaa uhkaavasta vaarasta. Pian petturi hovimarsalkka Magg kaappaa Eilonwyn ja alkaa villi etsintämatka halki saaren. Taranin mukana prinsessaa etsivät Gurgi, bardi Flweddur ja tohelo mutta hyväntahtoinen prinssi Rhun. Joukko törmää niin musikaaliseen jättiläiskissaan kuin itsekkääseen pelkurijättiläiseen. Lopulta he saavuttavat Gwydionin ja kaikki ratkaistaan Caer Colurissa, meren saartamassa rauniolinnassa ja Llyrin suvun entisessä keskuksessa jossa Eilonwyn on valittavan perintöosansa tai tuntemattoman välillä. Mieleenpainuvimpia uusia hahmoja olivat jättiläiskissa Llyan ja ahne pelkuri Glew, joka on vanginnut itsensä maan alle luoliin kasvattuaan juomiensa ansiosta jättiläiseksi. 'Llyrin linna' ei ole kovin yllättävä kirja, samaa tasoa suunnilleen kuin 'Kolmen Kertomus'. Suosittelen kirjaa Prydainin kronikat aloittaneille, sillä muuten se ei yllätä paljoakaan eikä ansaitse niin suurta arvonantoa. Harmaat Kulissit häiritsevät edelleen, mikä vika kaikissa Alexanderin suomennetuissa teoksissa. Arvosana: 8-.
'Hiidenpata' yllätti minut. 'Kolmen kertomuksen' jälkeen odotin jatkon olevan samanlaista perustason fantasiaa. Mutta 'Hiidenpata' olikin parempaa tavaraa. Tarinassa on syvällistä filosofiaa ja dramaattista ja tragedista tuskaa Taranin joutuessa vaikeiden valintojen eteen ja kokemaan ihmissielun pimeän puolen taistellessaan Hiidenpadasta, kuolleet tahdottomiksi orjiksi henkiin herättävästä maagisesta esineestä. Hiidenpata on syvällisempi kuin 'Kolmen kertomus'. Prinssi Gwydion kokoaa kokouksen Caer Dallbeniin mistä lähdetään ryöstämään Hiidenpataa Annuvinin herralta Arawnilta, joka käyttää pataa Patasyntyjen, henkiin herätettyjen kuolleiden orjien luomiseen jotka ehdottomasti tottelevat Arawnia. Mutta kolme noitaa ovatkin ehtineet edelle ja hakeneet padan takaisin, sillä Arawn olikin vain lainannut pataa ja sitten jättänyt sen palauttamatta. Taran joutuu oudoille ja vaarallisille poluille etsiessään pataa. Mukana ovat 'Kolmen kertomuksesta' tutut Eilonwy aina terävinen kielineen ja loogisine päätelmineen, avulias Gurgi ja lörppäsuinen bardi Flweddur sekä kääpiö Doli. Lisäksi joukossa on bardi Adaon ja Pen-Llarchaun prinssi Eidyon, jota kalvaa kunnianhimo. Kenties mieleenpainuvin hahmo oli Gwystyl-haltia, ruikuttavan ja kitisevän pelkurin hahmon taakse kätkeytyvät voimallinen velho ja sankari. Taran on alussa samanlainen ärsyttävä kuumakalle ja möhlijä kuin 'Kolmen kertomuksessa', joka onneksi kuitenkin kasvaa tarinassa eheäksi henkilöksi. Kirjassa on paikoin pientä moralisoinnin makua mutta se ei haittaa kokonaisuutta. Ainoa mikä aiheuttaa miinusta kirjalle, on Harmaiden Kulissien ongelma. Taustat jäävät epäselviksi kun niitä ei kuvailla paljoakaan. Lisäksi tarina tuntuu välistä loikkivan eteenpäin. Mutta hyvä kirja silti ja suosittelen kaikille koskettavaa fantasiaa etsiville. Arvosana: 9-.
Uuden Paratiisin takakansiteksti on melkoisen liioittelevaa mainostekstiä taitavan harrastelijan esikoiskokoelmalle. Parhaimmillaan Ahosen tekstit ovat hauskoja ja osuvan satiirisia. Varsinkin niminovelli venyy kuitenkin liian pitkäksi. Marko Ahosen elokuva-arvosteluja kannattaa seurata, mutta tämä ei ole jäänyt historiaan erityisen merkittävänä teoksena. Mutta ei huononakaan.
Tämä tieteisromaani 90-luvulta ei ole vanhentunut hyvin. Kirjailijalla on yhteiskunnallista sanomaa, mutta scifin kliseet, tyylin hyppelehtiminen ja muu sekavuus puurouttavat lukukokemuksen melko latteaksi. Henkilökuvauskaan ei yllä erityisen syvälliseksi.
Etsiväkaksoset oli aikoinaan melko hauska nuorten kirjasarja, samaa kaavaa muuntelema pitkä sarjakirjojen jono. Rakettiarvoitus on scifiä vain äärimmäisen rajallisessa mielessä: kylähulluna pidetty keksijä rakentaa rakettia takapihallaan. Rikolliset tai joku muu taho pyrkii hyötymään asiasta ja etsiväkaksosia tarvitaan.
Tunnottomien valtakunta on outo postmodernistinen teos, josta ei jälkeenpäin paljoa muista. Juonetonta tajunnanvirtaa, seksin ja väkivallan ja niiden yhteenkietoutumisen kuvausta. Suositellaan William Burroughsin tapaisen kokeellisen kirjallisuuden ystäville.
Pienoisromaani Kivi-paperi-sakset on nykyisin jo hieman vanhentunutta scifiä. Tarinan runko tulee kyberpunkin kliseistä, ja tekniikan ja maailmantilanteen osalta aika on jo ajanut Suomentajan esipuhe ja kirjan lopussa oleva sanasto eivät nykyään ole niin tarpeellisia ainakaan varsinaisen kohderyhmän kannalta, kun internetin tietokannat ovat saatavilla, scifin historiaa ja japanilaista kulttuuria tunnetaan Suomessakin jo paremmin. Jos nämä seikat eivät haittaa, niin McDonaldin käyttämä kieli ja kerronta on ihailtavan herkkää ja taitavaa. Liialla pituudellakaan tätä kirjaa ei ole pilattu. Päähenkilön ja hänen rakastettunsa suhteesta tulee mieleen Simon Ingsin Rautakalan kaupunki, osin siksi että molemmissa henkilöinä ovat taidealan opiskelijat. Kaksi ja puoli tähteä.
Zenase oli nuorelle lukijalle hauska, toiminnallinen ja mielikuvituksellinen avaruusooppera. Vanhemmasta lukijasta Bayleyn näennäistieteelliset pohdinnat eivät ole kovin kiintoisia. Kokonaisuus jää hieman sekavaksi.
Kirja oli ihan hyvä ja salaperäinen. se oli myös jotenkin pelottava. En tiedä miten mutta se oli vaan. Tamzin on rohkea tyttö joka uskoo että Sininen hevonen voittaa. Niin uskon minäkin:) Mitä luulette, että onko Kuunvalo oikeasti Sininen hevonen? MInä uskon!
'Tuulihevonen' jatkaa 'Mosaiikkilinnun' tarinaa jotenkin syvemmällä ja reaalimmalla tavalla, kenties siksi että Adulkar III on nyt aikuinen mies, joka ryhtyy vuosien toimettomuuden ja erämaassa vaeltelun jälkeen toimintaan pelastaakseen perheensä ahneelta sisareltaan keisarinna Kiiralta. Jinnitin osa muuttui tärkeämmäksi ja syvällisemmäksi 'Tuulihevosessa' ja Beean ja Iria Inessan osalta tarina jäi jännittävästi ja hieman karmivasti kesken. Uusi yllätys tarinassa oli Janiksen tuominen esille ja kertomalla tästä enemmän. Ja samalla Viertola muuttaa hänet roistosta opportunistiksi, omaksi hyväkseen toimivaksi henkilöksi. 'Tuulihevonen' toimii siltana 'Mosaiikkilinnun' ja viimeisen osan välillä, jatkaen 'Mosaiikkilinnun' tarinaa ja pohjustaen viimeistä osaa. Tarinaa jää jännittävällä tavalla auki ja lukija jääkin odottamaan Oman keisarien aikakirjojen viimeistä osaa. Yksi yllättävä hahmo kirjassa oli Temmu, Unennäkijä. Aluksi hän vaikutti nyhveröltä ja epätietoiselta hölmöltä, mutta kasvoi tarinassa vahvemmaksi ja ovelammaksi, kiitos Anasseerun kuoleman ja Unnan uhanneen kidutuksen. Temmu paljasti kyntensä manipuloimalla keisarinnaa tämän sitä huomaamatta ja nousemalla Mun'tia vastaan. Tarina on hyvä ja kilpailee Auerin kanssa kotimaisen fantasian huipusta. Suosittelen kirjaa kaikille loistavaa kotimaista fantasiaa etsiville, tosin 'Mosaiikkilinnun' lukeminen ennen 'Tuulihevosta' helpottaa tarinan kaikkien osien ymmärtämistä. Arvosana: 9-.
Tämä kirja oli mukava lukukokemus. Hienoja oivalluksia Pratchettilta, kuten aina. Näin itsekin kun olen teini, oli kiva lukea Kiekkomaailman uudesta villityksestä. Olin aivan mukana tarinassa viimeiseen lauseeseen asti. Sain myös nauraa makeasti kyllin usein! Sen bändin musiikkia olisi kiva kuunnella, kunhan ei muutu sekopäiseksi, kuten kirjassa! Suosittelen lämpimästi.
'Henkivaeltaja' oli parempi kuin esiosansa 'Suden veli'. Kirjassa oli vähemmän kliseitä kuin edellisessä osassa ja tarina ja juonta oli muutenkin vaikea ennakoida. Tosin ainoa mistä en pitänyt, oli se miten henkilöt toisinaan olivat niin typeriä tai epänormaalin naiiveja, ettei normaali ihminen käyttäydy niin. Lisäksi Torak muistutti yllättävän paljon Alexanderin Tarania, kummatkin kuvataan typeriksi kuumakalleiksi jotka möläyttelevät suustaan tai tekevät typeryyksiä. Mutta, kirja oli hyvä ja siinä osaltaan taas valotettiin tulevia ja menneitä tapahtumia. Suden paluu näyttämölle oli ihan jees, mutta sen mukamas erottaminen Torakista tuntui kirjailijan teennäiseltä tempulta lisätä dramatiikkaa. Kirja on hyvä ja luettava, ei mitään huippua mutta miljööltään mielenkiintoisa. Suosittelen 'Suden veljen' lukeneille. Arvosana: 8-.
Scifiksi idea ei sinänsä ole mitenkään uusi: matkata toisiin mailmoihin. Tässä se tapahtuu putoamalla hiukkaskiihdyttimeen ja päätymällä kirjan henkilöiden päiden sisäisiin todellisuuksiin. Niin lupaavalta kuin idea vaikuttaakin, on se pilattu liiallisella asenteellisuudella henkilöiden sisäisiä tuntemuksia kohtaan. Yksikään maailma ei toimi, ja niistä halutaan äkkiä pois. En tiedä, vaikuttaako kirjan syntymaa ja -vuosi (USA ja 1957), mutta erityisesti kommunismi ja kommunistit nähdään jonakin pahana, mutta mahdottomana kitkeä. Kirjan viesti tuntuu olevan "Ole realisti; uskovaisten, pikkuporvarillisten kulttuuri-intoilijoiden, vainoharhaisten ja kommunistien maailmat olisivat kamalia paikkoja." Vielä kun tähän lisätään suomentajan räikeät yhdyssanavirheet ja loppua kohden latistuva tunnelma ja ahdasmielisen tuntuiset henkilöhahmot, voin sanoa, etten kamalasti pitänyt. Alkupuoli oli hyvä, tunnelma nousi sopivasti, kunnes ensimmisestä maailmasta päästään pois. Siitä lähtien kirjan kiinnostavuus latistuu hitaasti loppua kohden, vaikka siinäkin esiintyy jokunen mielenkiintoa herättävä kohta. En suosittelisi kenellekään, joka ei halua irvailla edellä mainitun tyyppisten henkilöiden kustannuksella. tai sitten kannattaa lukea vain alkupuoli. Lyhyesti: idea hyvä, yleisesti ottaen muu tökkii.
Kirja sisältää Arthur-perustarut paikoin oudosti lyhennettynä ja nuoria lukijoita varten sensuroituna. Satuhenkisyys ja kansantarinamaisuus tuo tunnelmaa, mutta muuten tätä ei juuri voi suositella. Alkuperäisteosta tai teoksia ei mainita missään, Otavan olisi suonut kustantaa tämän tilalla jonkin muun Arthur-teoksen uusintapainoksen ottamisen sijaan.
Lukaisinpa tuon tuossa viimein. Totesin sen olleen hiukkasen vähemmän kuin odotin, muttei silti oikeastaan huonokaan. Kuten Camaro sanoikin, kirjan kieli oli vähän liiankin sujuvaa luettavaa. Kuvailua olisi kaivattu ihan vain tunnelman luonnin avuksi – yksityiskohtia mm. ympäristöstä, henkilöiden reaktioista (muidenkin kuin päähenkilöiden), ilmeistä, laivoista johon hyökättiin… Kyllä, kaikki tuollainen vaikuttaa paljonkin lukijan eläytymiseen. Kirjan kyllä luki helposti ja kevyesti, mikä ei ole huono juttu, mutta kaikki oli vähän liiankin riisuttua. Eräs asia oikeastaan erottaa tämän kirjan muista johon olen törmännyt: läheskään kaikki uhkaavat fifty-fifty-tilanteet eivät kerrankaan paljastuneet one-ninetynine-tilanteiksi, joissa asiat menevät joka tapauksessa lopulta päin prinkkalaa ja ihmisiä kuolee ja päähenkilö on taas lähtöpisteessä ja entistä pahemmassa pulassa. Kerrankin uhkaavat vaikeudet saattoivat jäädä toteutumatta, mikä tuntui jo niin kummalliselta että jokaisen vältetyn uhan jälkeen jäin vain toljottamaan kirjaa, ja kaikki alitajuntaan pesiytyneet pelot haihtuivat hiljalleen ja helpottavasti pois. Harvinaista, harvinaista. Haluaa jatko-osan tänne. Kiteytys: Tämän voi lukea. Ei välttämätöntä, mutta ihan hyvin tämän lukea voi.
Hankala kirja. Hauska tarina, kerronta yliampuvaa kolinkilin-kamaa, joka sopii lapsille tai ääneen luettavaksi. Kuitenkin teos on liian laaja lapselle, joka ei ole mikään lukutoukka. Kuvitus paikkaa asiaa jonkinverran, koska on suorastaan herkullisen houkutteleva. Tarina, ja sen aihe menisi isommille lapsille, mutta kerronta on kovin lapsellinen. Todella vaikea kirja, en tiedä kenelle tätä suosittelisi. Monsterimuistelmat on kuitenkin hauska kirja, vauhdikas tarina, henkilöhahmot värikkäitä, mielikuvitusta ei ole säästelty, enkä muista lukeneeni yhtään vastaavaa kirjaa. Tutustumisen arvoinen. Ehkä tämä pitää lukea oikeanlaisella asenteella ;)
Melko lyhyt ja pieni kirja, siltä tuntui kun luki pokkarina. Takakansitekstin olisin kirjoittanut eri tavalla, koska se vei taas vähän hakoteille. Siksi tuntuikin, että kirja loppui kummallisesti. Oli mukava lukea, vaikka en suuria naurukohtauksia saanutkaan. Ei niiden suuria tarvitse olla, kunhan hymyillä saa! Mukava kirja.
"Tuomiopäivän kirja" onnistui yllättämään minut positiivisesti. Se on jännittävä aikamatkailuaiheinen scifiromaani, jossa tarina etenee kahden näkökulmahenkilön, Kivrinin ja herra Dunworthyn tahoilla. Varsinkin loppua kohden jännitys tiivistyy, rutto raivoaa ja ruumiita alkaa kaatuilla. Muutamat kuolemat saavat sävähtämään, eikä Willis anna armoa henkilöilleen, vaikka martinmaiseen verellä mässäilyyn ei sentään yllytä. Loistava opus, teki suuren vaikutuksen. Ainoana haittapuolena voisin mainita sen, että kirjaa ei stressaantuneena kannata lukea, sillä etenkin herra Dunworthyn luvuissa hermoillaan yhtä sun toista WC-paperista ärsyttävään rouva Gaddsoniin.
Tarina oli hyvä ja omaperäinen, miellyttävä aihe, dzinnit, oli valittu tähän kirjaan. Hieman minua ärsytti se helppous jota John ja Philippa kohtasivat. Tarina oli jännittävä ja mielenkiintoinen, samalla kun John ja Philippa saavat kuulla olevansa dzinnejä ja totuttelevat voimiinsa ja kykyihinsä, Nimrod hakee heidät seikkailuun jossa lopulta taistelleen maailman tasapainosta, Hyvän ja Pahan suhteesta. Egyptissä tapahtuvat seikkailut ja Akhenatenin hauta sun muut olivat mielenkiintoisia. Kirjan hauskimpia kohtia olivat ne, missä John tai Philippa toteuttivat vahingossa ihmisten toivomuksia. Kirja ei ole kovin syvällinen tai dramaattinen, pikemminkin nuorten elokuvakäsikirjoituksen tasoa. Ibliksen ja ifritien tarkoitusperät jäivät vähän epäselviksi. Kirja oli hyvä ja omaperäinen ja suosittelen sitä kaikille jotka etsivät mukavaa, ei niin laadukasta mutta omaperäistä lukemista. Arvosana: 8.
Babylonin sininen dzinni on varsin samankaltainen kuin edeltäjänsä Faaraon haudan vangit. Tosin BSD:ssä juoni laajenee ja syvenee samalla kun John ja Philippa tutustuvat syvemmin dzinnien maailmaan. Tarinassa John ja Philippa hytisevät New Yorkin talvessa, kunnes Philippa osallistuu Dzinnversoturnaukseen, josta hänet diskataan kun hänet lavastetaan syylliseksi. Pian Nimrod saa tietää Salomon Grimoiren olevan varastetun, ja hurja matka alkaa, joka kulkee Transilvaniasta aina Kairon ja Berliinin kautta Irakiin ja Samarraan. Philippa kidnapataan salaisia rituaaleja varten ja Johnilla on kiire pelastaa sisarensa, ennen kuin hänestä tulee jotakin muuta kuin entinen Philippa. Kirja pysyi kasassa, tosin minua hieman ärsytti se helppous jolla he huijasivat itsensä Yhdysvaltain sotilastukikohtaan, ja se miten kaikki dzinnit ovat rikkaita ja myös John ja Philippa elävät rikkaan New Yorkilaisen liikemiehen lasten elämää, voisi sanoa amerikkalaista unelmaa. Kirja oli ihan kiva, pysyi kasassa ja muutamia kliseitä lukuunottamatta omaperäinen tarina. Suosittelen kirjaa Faaraon haudan vangit kirjan lukeneille. Arvosana: 7+.
"Ruusun herra" on legendaarisista Weisin ja Hickmanin kirjoista tuttuun pseudokeskiaikaiseen Krynnin maailmaan sijoittuva , tyypillinen miekka-ja-magia -fantasiakirja, joka avaa "Solamnian nousu" -nimisen trilogian. Aivan Weisin ja Hickmanin tasolle kirja ei kuitenkaan yllä, vaikka se monine puutteineen onkin kelpoa iltalukemistoa. Tarina alkaa vauhdikkaasti miekkamittelöllä ja klassiseen tapaan takaa-ajolla. Päähenkilö,karaistunut ex-ritari Jaymes Markham, maalataan heti alussa salamurhaajaksi, ja sillä mässäilläänkin puoli kirjaa aivan turhaan. Henkilöt kirjassa ovat sangen yksipuolisia ja pahimmillaan jopa lähestulkoon mitäänsanomattomia. Ärsyttävintä on kuitenkin henkilöiden supersankarimainen käytös ja tapa, jolla he selviävät tilanteesta kuin tilanteesta vain taikasauvan näpäytyksellä. Kertomuksen auttamattomasta kliseisyydestä kielii myös se, että sen henkilögalleriaan lukeutuu kaunis prinsessa, jörö kääpiö, kaikkivoipa velhotar ja koomisena kevennyksenä muutama hupsu maahinen. Ja sopasta löytyy ilman muuta salamyhkäinen ennustus, verenhimoinen hiisiarmeija sekä muista keskinkertaisuuksia. Välillä kirjailijan jalat eivät tunnu pysyvän maan pinnalla, siitä hyvänä esimerkkinä se, kuinka hiidet tuhoavat kokonaisen kaupungin hetkessä, mutta kärsivät rökäletappion pientä maajussilaumaa vastaan vain ja ainoastaan siksi, että päähenkilö taikamiekkoineen sattuu osumaan paikalle. Erinäisistä epäkohdistaan huolimatta Niles on onnistunut kohtalaisen hyvin, ainakin mitä tulee hänen aiempaan tuotantoonsa (vrt. esim. eeppisiin mittoihin (hohhoijaa) yltävä "Lohikäärmeet". Kirjan loppu noudattaa ennalta-arvattavuudessaan satojen edeltäjiensä klassisia ratkaisuja, ja pieni kolmiodraama romantiikanpoikasineen on kuin päälle huitaistu. Omasta mielestäni Nilesin suomennetuista romaaneista tähänastisista paras, "Viimeinen kääpiökuningas" ylittää "Ruusun herran" tason roimasti. Ja vaikka kyseinen opus ei niitä syvällisimpiä lukukokemuksia olekaan, toimii se saumattomana kokonaisuutena. Kouluarvosanana antaisin kirjalle 8-, kahdeksikon sujuvasta kerronnasta ja juonenkuljetuksesta ja miinuksen läpinäkyvästä henkilökuvauksesta. Keskivertoa fantasiaa mikäli pahimpia kliseitä katsotaan läpi sormien.
Vauhdikas tarina, joka tuntuu takakannesta luontaan työntävältä, koska vaikuttaa kovin kaupalliselta. Kirjassa on kaikki myyvät aiheet, vampyyrit, merirosvot, magiaa ja vielä orvot kaksoset. Kuitenkin tarina imi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta, kirjoitusasu on naurettavan sujuvaa ja dialogit napakoita. Henkilöhahmot herkullisia, vaikkakin melko tyypillisiä... Hyvä juoni, joka jätti kysymyksia sen verran auki, että täytyy varmasti lukea myös seuraava osa.