Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Näin ekaksi elokuvan joka perustui tähän kirjaan. Tykkäsin siitä joten päätin kokeilla ja lukea millainen tarina on kirjana. Ihastuin siihen täysin. Oli mahtavaa huomata miten Eragon kasvoi henkisesti ja miten hänen ja lohikäärme Saphiran suhde kehittyi. Maailma, magia, kielet ja tarinat ovat upeasti keksitty ja luotu. Kirja on yksi parhaimmista jonka olen lukenut! Kun luin tämän loppuun tuli heti mieli mennä jostakin hankkimaan jatko osa.
Tekstin laatu oli sitä mitä odotin. Sujuva kerronta, hyvät dialogit ja taitavasti tauotettu. Tarinaan oli helppo hypätä mukaan. Kuitenkin oli outo lukea Robertsilta fantasiaa, vaikkakin vain matalaa fantasiaa. Goottivivahde ja kelttiläisyys miellytti, ilmeisesti vampyyrit ovat nyt muotia. Cian on mielenkiintoinen henkilöhahmo, toivottavasti häneen tutustutaan paremmin trilogian muissa osissa. Harmittamaan jäi taikuudeen huolimaton lakien suunnittelu, tuntui vähän siltä, että kaikki on mahdollista. Taikuutta lähes ilman rajoja. Morriganin rististä löytyy kaikki kaupallisuuden ainekset, fantasiaa, kaksoset, vampyyrit ja tottakai erotiikkaa. Roberts onnistuu silti välttämään tämän ansan ja luomaan tarinan, jota osaa paatuneempikin arvostaa. Tämä oli ihan pakko lukea keskeytyksettä.
'Meripihkaa ja rautaa' oli yllätyksellinen kirja. Siinä paljastui yhtä ja toista ja se syvensi ja selitti osaltaan Krynnin maailmaa. Lisäksi paljastui Takhisiksen kohtalosta tämän kuoleman jälkeen ja Minan alkuperästä selvisi häkellyttäviä asioita. Rhys Kivenhakkajaa tuntui hieman turhalta ja päälle liimatulta, tosin hän toi tarinaan tavallisen ihmisen näkökulman ja hänen kauttaan seurattiin Valittujen etenemistä ja näitä vastaan taistelua maan päällä. Lleun kuolema oli pienoinen yllätys. Tämä kirja oli yksi hauskimpia Dragonlancen suursarjassa lukemiani. Margaret Weis näyttää kirjoittavan yksin vielä humoristisempaa tyyliä kuin Hickmanin kanssa. Kirjan ehkä mielenkiintoisin hahmo Minan lisäksi oli Nuitari, Mustan Kuun Jumala. 'Meripihkaa ja rautaa' oli hyvin kirjoitettu, hauska ja sujuva seikkailutarina joka yksi hyviä Dragonlance-tarinoita. Suosittelen 'Meripihkaa ja rautaa' jokaiselle Sielujen Sodan tai 'Meripihkaa ja tuhkaa' lukeneille. Arvosana: 8+.
Minä taas pidin tästä kirjasta. Nuo kaksi tarinaa ovat mukavaa luettavaa. Haltija kertoo siitä, miten Hollysta tuli ensimmäinen naispuolinen komisario, ja samalla se on tarina siitä, miten hän voitti julius Rootin. Lisäksi se valottaa mukavasti Tiedustelujaoksen toimintaa ja sen menneisyyttä. Huumoriakin oli mahdutettu mukaan. Ehdottomasti tämän kirjan parhaimmistoa. Seitsemäs kääpiö on taas kertomus Artemiksesta, Mulchista ja eräästä jalokivestä, joka on tietyn värinen, ja sillä värillä on tietty merkitys. Ei niin hyvä tarina kuin Haltija, mutta ovela ja hauska kumminkin. PAljastavat syvähaastattelut eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia, muutamaa vastausta lukuunottamatta. Ja nekin yleensä aukeavat kokonaan vain henkilöitä tunteville. Maahiskielen aakkoset on metka juttu, niiden avulla voi purkaa hauskoja viestejä varsinaisten kirjojen alareunoista. ;) ikuisuuskoodissakin on oma salakielensä, mutta sekin aukeaa päättelemällä, ja huomaamalla, että sama omistuskirjoitus on kirjoitettu kahdella eri tavalla. Ne viestit ovat muuten hauskoja. Tunnista menninkäiset, keijut ja hiidet voisi olla hyödyllinen, jos noita mainittuja olentoja edes näkisi jossain. Mutta muuten se on ihan mukava perustieto-opas Colferin kirjojen lajeihin. Ja Foaly upeimmat keksinnöt ovat täyttä sivuntäytettä, mutta eipä tarvitse enää kuvitella päässä, miltä ne näyttävät. Hyvä opas Artemis Fowleista kiinnostuneille.
'Viimeinen haltia' oli sangen erikoinen luettava, tyyliltään se on suoran seikkailun ja syvällisen filosofian välistä. Kirjan maailmassa käsiteltiin hyvin erilaisuutta, suvaitsevaisuutta ja välinpitämättömyyden seurauksia ja vallanhimon turmelevat vaikutukset olivat myös loppu puolella mukana. Haltialapsi oli mielenkiintoinen hahmo, samoin kummatkin lohikäärmeet. Kirjan kenties surullisimmat hahmot olivat Emolohikäärme ja sen lapsi, Viimeinen Lohikäärme. Tarina alkoi hyvin, mutta loppu pienoinen pettymys. Tarina silti vei mukanaan, eikä siihen tylsistynyt missään vaiheessa. Kaiken lisäksi kirjassa seikkailun ja filosofian lisäksi huumoria. Tyyliltään kirja muisutti minusta Tiina Kailan 'Auringonlaskun torni'a. 'Viimeinen haltia' on nautittava lukukokemus ja suosittelen jokaiselle mukavaa luettavaa etsivälle. Arvosana: 8.
Uskomattoman liikuttava, herkkä ja kaunis tarina orvosta pienestä haltianvesasta, joka ei ymmärrä olevansa rotunsa viimeinen. Surkeaan pikkuruiseen haltiaan on helppo samaistua, olitpa mies tai nainen, tyttö tai poika. Kantaa ottava teos, joka peilaa nyky-yhteiskunnan eriarvoisuutta. Kuitenkaan osoittelevasti moralisoimatta ja opettamatta. Tämän voi lukea kevyenä välipalana, tai perehtyä sanomaan lauseiden takana. Sujuvasti kirjoitettu, humoristinen ja lämmin tarina. Ehdoton fantasian helmi.
Kirjassa on mielestäni pohdittu hyvin aikamatkustamisen mukanaan tuomia ongelmia sekä parisuhteeseen että muuhunkin elämään. Vaikka kirjan kerronta hyppelehtii eri aikojen ja paikkojen välillä tarinassa pysyy hyvin mukana, koska ennen uusia tapahtumia kerrotaan päivämäärä ja Claren ja Henryn iät siinä tilanteessa. Henry ja Clare vuorottelevat minäkertojina joten molempien ajatuksista, tunteista ja mielipiteistä saa selkeän kuvan. Mielestäni juoniselostus antaa melko hyvän kuvan kirjan sisällöstä ja suosittelenkin kirjaa siitä kiinnostuneille ihmisille.
Kyseessähän on tosiaan Orwellin klassikko, satiiri Venäjän vallankumouksesta ja sen seurauksista. Erityisen hauskaa oli arvuutella, kuka eläinhahmoista vastasi todellisia historiallisia henkilöitä (esim. Majuri = Lenin, Napoleon = Stalin, tilanomistaja Frederick = Hitler). Joissakin kohden opportunistiset porsaat saivat todella sapen kiehumaan. Mukava ja viihdyttävä kirja.
McAllisterin trilogian Orrin, usvasaaren sankari, on hieno tarina Usvasaaren eläimistä ja nuoresta, erikoisesta oravasta nimeltä Orrin, jonka nimesi Crispin, nuori oravakapteeni kuninkaan joukoista. Nuoresta Orrinista kehittyy vahva nuorukainen, joka joutuu pian juonitteluiden keskelle. Kapteeni Huskin mukaan kuningasperhettä riivaa Orrinin idoli, toinen oravakapteeni Crispin. Orrinin asema Usvasaarella on oleva kova. Hän löytää tiensä Crispinin toverin, saukkopäällikön apupoikana ja tulee vielä auttaneeksi Crispiniä. Tarina erikoisesta oravanuoresta on alkanut! Redwall-faneille eritoten hyvä kirja. Eläimistä pitävät - älkää jättäkö lukematta! Fantasian ystäville samoin.
Rumo-kirjat ovat yksiä parhaita kirjoja mitä olen koskaan lukenut! Niissä on sellaista seikkailua että odotan innolla kolmatta osaa... Ne ovat niin hauskoja että kun luin sitä pelkäsin kokoajan että se loppuu. ;) Toisin sanoen tosi mahtavia kirjoja molemmat!!!!
Lainasin serkultani tämän kirjan kesälukemiseksi. Olen fantasian ja scifin ystävä, mutta Swanwickin Rautalohikäärmeen tyttären lukeminen oli jotenkin... uuvuttavaa. Ei sitä muutenkaan voi kutsua. Muuten hyvä kirja, mutta liian raskasta tekstiä minulle.
Aihe Todellakin on herkullinen ja niin kuin Camaro sanoi että tästä aiheesta saisi enemmänkin irti. Tykkään hyvin paljon Holopaisen kirjoista, näin yli-ikäisenäkin. Monen kirjan kohdalla on ollut sellainen olo, että kuinka paljon paremman tästä olisikaan saanut jos tämä olisi kirjoitettu aikuisille, ilman tällaisia "rajoja" joita saattaa lasten ja nuorten kirjallisuudessa olla:) Tämän kirjan kohdalla oli erityisesti tällainen olo. Jotenkin menee ihan haaskuun hyvä aihe ja kirja kun tällalailla "vajaasti" kirjoitetaan!
Luin tämän ala-asteella ja ihastun aivan täysin! Vuosia kului ja päätin kokeilla uudestaan. Vaikken nyt ihan samaan tunnelmaan täässyt kuin pikkutyttönä, tykkäsin kuintekin edelleen! Kovastikin:) Vaikka kirja onkin nuorille kirjoitettu, niin se ei tekstistä paista läpi mitenkään häiritsevästi, jos lainkaan! Suosittelen tätä ja sarjan jatko-osia.
Tarina oli yksinkertaisesti ihana! Vaikka mitään niin ihmeellistä ei tapahtunutkaan, lukiessa oli kuitenkin koko ajan sellainen kutkuttava olo! Oli vaikea pitää naama peruslukemilla lukiessani tätä junassa.Ensimmäisellä lukukerralla en löytänyt erityisesti moittimista, kirja vei täysin mukanaan. Toisella lukukerralla pystyin olemaan jo kriittinen. Kirjailija menee kieltämättä liiallisuuksiin korotaessaan jatkuvasti Edwardin ihanuutta ja komeautta ja sitä kuinka Bella onkaan niin kömpelö ja ujo. Häiritsee melkoisesti.
Mietin kauan montako tähteä tämä kirja ansaitsee. Neljä vai kolme? Sarjan ensimmäisiin osiin verrattuna tämä kirja oli hienoinen pettymys. Pakko myöntää että tarina polkee hieman paikoillaan ja vauhti on hidastunut. Oli kuitenkin ihanaa lukea kuinka Clairen ja Jamien tarina jatkuu. Jännitystä ja yllätyksiä kuitenkin on! Ja vaikka tämä sai minulta vain kolme tähteä niin ne ovatkin Gabaldonin mittapuun mukaan, kiilaa silti siis TODELLA monien muiden kirjojen edelle!:)
Tämän sarjan kirjoista löytyy kaikkea mitä voi toivoa: historiaa, nykyaikaa, poltiikkaa, sotaa, vähän fantasiaa, huumoria, rakkautta, seksiä, jännitystä, yllättäviä juonikäänteitä, kutkuttavia tilanteita, rakastettavia henkilöitä,ja riipaisen koskettavia kohtaloita! Koukuttaa armottomasti, lukukerta toisensa jälkeen! Näitä ei malta laskea käsistään:) Ehdottomasti parhaita kirjoja mitä olen koskaan lukenut. Olen kateellinen niille joilla tämä lukukokemus on vielä edessä. Sarjan kaikki kirjat todella hyviä!
Tuttua sirpaleista anomaliasoppaa tällä kertaa kummallisuuksia pursuavan kerhotalon muodossa. Itsensä etsiminen kummia kokeneiden kerholaisten seasta kutkuttaa, välillä pelottaakin. Tämä ei ole mitään televisiokirjallisuutta: märehdittävää on melkoisesti ja se on tehtävä aivan omillaan. Jos kaikkia lankoja on kuitenkin jaksanut pitää käsissään, viimeiset luvut palkitsevat vaivannäön.
'Pimeä kaupunki' vei eräänlaiseen, väliaikaa muistuttavaan loppuun 'Lauluja kuusta ja tähdistä' kirjan juonikuviot. Tarinassa tapahtui yllättäviä käänteitä ja lukijalle jätettiin mieltä nakertavia viittauksia ja johtolankoja tulevista tapahtumista ja salaisuuksista joita kirjassa oli. Mm. Eddonien suvun menneisyyteen ja vereen viittailtiin. Henkilöhahmoista Briony kasvoi lisää, kun taas Barrick romahti entistä enemmän lapseksi ja sitten heilahti hulluuteen. Selia salaisuuden paljastuminen oli yllätys, Chaven ja hänen puuhansa jätettiin ärsyttävällä tavalla mystisiksi. 'Pimeän kaupungin' suurin huipentuma oli ehdottomasti Piin ja Limsiön matka syvälle maan sisään ja Gilin aikaansaama aselepo. Yasammezista ja qareista kerrottiin vieläkin aika vähän, mutta varmaankin jatkossa tietoja tippuu lisää. 'Pimeä kaupunki' syvensi ja huipensi tarinaa, qarien hyökkäys Etelänmaahan ja Etelänmaan Linnan piiritys sekä Kendrickin murhan tutkimusten paljastamat yllätykset. Myös Limsiön näkemä Mysteerien alin kammio ja sen sisältö auttoivat ymmärtämään joitakin asioita. Kirja oli hyvä ja jatkoi samalla tasolla kuin 'Lauluja kuusta ja tähdistä', kenties jopa syvällisemmin ja dramaattisemmin. Suosittelen kirjaa kaikille 'Lauluja kuusta ja tähdistä' lukeneille. Arvosana: 8+.
Olen tykännyt todella paljon Eddingsejen tavasta kirjoittaa, mutta tämä kirja ei oikein iskenyt. Kirjaan ei päässyt sisälle ollenkaan. Se on kirjoitettu liian selittävästi, lukija jää auttamatta ulkopuoliseksi. Aihekaan ei sinänsä ollut erityisen mukaansatempaava, koska murhaajan pystyi päättelemään aivan kirjan alussa, ja loppu kirja olikin murhaajan selvittelyä.
'Peter Pan purppuran lumoissa' oli yllättävä kirja. Alku ja keskikohta olivat aika samanlaista lasten leikkejä muistuttaa toimintaa missä kaikki oli mahdollista. Vasta lopussa, Mikä-vuorella, tarina sai synkempiä ja syvällisempiä piirteitä. Peter Pan oli selkeämmin lapsi kuin aiemmin, Ainokainen Ikuinen Lapsi jonka käytöksestäkin huomasi heti eroja muihin, aikuisista lapsiksi muuttuneisiin Darlingeihin. Tarinan ehdottomasti herkullisin kohta oli Koukun paluu ja hänen menneisyytensä selviäminen. Koukusta tehtiin syvällisempi hahmo kuin aiemmin, kokonainen eheä ihmishahmo vaikuttimineen. Kirja oli yllättävä ja sitä oli mahdoton arvata etukäteen. Hyvä teos ja jopa paikoin parempi kuin alkuperäinen 'Peter Pan'. Hieman ärsytti Darlingien ja Koukun nimien kääntäminen suomalaisittain, mikä pisti silmään ja häiritsi. Kun muuten liikutaan brittiläisessä miljöössä, niin äkkiä siellä onkin sellaisia kuin Leena ja Jukka Darling ja Janne Koukku. Nykyään minusta voitaisiin uudemmissa painoksissa muuttaa suomennetut nimet takaisin englantilaisiksi. Kirja oli hyvä ja luettava ja juoni kulki eheänä. Suosittelen kirjaa kaikille 'Peter Panin' lukeneille. Arvosana: 7+.
Rumo-kirjat ovat oikeastaan yhtä ja samaa kirjaa - toista ei ole järkeä lukea ilman toista - mutta silti ne eroavat toisistaan paljon. Siinä missä Rumo Ylämaailmassa kertoo vuosista, Rumo Alimaailmassa tapahtuu parin päivän sisään. Ehkä juuri siksi pidin Ylämaailmassa-puoliskosta paljon enemmän, vaikka ne oikeastaan ovat niin eri kategorioissa ettei niitä saisi verrata. Kuitenkin. Wolpertingien rotu jatkaa samaa sarjaa kuin Moersin Sinikarhu-kirjassa käyttämät ihmeellisyydet, mutta silti Rumot ovat paljon realistisempia ja... pysyvät paikallaan paremmin. Moers ei siksi pärjääkään enää pelkällä mielikuvitushutulla kuten aikaisemmin (tarvittiinhan toki Sinikarhuunkin muitakin lahjoja kuin mielikuvitus, mutta se oli silti pääpointtina), vaan hänen on osoitettava myös muunlaisia puolia. Hän myös onnistuu siinä, mutta Rumoissa ei silti ole samanlaisia oman luokkansa klassikon aineksia kuin Sinikarhussa. Hienoja ja aivan omanlaisiaan kirjoja silti molemmat.
On oikeastaan aika ihmeellistä, miten tällainen pelkässä mielikuvituksessa lilluva kirja voi olla näinkin onnistunut ja toimiva lukunautinto. Tai no... ehkä juuri siinä piileekin sen salaisuus. Kun ei voi mitenkään aavistaakaan sitä mitä tulee seuraavaksi vastaan, lukemista on hyvinkin helppo jatkaa ihan uteliaisuudesta. Moersille täytyy nostaa hattua - harva tällaiseen pystyy ilman kohtalokasta kompastumista. Suosittelen heille, jotka eivät turvaa kirjoissa pysyvyyteen. Moers on selvästi pakertanut kuvitustaan pitkään ja innostuksen vallassa. Kirja olisi ehken jopa puolet ohuempi, jos kuvitus olisi jätetty pois. Se haittaa lukunautintoa ehkä hitusen (tai noh, elävöittää myös), mutta ei silti vähennä kirjan arvoa pätkääkään. Oli kuitenkin jollain tapaa helpottavaa huomata hänen myöhempien Rumo-kirjojensa olevan myös suht' paksuja mutta sisältävän silti lähestulkoon pelkkää tekstiä.
Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran silloin kun se ilmestyi, eli 7 vuotta sitten ja silloin pidin siitä paljon. Koulussa kirjaa tarjottiin ja ihastuin kanteen joten päätin lukea sen. Se on mainio kirja, viihdyttävä ja mielenkiintoinen ;D Sen hohto on tosin iän myötä häipynyt mutta hyvä kirja kummiskin. Täydellinen "kesä kirja" jota voi lukea kuumana hellepäivänä puun alla.. ja fantasian ystäville tottakai!
'Magiaa' yllätti minut, takakannen perusteella odotin huonompaa, mutta tarina olikin onneksi paljon parempi. Vaikka tarina ei olekaan kovin syvällinen tai filosofinen, se korvaa sen kaikialle tunkevalla huumorilla. Tässä asiassa Sage tuo mieleen vähän Pratchettin. DomDaniel pahiksena ei tehnyt kovinkaan vaarallista tai voimakasta vaikutelmaa. Jopa entisen parasvelhon haamu pystyi kiusaamaan häntä vähän väliä. Loppu oli hyvä, varsinkin Hotep-Ran laivan paljastuttua eläväksi olennoksi. Alussa tehtiin aikamoinen loikka Vanhan Kuningattaren murhasta Jennan kymmenvuotispäivään. Septimus Heapin kohtalo oli yllätys, jonka tosin saattoi arvata parista vihjeestä edelläpäin tarinassa. Tarina jätti jonkin verran auki ja lukija jäi odottamaan jatkoa. Heapin suurperhe oli mielenkiintoinen hahmogalleria, josta tosin valotettiin vain muutamaa. Tarina hauskimmat henkilöt olivat parasvelho Marcia Overstrand kenkineen ja Valkea Noita, joka hössötti kaniineistaan. Kirjassa oli muutama kaksimielinen kohta, jotka oikeammin antoivat ymmärtää seksuaalisuudesta, mutta sen ihmeemmin asiaa ei kirjassa puitu eikä se sopisi kirjan tyyliinkään. Suosittelen kirjaa kaikille jotka etsivät hauskaa luettavaa. Arvosana: 8-.
Kirja oli parempi kuin odotin. Ensinnäkin kieli oli aivan mahtavaa -- kielikuvat ihania :) -- ja toisekseen päähenkilö oli paljon pippurisempi ja aikaansaavampi kuin takakansi antaa ymmärtää. Häneen oli helppo samastua. Kirjan toiseksi tärkein henkilökin oli toteutettu yllättävän hyvin hänen luonteenlaadustaan huolimatta -- yleensä sellaisten ihmisten kanssa näet menetellään toisin, ja luodaan siinä samalla taas uusi klisekopio. Ja hanhi oli lyömätön. Miljöö oli peruukki-puuteri-musketti -aikaa, mikä toi mukavaa vaihtelua keskiaikainnostukseen. Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta aika tavalla, vaikka se ei mikään maailman nurin kääntävä teos olekaan.