Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Varjo jättää Magiaa-edeltäjänsä varjoon. Tässä kirjassa oli paljon enemmän huimia ja lupaavia juonenkäänteitä, jotka saivat ahmimaan kirjan nautinnolla. Toisin kuin Magiaa, Varjo ei perustu yhtä paljon juoneen, vaan saa sopivia sivukäänteitä mm. ihmissuhteiden puolelta. Kirjailija on onnistunut ylittämään itsensä tätä kirjoittaessaan, se piti ottessaan koko ajan, ja loppua kohti ei kirjaa voinut laskea käsistä hetkeksikään. Moitittavaa ei juuri ole, vaikka kuvailu on mielestäni kirjailijalla aika suppeaa. Tämä on taianomainen, vauhdikas ja humoristinen kirja, jota suosittelen kaikille fantasian ystäville. Imelyydestäänkin kirjialija on päässyt hyvin eroon.
Jotenkin tylsähkö kirja. Tässä ei ollut niin paljon toimintaa kuin muissa sarjan kirjoissa. Osaltaan ihan hyvä. Ellimistin esiintyminen toi sopivaa erilaisuutta kirjaan mukaan. Kerronta oli Applegaten tapaan sujuvaa ja piti lukijan hyvin otteessaan. Henkilöitä syvennettiin edelleen tässä kirjassa. Uusia luonteenpiirteitä ei yhdestäkään ilmestynyt, mutta heidän välinen ystävyytensä tuntui vain syventyvän. Olisin toivonut kirjaan mukaan lisää Axia ja ehkä myös Marcoa tuomaan kirjaan lisää huumoria. Kirja pitää lukijan hyvin otteessaan, mutta silti siitä puuttuu se jokin. Toisaalta ellimisti myös hieman sekoitti asioita, en aivan pysynyt kärryillä kaikesta. Kirjan lopetus jäi sopivan avoimeksi, mutta se loppui vähän töksähtäen.
Tämä kirja on niitä ristiriitaisia teoksia joista ei oikein osaa muodostaa kunnollista mielipidettä. Ensinnäkin jos joku etsii täydellistä vastakohtaa kaikkivoiville sapelinkalistelija -päähenkilöille, niin Kehä on oikea opus. Will Kennedy on työtön, vaimon jättämä, tyttärensä säälimä kaljuuntuva surkimus, jonka elämä on mennyt pahan kerran ojaan. Willillä on kuitenkin yksi erikoiskyky: hän osaa nähdä kuolleita. Tarina alkaa, kun Willin serkku pyytää häntä häätämään autotallissaan olevan kuolleen tytön aaveen. Tästä alkaneen ketjureaktion johdosta Willin mielenterveyskin alkaa heiketä... Varsinaista juonta ei ole, sivujuonet poukkoilevat hivenen hajanaisesti edestakaisin, mutta tiivistä juonikulkua en Kehään suosittelisikaan. Parempi näin. Plussaa myös monipuoliset ja uskottavat hahmot.
Vaikka innostukseni perinteisempään fantasiaan ei ole enää niin voimakasta kuin esimerkiksi pari vuotta sitten, päätin kuitenkin palata vielä joksikin aikaa Dragonlancen pariin ja tarttua viimein Legendoihin, jotka ovat olleet minulla lukematta jo suorastaan häpeällisen pitkään. Kronikat tarjosivat kuitenkin monia mukavia lukuhetkiä, ja kaiken lisäksi Legendojakin voidaan pitää ainakin jonkinlaisena fantasian klassikosarjana. Tämän ensimmäisen osan perusteella oli erittäin ilhaduttavaa huomata, että kyseessä on todellakin eri sarja eikä mikään väkinäinen vanhan toisinto, vaikka samoja aineksia tietysti mukana onkin. Aloitusosan perusteella voisi jopa sanoa, että Legendat saattaa hyvinkin muodostua Kronikoita paremmaksi tai ainakin saman veroiseksi, sillä tarina tuntuu reilusti moniulotteisemmalta ja hahmot kehittyneemmiltä. Myös tieteyllä tavalla synkemmästä tunnelmasta annan pluspisteitä.
Kirja on huomattavasti parempi kuin sarjan edellinen osa. Sen juoni on hieman erilainen ja kulkee sujuvasti eteenpäin joitain pieniä kohtia lukuunottamatta. Kirjan kerronta on hyvää ja se on kirjoitettu sujuvasti. Kirjan henkilöillä on kaikilla omia ongelmiaan. Vaikka heistä ei kukaan ollut aivan normaali tavis, kirjan henkilöt olivat kuitenkin mielenkiintoisia. Varsinkin Detta/Odetta Walker oli saatu tuntumaan todenmukaiselta. Hieman kirjan lopussa häiritsi Jack Mortin kohtalo. Kirja ansaitsee miinusta lopun töksähtävyydestä ja joistain kirjan kohdista, missä ei ole mitään käryä mitä siinä tapahtuu. Myös huumoria oli saatu ujutettua sopivasti kirjaan mukaan. Muuten kirja on luettava ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka eivät vierasta ajatella kirjaa lukiessa.
Näkijän sota vie näkijän kirjat päätökseen. Kirja oli todella mukaansa tempaava, mutta mielestäni se ei ollut aivan yhtä hyvä kuin kirjan kolmos osa, joka on mielestäni näkijän kirjoista paras. Nicoa olisin kaivannut lisää, hänen ajatuksensa ja tekonsa syyt jäivät yllättävän vähälle, vaikka koko kirja on periaatteessa hänen matkansa ympärille rakennettu. Näkijän sota vastaa moniin vastaamattomiin kysymyksiin, vaikka jo kerkesin useasti pelätä että se jättää niihin vastaamatta. Aivan ihana kirja, lukekaa!
Hoffmanin kukkien kaupunki on todella mukaansa tempaava kirja, siinä on jännitystä, huumoria ja hiukan myös romantiikkaa. Tuttujen ja myös uusien henkilöiden elämään uppoutuu täysin. Erityisesti pidin kirjassa Nicon(entinen Falco) ja Georgian henkilöhahmoista, joihin olin ihastunut jo tähtien kaupunki kirjassa. Kirjan ainut huono puoli on kenties se, että tarinan tapahtumissa ei ole samanlaista logiikka ja selkeyttä kun ennen, kun kaikki tapahtumat tuntuivat olevan "ennalta määrätty".
Kevätaamun lohikäärmeet on huomattavasti synkempi kuin sarjan edelliset kirjat. Juoni etenee tasaisesti, mutta vauhdikkaasti eteenpäin pitäen lukijan mielenkiintoa yllä läpi koko kirjan. Se seuraa asioita ja tapahtumia vuorotellen eri henkilöiden näkökulmasta. Surullisin kohta kirjassa on erään päähenkilön menehtyminen. Kirjan hekilöjä syvennetään edelleen tässä kirjassa. Tanisin ihmispuoli pääsi valloilleen suurimmassa osassa kirjaa. Tasslehoff pysyi omana itsenään tuoden myös hieman hauskuutta kirjan synkkyyteen. Pääosan kirjan surumielisyydestä aiheuttivat henkilöiden eroamiset ja jäähyväiset. Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu. Sen tarina imaisee lukijan sisäänsä, ja kirjan haluaisi jatkuvan loputtomiin. Kirja loppuu erittäin hyvin antaen myös viitteitä tulevasta. Suosittelen lämpimästi kaikille fantasiasta kiinnostuneille.
Kirja jatkaa noitaoppilas Tiffany Särkysen tarinaa. Tässä osassa Tiffany joutuu tahtomattaan mukaan vuodenaikojen vaihtumiseen liittyvään rituaaliin ja saa talventakojan, talven hengen, sinnikkääksi ihailijakseen. Niin sinnikkääksi, että jumala koittaa jopa ryhtyä ihmiseksi... Kirjassa seikkailevat edelleen loistavat Feeglet, siniset pikkumiehet, ja enemmän tai vähemmän hassahtaneet noidat. Henkilöhahmot ovat mainioita ja nauroin ääneen heidän edesottamuksilleen. Kirjan juoni oli hieman hajanainen ja ehkäpä liian kevyt minun makuuni. En muista tarkalleen edellisten osien juonia, mutta ainakin minulle jäi mielikuva että ne olivat rahtusen parempia. Yksi häiritsevimmistä seikoista kirjassa olivat ehkä nimet. Särkynen, Säävirkku, Auvomieli ja sen sellaiset vielä käyvät, mutta jotenkin sen kaltaiset nimet kuin ’Possunpersilja’ latistivat tunnelmaa. Nuortenkirjaksi oivallinen, hahmot nautittavia ja värikkäitä.
Valon tanssi on erittäin hyvä kirja. Sen juonessa on jotain erilaista, mikä pitää otteessaan, päinvastoin kuin sarjan edellinen osa. Kirjaan on ujutettu sopivasti huumoria, seikkailua, yllätyksellisyyttä ja kaikkea, mikä tekee fantasiakirjasta hyvän. Henkilöt ovat kaikki ihanan sympaattisia. Kaikista on mukava lukea, enkä muuttaisi mitään piirrettä yhdestäkään henkilöstä. Kakskukan ja Rincewindin viha-rakkaus -suhdetta seuraa erittäin mielellään. Kakskukan tyypillinen turistimaisuus ja Matkalaukun kiintymys omistajaansa on mielestäni kuvailtu hyvin, eikä kirja olisi läheskään yhtä nautittava ilman niitä. Myös Loitsu Rincewindin päässä tuo oman mausteensa soppaan. Kirja on täyden viiden pisteen arvoinen. Se pitää mielenkiinnon yllä läpi koko kirjan, eikä lukemista malttaisi millään lopettaa kesken. Kirjan loppu oli osaltaan hieman hämmentävä, en olisi itse halunnut kirjalle tällaista loppua. Kaiken kaikkiaan suositeltava kirja kaikille fantasian ja huumorin ystäville.
'Molly Moon ja arvaamaton aikamatka' ei ollut yhtä hyvä kuin aiemmat Mollyt. Pikemminkin 'Molly Moon ja arvaamaton aikamatka' tuntuu eräänlaiselta välinäytökseltä, jossa selviää Cornelius Loganin salaisuus ja myös jälleen kerran uusi hypnoosimestarien temppu, tällä kertaa aikamatkailu. Puhevikainen jättiläishypnotisoija maharazda Waqt oli aika erikoinen pahis, tosin hän oli hullu ettei hän siten ollut mielenkiintoista luettavaa. Kirja ei ollut kovinkaan erikoinen tai korkealle nouseva. Ensimmäkseen samaa vanhaa toistoa ja kliseitä, eniten ärsytti se että Molly tuntui selviävän kaikesta yllättävän helposti. Mutta muuten kirja oli aivan mukiin menevää nuortenfantasiaa. Suosittelen kirjaa aiemmat Molly Moonit lukeneille. Arvosana: 7-.
'Kadonnut siirtokunta' pelastaa Artemis Fowl-sarjan. 'Opalin kosto' tuntui minusta hiukan lattealta, mutta 'Kadonneessa siirtokunnassa' on jälleen sama tyyli ja meininki kuin ensimmäisessä 'Artemis Fowl' kirjassa. Kirja oli hyvä, erittäin hauska ja todella koukuttava. Colferin jo vihjailema Artemiksen naispuolinen vastine ilmaantui ja heti saattoi arvata näiden kahden päätyvän lopulta yhteen. Myöskin uusia tuttavuuksia ilmaantui, kuten Doodah Day, Nro 1 ja Qwan. Jäin jännittyneenä odottamana jatkoa, sillä takuulla Colferilla on suunnitelmia Minervan ja Artemiksen suhteelle, sillä Minervan osio jäi aika lyhyeksi. Suosittelen kirjaa kaikille aiemmat Artemis Fowlit lukeneille. Arvosana: 8.
Kannattaa lukea jos on jo lukenut aiemman Kim M. Kimseliuksen kirjan, sillä tämä on entistä jännittävämpi ja seikkailua riittää. Todella mukaansa tempaava juoni on aina plussaa. Jälleen jännittäviä tilanteita ja myös kuoleman vaarallisia tilanteita, kuten aiemmassakin kirjassa. Kannattaa lukee! :)
Todella hyvä kirja sarja ei ole tylsä, riittävästi mutkikkaita tilanteita ja tottakai kirjasta löytyy myös romantiikkaa. Itse pidän juuri tämän kaltaisista kirjoista ja myös aikamatkailu on plussaa. Jos joku ajattelee että kirjailijahan on ruotsalainen ja kansikin näyttää tylsältä, voi erehtyä pahan kerran.
Kirja oli juoneltaan hyvä, mutta hieman samanlainen sarjan ensimmäisen kirjan kanssa. Juoni oli hyvin otteessaan pitävä ja kerronta oli sujuvaa. Osaltaan jäi ärsyttämään päähenkilöiden selviäminen kaikesta, mutta tätä tasapainotti yhden mielenkiintoisimman henkilön kuolema. Minua myös hämmästytti Artemiksen tyyneys hänen kohdatessaan Hollyn ensimmäisen kerran, eihän hän tiennyt mitään keijujen olemassa olosta. Kirjan henkilöt olivat taattua Colferin laatua. Heistä löytyi jälleen kerran huumoria, kiintymystä, välittämistä ja muita hyvin voimakkaita tunteita. Erityisiä suosikkejani ovat Mulch ja Foaly, jotka tuovat aina hymyn huulille huumorinsa avulla. Opalia oli myös mukava seurata ja lukea hänen lähes skitsofreenisiä puheitaan. Kirja on mielestäni täyden viiden pisteen arvoinen. Se on viihdyttävä, eikä sitä malttaisi millään laskea käsistään. Kirjan loppu oli hieman yllättävä, mutta se oli erittäin hyvä ja antaa viitteitä seuraavista kirjoista. Suosittelen lämpimästi kaikille fantasian ystäville, mutta vain, jos olet lukenut sarjan edelliset osat.
'Elämän ja kuoleman virta' oli sangen hyvä lukukokemus ja ihan hyvää luettavaa, muttei se mitenkään suuresti koskettanut ja ei se myöskään minusta mikään huipputeos ole. Kirjassa käsiteltiin seikkailun ja toiminnan lisäksi myös mukavasti filosofisia aiheita. Kirja oli myös hauska niissä kohdin, kun eri aikakausien asukkaat yrittivät selittää toisileen oman aikansa asioita. Kirja myös osoitti ihmisen eläimellisyyden ja sen miten yhteiskunta suitsii näitä ominaisuuksia. Sir Richard Burton oli mielenkiintoinen hahmo ja myös etiikot olivat kiinnostavia. Harmi vain että Jokimaailman suomentaminen tyssäsi ensimmäiseen osaan, mikä tuntuu olevan suomalaisen kustannusmaailman helmasynti. Kirja oli aivan mukavaa luettavaa ja piti mielenkiinnon yllä viimeisille sivuille asti. Ainoa huono puoli oli se, että kirjasta jäi pikakelauksen omainen tunne. Suosittelen kirjaa scifiä luettavaksi etsiville. Arvosana: 6+.
Anubiksen porttien toinen osa (kirja on jaettu kahtia, en kylläkään käsitä miksi) ei yllä aivan ensimmäisen osan tasolle. Kaksiosainen teos siis kertoo amerikkalaisesta Brendan Doyle -nimisestä miehestä, joka joutuu sattumien kautta Napoleonin ajan Englantiin. Juoneen on sekoitettu mustalaisia, egyptiläinen tietäjä, maagisia otuksia, salaperäisiä veljeskuntia, ihmissusi, sadistinen klovni ja useita historiallisia henkilöitä. Sopassa on runsain määrin aineksia ja henkilöitä, mutta se pysyy kuitenkin hyvin kasassa muutamaa irrallista juonenpätkää lukuunottamatta. Powers on hyödyntänyt monia mytologisia aineksia ja ottaa kaiken irti nerokkaista keksinnöistään, esim. ka-olennoista ja Koirankuono-Joen ruumiinvaihtotekniikasta. Tarina etenee vääjäämättä kohti loppuaan, välillä ollaan 1800-luvun Lontoossa, välillä 1600-luvulla ja jopa Egyptissä. Jännitys säilyy loppuun asti. Kirjan keskivaiheilla olin kuitenkin hieman pitkästynyt - Egypti-osio tuntui jotenkin turhalta mutkalta juonen rikkumattomassa kaaressa, ja vaikutti siltä, että kirjailija oli halunnut ympätä sen mukaan vain päästäkseen loistamaan tiedoillaan. Joissakin kohdissa teksti oli hieman vaikeaselkoista. Loistava opus, vaikka ei aivan ykkösosan laatuinen. Jos kirjat olisi julkaistu yhdessä, ontuvat kohdat eivät olisi haitanneet niin paljon.
Coraline on yksi kiehtovimmista lastenkirjoista mitä olen kuunaan lukenut. Sekoitus Liisa Peilimaassa -kirjaa, kauhuelementtejä ja tietenkin gaimanistisuutta. Paikoitellen tunnelma tihenee jopa karmivaksi. Oudot hahmot ja yksityiskohdat virkistävät mukavasti. Ja loppuratkaisu oli viehättävän ovela. Verrattuna tyypillisiin lastensatukirjoihin Coraline on omaa luokkaansa. Disneyn puhuvat eläimet ovat pelkkiä mcdonaldsin pehmoleluja verrattuna Gaimanin kissaan ja hiirisirkukseen. Goosepumpsin ontuvat, kliseiset hirviöt taas... niitä ei voi edes verrata Coralinen toiseen äitiin. Ne nappisilmät onnistuivat luomaan selkäpiitäkarmivan tunnelman.
Kirja oli ihan luettava, ei hyvä eikä huono. Juoni oli tavallisen tylsä hyvä vs paha, eikä se tuonutkaan mitään uutta. Kirja oli joiltain osin ennalta-arvattava, joiltain ei, tosin kirjan lopun arvasi jo melkein heti kirjan alussa. Henkilöt olivat jotenkin liian täydellisiä, ihan normaalia tavista ei kirjaan mukaan mahtunut. En pitänyt kirjan kirjoitustyylistä, minä-kertoja ei ole koskaan iskenyt minuun. Lumotut on osaltaan myös aika avoin kirja, monia asioita jätettiin lukijan pääteltäväksi.
Kirja oli loistava, parempi kuin sarjan ensimmäinen osa! Se oli erittäin hyvin kirjoitettu ja juoni kulki sujuvasti ja mielenkiintoisesti eteenpäin. Kirja oli niin todenmukainen, että tuntui kuin olisi itsekin ollut kirjassa mukana. Henkilöt, varsinkin Fizban ja Tasslehoff, toivat sopivasti huumoria kirjaan mukaan. Loppu sopi mielestäni erittäin hyvin tähän kirjaan, vaikka se jäikin hieman avoimeksi.
Päähenkilö Oona kävelee suutuspäissään vaatteet päällä järveen. Vastarannalla hän huomaa päätyneensä kummalliseen vuoden 1947 Suomeen, missä historia on vinksahtanut radaltaan. Sota käytiin Neuvostoliiton sijaan Ruotsia vastaan ja Karjalan asemesta menetettiin Ahvenanmaa. Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg tunnetaan nimellä Juri Leonid Runebergsi. Kirjan maailma on hyvin kiehtova hienoisine maagisine elementteineen (kahden maailman väliä kulkevat vesiliskot, salaperäinen venäläinen ylimyssuku, joka pitää paikakuntaa saappaankorkonsa alla...) Juoni ei kuitenkaan suorastaan loista omaperäisyydellään, vaan on aika tavallinen vampyyritarina höystettynä pienillä herkullisilla keksinnöillä (esim. maahiset). Henkilöt ovat mielenkiintosia ja miljöö eläväinen. Maailman vaihtoehtoishistoriasta olisin kuullut mielelläni enemmänkin, enkä vain ohimennen heitettyjä viittauksia sodasta ja ruotsalaisevakkojen kotiinpaluukaipuita. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, joissakin kohdin hieman ontuva, tarina.
Revolverimies ei ollut oikein minun kirjani. Puolet asioista, varsinkin suurin osa revolverimiehen muisteluista, meni ihan ohi, samoin loppu. En edes ymmärtänyt, miksi hän halusi löytää Mustan Tornin. Ne osat kirjasta, mitkä tajusin, olivat hyviä. Henkilöissäkin menin ihan sekasin, varsinkin niissä, jotka vain pikaisesti mainittiin. Kingiltä olisin odottanut myös enemmän kauhua.
Vielä nytkään, kun kannet on jo suljettu, en ymmärrä teoksen nimeä, ja melkoista dekoodausta lukeminen oli kyllä muutenkin. Vanhakantaista puhetta, tekniikkaslangia, englantia, saksaa, ruotsia ja espanjaa kryptisesti sekoittava keitos on lusikoitavissa auki vain googlen ja sanakirjojen suosiollisella avustuksella. Ilman tutkijan mieltäkin teoksesta on kuitenkin löydettävissä kaksi kelvollista rinnakkaistarinaa: toinen 1600-luvun Yhdysvalloissa elävästä siirtolaistytöstä ja toinen Berliinissä asuvasta puhelinsuunnittelijasta, johon hajamielinen aavelady on rakastunut. Tarinoiden yhdyssiteet aukeavat vähitellen ja pitävät lukijan aivot raksuttamassa. Vasta kalkkiviivoilta löytyy mehukkain yllätys! Henkilöiden ja heidän ongelmiensa moninaisuus pitää kyllä mielenkiinnon yllä ja kirjan rakenne on onnistunut. Heikoin lenkki on luettavuus, sillä kielen herkulliset hetken hukkuvat sekametelisoppaan. Fantasiaan vivahtava nykyromaani teemoinaan sopimaton rakastuminen, avioerolapset, tuotekehittelyn salatut taustat ja hajujen vaikutus ihmiseen. * * * ½
Kirja jatkaa hyvää Animorphs-sarjaa. Juoni oli ennalta-arvaamaton ja kerronta oli hyvää. Marco kertojana toi tähän kirjaan enemmän huumoria kuin edellisissä osissa. Loppuratkaisu oli yllättävä. Olisin toivonut enemmän Axia mukaan tähän kirjaan. Miinusta jälleen kaiken uudelleen esittelystä.
Kirja oli tällä kertaa hieman erilainen kuin sarjan edelliset osat. Tässä osassa ei niinkään keskitytty suoraan yeerkejä vastaan taistelemiseen, vaan yritettiin pelastaa oma jäsen. Kerronta oli tyypillistä hyvää Applegaten kerrontaa. Vieläkin ärsyttää kaiken uudelleen esitteleminen, mutta siihen alkaa jo turtua.