'Ihmiskrokettia' kertoo Isobel Fairfaxin tarinaa hänen itsensä kertomana. Hän elää ufoja tutkivan veljensä Charlesin, kyynisen Vinny-tädin ja hössöttävän äitipuoli Debbien kanssa Ardenissa, Fairfaxien talossa Lythen kylässä. Isobelin isä Gordon puolestaan elättää perhettä ja työskentelee Glebelandsin kaupunginvirastossa. Ardenissa kaikkialle tunkeutuu Fairfaxien kirous, melkein viisisataa vuotta vanha kirous suvun kantaisän ajoilta. Kaikkialle Isobelin elämään tunkeutuu mystisesti kadonneen äidin Eliza Fairfaxin varjo. Tarinan kulkiessa paljastuu totuuksia ja menneisyyden kätkettyjä salaisuuksia. Isobel alkaa hyppiä ajassa ja hänelle paljastuu yhtä ja toista itsestään ja Elizasta. Mukaan tarinaan sotkeutuvat Isobelin ystävät Eunice ja Audrey, sekä Rouva Baxter (Audreyn äiti) ja Isobelin intohimon kohde Malcolm Lovat josta paljastuu loppupuolella yllättäviä seikkoja.
'Ihmiskrokettia' oli mielenkiintoinen ja myös samalla paikoin ärsyttävä lukukokemus. Atkinson kyllä kirjoittaa mukaansa vievästi. Mutta välistä hänen maaginen realisminsa menee niin maagiseksi, että on hankala välistä erottaa mikä on kirjan maailmassa totta ja mikä morfiiniunta. Kirja ehkä pohjimmiltaan kertoo elämästä ja miten mikään ei ole sitä mitä ihmiset luulevat ja uskovat. Kirjassa on tavallaan rinnakkain kaksi Lytheä, toinen kuoleman ja väkivallan valtaama paikka ja toinen realistisempi missä väkivaltaa ja kuolemaa on vähemmän. Kirjassa kysytäänkin sitä, että kumpi lopulta oli todellisempi maailma. Fairfaxit ja osa Lythen kyläläisistäkin tuntuu enemmän tai vähemmän vinksahtaneilta, mutta Fairfaxeista ainoa selväjärkinen tuntuu olevan Gordon. Kirja on luettava ja vie mukanaan, mutta todella hämmentävä. Atkinson muistuttuu tässä John M. Harrisonia, epäselvyyden ja sekopäisten tarinoiden mestaria. Kirja on silti ihan mukava lukukokemus, muttei todellakaan mitään spekulatiivisen fiktion huippua.
Suosittelen kirjaa uudenlaista lukukokemusta etsiville.
Arvosana: 7+.
