Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Tämä kirja kuvaa hyvin kirjailijan pelkoa siitä kuinka aikoinaan televisiot alkoivat yleistyä syrjäyttäen mm. kirjat ajanviettotapana. Meidän oma aikamme arvostaa vielä kirjoja, mutta niillä ei ole yhtä suurta roolia kuin sata vuotta sitten. Bradbury heittää ajatuksen vielä eteenpäin nykypäivästä rinnakkaistodellisuuteen jossa viihde hallitsee. Kirjaa on hyvä peilata nykyisyyteen ja siihen kuinka paljon meille tarjotaan viihdettä ja kuinka helppo on unohtaa unohtaa yhteiskunta ja siihen vaikuttaminen. Tieto on valtaa. Kirjat ovat valtaa. Ajatukset ovat valtaa.
Minä pidin tästä kirjasta varsinki kun sen luki keskellä yötä..... Eka tosiaan oli parempi mut odotan jo seuraavaa. :) No juu tosiaan sen Isobelin arvaa jo suurin piirtein keskivaiheilla mut mitä siitä. Se Devonin menneisyys kyllä jäi vaivaamaan mut kyl se seuraavassa ratkeaa.
Minulle tuli kirjasta mieleen Harry Potter -sarja. Nuori poika kukistamassa kokenutta noitaa. Juoni oli kyllä hyvä ja mielenkiintoinen, sitä ei voi kiistää. Tosin se oli hieman ennalta-arvattavampi kuin sarjan edellinen kirja. Olisin myös kaivannut kirjaan enemmän ensimmäisen osan kauhua. Lisäksi jäi ärsyttämään lopun liiallinen avoimuus, varsinkin kun jatko-osaa ei vielä pysty lukemaan.
Näkijän tytär on hyvä kirja, mutta se on selkeästi suunnattu paljon itseäni nuoremmille lukijoille. Juoni oli juuri niin kliseinen kuin saattoi odottaa, eikä sen arvaamiseen tarvita kovin suuria lahjoja. Kirjan loppukin oli hieman liian iloinen ja töksähtävä. Viisi vuotta sitten kirja olisi varmasti ollut loistava, mutta ei enää.
Kirja oli tavanomaista Remnants-sarjan kirjaa rauhallisempi. Tämä kirja keskittyi lähinnä selviytyjien välisiin kiistoihin, mutta myös toimintaa mahtui mukaan. Myös lisää selviytyjiä paljastui, mutta heidät mainittiin vain pikaisesti. Henkilökohtaisesti itseäni rupesi tässä kirjassa raivostuttamaan Yagon ja 2Facen itsekeskeisyys. Yleensäkin koko sarjassa on saatu ihmisten käyttäytyminen hyvin todenmukaiseksi.
Ristitulessa on huomattavasti parempi kirja kuin sarjan edellinen osa. Häijyjen sinisten ja ratsastajien taistelu oli jotain uutta ja mielenkiintoista. Myös vauvan paljastuminen aluksentekijäksi oli arvaamatonta. Kliseitäkin toki mahtuu kirjaan mukaan, mutta niitä ei ole kuitenkaan lyöty yli. Kirja pitää lukijan hyvin otteessaan arvaamattomalla juonellaan.
Tämä kirja on mielestäni tähän asti lukemistani sarjan kirjoista huonoin. Henkilöitä tuli taas kaksi lisää. Onneksi vanhoista henkilöistä on jo niin hyvin perillä, ettei heitä sekoita keskenään. Tapahtumapaikat vaihtelivat kirjassa niin nopeaan tahtiin, että siinä ei pysynyt perässä. Yhtenä hetkenä täällä, seuraavana toisaalla, ja aina eri henkilöiden kanssa. Muuten juoni oli ihan hyvä ja henkilöt pysyivät yhtä todentuntuisina kuin aiemmissakin kirjoissa.
Tallityttöromaaneja, pohjoismaisia fantasiaelementtejä ja mangaa yhdistävä ruotsalainen luomus - jotain niin eksoottista, että sille kannattaa yksi ilta uhrata. Luin tämän teoksen alkukielellä ylppäreihin treenatessani ja se olikin lapsekkaan laaduttomuutensa ansiosta ihanan helppolukuinen. Sympaattiset, stereotyyppiset henkilöhahmot on järjestetty tylsähkösti elementtien mukaan ja juonenkäänteetkin ovat kovin arvattavia. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteivätkö juniorit nauttisi. Siitä ja ennakkoluulottomasta genrejen yhdistelystä kaksi kannustavaa tähteä.
Greenlandin luoma scifimiljöö on kekseliäs ja mielenkiintoinen, ja samalla myös koko kirjan kantava voima. Avaruudessa liikutaan vanhanaikaisilla purjelaivoilla ja avaruusolennot ovat enkeleitä ja fauneja - kiehtova sekoitus 1800-luvun viktoriaanista maailmankuvaa ja avaruusseikkailua. Kerronta ei ole kovin verevää ja eläytyvää vaan entiajan tyyliin hivenen puisevaa, mutta kuitenkin mukava lisä kirjan tunnelmaan. Juoni on aika simppeli: Sophie, päähenkilö, karkaa isänsä luota ja lähtee kiertämään aurinkokuntaa. Matkalla käydään niin savuisessa, harmaassa Lontoossa kuin ranskalaisten valloittamassa Marsissa saakka. Juoni on suora ja yllätyksetön, mikä kylläkin sopii sinällään kirjan tavoittelemaan tyyliin. Henkilöhahmot ovat hyvin rakennettuja, vaikkakaan eivät millään lailla mieleenpainuvia ja räväköitä. Kirjasta jäi kielenpäähän hieman hillitty, valjuhko vaikutelma. Mutta kaikenlaiset kylmät ja teräksiset cyberpunk-ympäristöt ja suippokorvien asuttamat keskimaat Greenlandin maailma päihittää mennen tullen.
'Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki' on todellinen mestariteos. Kirjasarjaksi paisunut novellikokoelma, jonka kaikki kirjoitukset liittyvät jotenkin Ambergrisin kaupunkiin. Tarinat ovat erittäin mielenkiintoisia ja tempaavat mukaansa. VanderMeer osoittaa myös olevansa värikkään ja loistavan kuvailun uranuurtaja, ei tietoakaan Harmaiden Kulissien ongelmasta. Kirja oli todella koukuttava, VanderMeer osoittaa olevansa mestari saamaan lukijansa koukkuun. 'Martin Laken muodonmuutos' oli kaunis ja kauhea, varsinkin kaupungin kuvailu ja Voss Benderin hahmo olivat hienoja. Myös taidehistorialliset osuudet olivat kiinnostavia, Laken taulut pystyi kuvittelemaan mielessään. 'Hoegbottonin opas Ambergrisin varhaishistoriaan' oli ehdottomasti kirjan innostavin, kiinnostavin ja koukuttavin novelli. Ja se oli myös todella hauska, kuvatessaan John Manzikert I ja hänen seurueensa yhteentörmäystään Cinsoriumin harmaalakkien kanssa. Parasta olivat Pratchettille vertoja vetävät alahuomautukset. Tässä novellissa pystyi havaitsemaan tiettyä tyylillistä sukulaisuutta Terry Pratchettin parodioiden kanssa. 'X:n outo tapaus' oli hauska ja omalaatuinen katsaus Ambergris-tarinoiden syntyyn ja 'Pyhimysten ja mielipuolten kaupungin' kirjoittamiseen. Lukijaa jäi mietityttämään, että mikä 'X:n oudossa tapauksessa' oli peräisin todellisuudesta ja mikä oli tarinaa. Liitteet olivat kiinnostavia ja hauskoja, varsinkin Tohtori V:n kirje ja huomautus kirjasintyypeistä. Harmi ettei Loki-kirjat julkaissut kirjaa kokonaisena, vaan ainoastaan nämä kolme novellia. Toivottavasti Loki aikoo jatkaa 'Pyhimysten ja mielipuolten kaupungin' suomentamista ja julkaisemista, sillä kirja on todella hyvä ja suosittelen sitä kaikille. Arvosana: 9+.
Velhohurtta on hyvä kirja, mutta takakansitekstin mukaan sitä ei kannata valita. Juoni kulkee tasaisesti eteenpäin ja imaisee lukijan mukaansa, mutta takakannen asiat tapahtuvat vasta aivan kirjan lopussa. Olisin toivonut taistelua ja suolla oloa enemmän, tämä sai ehkä pari aukeamaa koko kirjasta. Koko kirjan maailmaan oli käytetty sopivasti mielikuvitusta ja se oli kuvailtu todenmukaisesti, vaikka kyse olikin velhokaupungista. Kaiken kaikkiaan hyvä kirja, jota suosittelen lämpimästi fantasian ystäville.
'Pertteli' alkaa hyvin ja mukaansa tempaavasti sekä lupailee Pratchett-tyylistä parodiaa. Kirjaa lukiessaan saa nauraa monta kertaa, varsinkin Duurilan aivopestyltä ja ylihyvältä vaikuttavan kuningaskunnan kohdalla. Kirja on hauska, mutta paikoin ällöttävä. Kliseitä ei ole, koska ne käännetty päälaelleen. Silti tarina ei ole kovinkaan ihmeellinen ja hauskuudesta ja komediasta huolimatta se ei todellakaan vedä vertoja Terry Pratchettiin mestariparodioille. Lisäksi tarinan ja juonen rakenne tuntuu hieman hataralta. Kirja on kuitenkin luettava ja se kuljettaa mukanaan loppuun asti. Perttelistä on muovattu sellainen henkilö jota kaikki vihaavat ja haluaisivat tappaa ja joka on ääliö sekä itsekeskeinen. Ei kovin ihmeellinen teos. Suosittelen kirjaa parodiaa tai komediaa etsiville. Arvosana: 6-.
Huom! Arvostelu koskee englanninkielistä teosta. Bearin Darwinin radio on malliesimerkki hyvin kirjoitetusta HC-scifistä. Kirjassa esitetty visio on mielenkiintoinen, villi ja looginen! Lisäksi kirjailija on todella panostanut geenitekniikan menetelmien ymmärtämiseen/kuvaamiseen. Sen mitä olen kirjaa eteenpäin lainannut on se saanut hyvän vastaanoton luonnontieteen alalla työskentelevien ihmisten piirissä. Kirjan kiinnostavuus perustuukin osittain sille, että lukija ymmärtää kirjassa esitellyn ihmisen evoluutiota koskevan teorian. Perustiedot biologiasta ja genetiikasta on lienevät tarpeelliset, jotta kirjan juonikuviosta pystyy nauttimaan. Tiettyä ihmiskuvauksen heikkoutta kirjassa varmasti esiintyy, mutta se on pikemminkin sääntö HC-scifissä, kuitenkin rakenteellisesti ja temaattisesti kirja pysyy kasassa ja pahempaa jaarittelua ei esiinny. Sen sijaan kirjan jatko-osa darwinin lapset kyllä hajoaa sitten rakenteellisesti todella pahasti. Mikä on aikamoinen pettymys tämän kirjan jälkeen. Sen verran mitä olen Bearia lukenut, on hän välillä todella hyvässä iskussa (Veren musiikkia, darwins radio), mutta toisaalta ajottain kirjat sisältävät mammutin kokoisia juonellisia aukkoja ja ovat suoraan sanottuna huonoja. Ilmeisesti myös suomennettua versiota kannattaa todella välttää!
Supernaturalisti vie mennessään jo ensimmäisestä sivusta lähtien. Juoni on hieman erikoisempi ja hyvin kirjoitettu, siitä ei heti arvaa mitä tapahtuu seuraavaksi. Henkilöhahmot ovat hyvin persoonallisia, ja heihin pystyy samaistumaan hyvin. Kaiken kaikkiaan loistava kirja, josta ei myöskään huumoria puutu.
Kirja on kirjoitettu hyvin, mutta se muistuttaa vähän liikaa Taru Sormusten Herraa. On nuoria poikia, taistelijaa, taikakeinoja omavaa henkilöä. Matkan varrella heihin liittyy lisää henkilöitä, ja lopussa seurue hajaantuu. Aivan kuin olisi lukenut toisintoa Sormusten Herrasta. Muuten kirja oli hyvä, seurueen matkasta oli mukava lukea, sillä paikat oli kuvailtu tarkasti ja myös henkilöihin oli nähty vaivaa.
Tämä on siinä mielessä suurenmoinen kirja, että se sai silmäni avautumaan uuskummalle. Aikaisemmin en tiennyt koko lajin olemassaolostakaan... Parhaiten minuun iskivät kaksi ensimmäistä novellia, etenkin Kelly Linkin "Taikuutta vasta-alkajille" salaperäisine tv-sarjoineen päivineen. Myöskin viimeinen tarinoista, Jeffrey Fordin synesteetikoista kertova "Jäätelön valtakunta" oli loistava. Ylivoimaisesti oudoin kertomuksista oli kuitenkin (ja tämä on jo saavutus, uuskummasta kun puhutaan) Stepan Chapmanin "Afasian valtionsalaisuudet". Toden totta, jos loputtomat suippokorvaiset metsänasukit ja partapotsokääpiöt alkavat kyllästyttää, tämä kirja on oiva vastalääke kaikkine kummallisuuksine päivineen, joista mainittakoon hyöteisten lailla kattoa pitkin ryömivä hallitus, raihnainen supersankari ja romusta koottu noidan lemmikki. Eikä siinä vielä kaikki...
"Louhoksen Valtiaat" jatkaa samaa rataa kuin edellinen osa. Hieman tässä alkaa jo miettiä, että miten onttujen mahtaa käydä, heillä kun on edessään suuri matka, eikä kahden kirjan aikana ole päästy kovinkaan pitkälle eteenpäin. Onttujen "uskonto" saa omat lahkonsa ja marttyyrinsa, ja jotkut kohtaukset (etenkin ihmisten ja onttujen kohtaamisista) tuovat elävästi mieleen yhden elokuvan, jonka nimeä en nyt saa päähäni.
Bromeliad-trilogian (vrt. Eddinggsin Belgariad-sarja) ensimmäinen osa "Suuri ajomatka" on ovela ja humoristinen kirja. Sinänsä kirjassa pyöritään pienissä ympyröissä, mutta kun katsotaan maailmaa pienikasvuisten onttujen näkökulmasta, tapahtumat saavat suuret mittasuhteet. Pratchett on käyttänyt samaa tyyliä (jokin ihmisestä eroava, omaa rooliaan hakeva ja usein myös pienikokoinen laji, jonka uskomukset "Jumalasta" ja "kuolemanjälkeisestä elämästä" muistuttavat ilkikurisella, vinksahtaneella tavalla omaa elämänkatsomustamme) esimerkiksi kirjassa "Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät".
Myönnän, minä olen täysin hullaantunut tähän kirjaan. Siksi sanonkin jo tässä vaiheessa, että tässä arvostelussa ei tule olemaan objektiivisuuden tippaakaan. Jos Pelaaja räjäytti pankin, niin Aseiden käyttö tuhosi Vapauden patsaan ja pakeni paikalta demilitarisoidulle partioalukselle "Koolla ei ole väliä". Banksin vahvuus on ilmiselvästi ovelien hahmojen luominen, ja vieläkin ovelimpien juonien kirjoittaminen. Tästä Aseiden käyttö on loistava osoitus, kauhunsekaisin tuntemuksin odotin mitä tuleman piti. Aseiden käyttö on jotain mikä hiipii hiljaa viereesi, tarttuu käsiisi ja murskaa nivelet.
Robotit on siitä hyvä novellikokoelma, että se ei sisällä yhtään ainutta suoranaisesti huonoa novellia. Novelleissa näkee myös Asimovin kehittymisen kirjailijana; Sallyn ja Kaksisataavuotaan ihmisen välillä on parikymmentä vuotta eroa. Asimovin luomat robotit, ja näiden luomat ristiriidat ihmisten kanssa ovat mielenkiintoisia. "Senkin valehtelija" perustui yksinomaan Robotiikan pääsääntöjen hyväksikäyttöön. Asimovin maailmassa robotit eivät koskaan ole yhteiskunnan arvostettuja jäseniä, vaan ennakkoluulojen täyttämiä. Robotit ovat aina joko pelottavia työkoneita joiden usein pelätään käyvän tekijäänsä vastaan. Robotit on scifiä, mutta ei huonossa mielessä. Tekniikka ja tulevaisuus on vain kerronnan väline, ei itsetarkoitus. Asimov kirjoittaa miellyttävästi ennakkoluuloista ja ihmisyydestä. Koskettava esimerkki on ennen kaikkea novelli: Kaksisataa vuotias ihminen (The Bicentennial Man).
Max Barryn idea on aivan loistava. Maailma jossa valtiovallan ainoa tehtävä olisi ennältä ehkäistä rikoksia. Koulutuksesta, järjestyksestä, terveydenhuollosta, ja kaikesta mitä on totuttu ylläpitämään verorahoilla vastaisi Pepsi, Mallbro ja muut ylikansalliset yritykset. Onko todellakin niin, että tulevaisuutemme on niin kapitalistinen, että sukunimemmekin määräytyy sen mukaan missä firmassa työskentelemme ja mahdollisuus sairaalapaikkaan on luottokortin varassa? Barryn maailma on yhtä ylimennyttä amerikkaa, ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta. Kirjailija on innostunut yhteiskunnallisista teemoista, vaikkakin melko satiirisesti ja ironisesti. Ikävä kyllä sanailu on paikoin kömpelöä. Tarina kulkee eteenpäin raiteillaan, yleensä jarrutellaan, mutta aina välillä vaihdetaan kolme raidetta kerralla ja pudotetaan matkustajat kyydistä. Henkilöt ovat yhtä hauraita ja heitä on paljon. Sopiihan se tietenkin kulutukseen pohjautuvaan maailmaan, mutta yksikään ei jää erityisellä tavalla mieleen. Kirjasta jää vain hatara mielikuva, jossa yksikään osa-alue ei loista erityisemmin.
"Mies joka katosi", lähes yhtä vaikuttava nimi kuin "Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi". Kafkasta on hankala sanoa mitään järkevää. Mies joka katosi on kuitenkin piristävää vaihtelua lyhyempiin novelleihin, se sisältää näes: 1. Sanoja joista muodostuu lauseita 2. Lauseita jotka liittyvät loogisesti edellisiin 3. Järjen lauseiden takana Näin muodostetaan tarina. Sen pitäisi riittää, mutta nyt meitä hemmotellaan oikein päähenkilöllä. Päähenkilö on surkuhupaisa ja naivi Akun Ankan ja Jaska Jokusen yhdistelmä, jonka toilailut eivät voi olla herättämättä lukijassa iloa ja sääliä. Myöskään ahneet yksilöt eivät pysty olemaan hyötymättä Karlin hyväuskoisuudesta. Hivenen ahdistava kirja, jonka parista herää ihmettelemaan huonoa onnea ja maailman satunnaisuutta, viimeistään silloin kun tajuaa, että loppua ei ole.
Rehellisesti sanottuna, Bill Linnunradan sankari on ensimmäisen osan jälkeen ollut kaikkein halvinta, mauttominta ja typerint alelaareista koluttua kioskikirjallisuutta joka ei yllä lähellekkään Jerry Cottonin tai Teräsrotan näppärää sanailua. Viidennessa osassa on kuitenkin yllättävän paljon pointtia, lähinnä sattuman kautta. Sattuinpa juuri katsomaan Alien elokuvat juuri ennen kirjan lukemista. Tämä osui nappiin kyseessä olikin ihan mainio vampyyrien planeetta ja alien parodia, kaikkine tökeröine virheineen mitä tämän tyyppisissä elokuvissa yleensä löytyy. Parempi kuin takakansi antaa odottaa.
Kaupparuhtinaan nousu on oma suosikkini käärmesodan tarusta. Ensimmäisessä osassa Feist osoitti pystyvänsä kirjoittamaan uskottavaa sodankäyntiä ja nyt pääosassa on politiikka. Vaikka Erik onkin edelleen melko kirkasotsainen patriootti niin Roo'sta löytyy särmää. Tuleva kaupparuhtinas yllättää kerta toisensa jälkeen. Lainojen, korkojen, avioliittojen ja oveluuden täyttämä tarina, jonka loppupuolelta löytyy vielä sitä perinteistä sodankäyntiä.
Fahrenheit 451, tuo yksi scifi-kirjallisuuden klassikoista. Hyvästä syystä. Kirjan maailmaa on tavattu kuvata harmaaksi kuin tuhka. Itse käyttäisin mieluummin sanaa muovinen. Koko maailma on ahdistavan muovinen, keinotekoinen paikka josta tahtoo mahdollisimman nopeasti pois. Bradburyn kuvailu scifistisen aika vähäsanaista ja keskittyy enemmän pohdiskeluun. Sopii minulle, varsinkin tällä vuosituhannella jossa ihmiset vapaaehtoisesti kuolevat television ääreen.