Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Herra Huu muuttaa on omasta mielestäni sarjan paras teos. Siinä missä toinen osa tuntui turhalta, ja lisäsi paljon henkilöitä ja taikuutta, vähentää kolmas osa näiden määrää merkittävästi, ja asettaa Herra Huun täysin uuteen ympäristöön, joka lisää mielenkiintoa huomattavasti. Kaupunki on ympäristönä vieläpä erityisen herkullinen, ottaen huomioon kuinka erakoitunut, ja kehityksestä ja kaikesta tietämätön päähenkilö on, ja sen, että aiemmin jo kävi ilmi Herra Huun kaupunkivastaisuus. Taistelut vesihanojen ja sähköhellojen kanssa ovat hauskaa luettavaa. Sarjan kirjoissa kaikissa käsitellään taikuutta hieman erilailla, ja tässä se on mielestäni parhaimmillaan. Sitä ei ole paljoa, mutta vähän, ja Herra Huu tekee sitä lähinnä enempiä miettimättä tekojaan, täysin tottuneesti. Taikakirjaa ei ole, joten kaikki on selvemmin lähtöisin Herra Huusta itsestään, tosin hänellä on mukanaan satunnaisia esineitä, joiden käyttöä hän itsekään ei yleensä ymmärrä ennen kuin on tullut käyttäneeksi. Kirjan tuomat uudet henkilöt ovat mielenkiintoisia, eikä heihin keskitytä missään vaiheessa liiaksi, annetaan enemmän tilaa Herra Huulle itselleen, kun edellisessä osassa piti jaksaa satunnaisen tuiki tavallisen lapsen kekseliäisyyttä. Kirjassa on myös vahvaa tunnelmakuvausta, ja erityisesti hienoja tässä mielessä ovat kohdat, joissa Herra Huu menee käymään meren rannassa. Myös kirjan hiiren elämää on mukava seurata. Suosittelen lukemaan.

Herra Huu saa naapurin on selkeästi ensiteosta heikompi jatko-osa. Kirjassa taikuuden osuutta on lisätty huomattavasti, ja mukaan on liitetty paljon uusia henkilöitä, jotka sarjan kirjoissa yleensä ovat vähissä. Siinä missä edellisessä kirjassa oli tärkeinä hahmoina lähinnä kaksi lasta, Mikko ja Rimma, on tähän kirjaan lisätty kolmas lapsi Timppa, sekä naapuri Amiraali Kaljamaha. Kun edellisessä sivuhenkilöitä oli muutamia työmiehiä, satunnainen pyöräilijä, ja kourallinen eläimiä, on tässä kirjassa ovia ja palloja ja alkuasukkaita ja noitia paljonkin… Henkilöitä on kaiken kaikkiaan liikaa, ja taikuudesta tulee hieman liian tavallista, ja itse en erityisemmin pitänyt Amiraalia kovin taidolla tehtynä hahmona. Kirjassa on myös melko suoraviivainen juoni, kun muut kirjat lähinnä laittavat satunnaisia tapahtumia peräkkäin – tämä ei välttämättä ole hyvä tai huono puoli, mutta selkeä ero sarjan muihin kirjoihin. Yllätyksellisyys on silti ennallaan, kirjaa lukiessa ei pysty arvaamaan mitä seuraavaksi tulee, erityisesti kun kirjan henkilöillä ei itselläkään tunnu olevan aavistusta, mikä heidän tavoitteensa maanalaisessa maailmassa on. Vahvana puolena kirjassa on sen antama lisä Herra Huun henkilöhahmolle, tämän kyvyille ja luonteelle. Heti kirjan alun jälkeen tulee sellainen olo, että Herra Huussa on huomattavasti enemmänkin vielä sisältöä, kuin kuvittelisi, ja taikuudessa hän on ihan oikeasti vahva.

Herra Huu on kertomus pienestä ihmisestä, vaikka hyvin erikoisesta sellaisesta. Herra Huu elää taikuuden maailmassa, siinä missä ihmiset hänen ympärillään elävät aivan tavallisessa maailmassa, mikä aiheuttaa useammankin hämmentävän tapahtuman. Alkuperäinen Herra Huu on kerronnaltaan ajoittain hieman kömpelöä, mutta toisaalta, kömpelyys on tärkeää Herra Huussa muutenkin. Tapahtumia tulee täysin sattuman kautta, jostain ilmestyy välissä majava, jota ei sen enempää keskitytä selittelemään, ja välissä ilmaantuu miehiä metsää kaatamaan. Herra Huu itse ei tunnu ymmärtävän maailmaa ympärillään lainkaan, mikä johtunee tämän isoisän antamasta kasvatuksesta. Hän on liikkeellä vain öisin, ja jostain syystä ei tunnu ollenkaan käsittävän syksyä ja lehtien putoamista. Kirjassa myös on toistuvana tapa jättää selittämättä asioita, jotka Herra Huulle ovat luonnollisia, kuten sitä, miten tarkkaan ottaen hän pääsee suljetun ikkunan toiselle puolelle (”suljetut ikkunat eivät tuota hankaluuksia Herra Huulle, hänelle ne ovat kuin lasi vettä”)… Kirjasta on vaikea löytää yhtenäistä juonta, tai päämäärää, enemmänkin sitä voitaisiin pitää jonkinlaisena kehityskertomuksena. Kirjan maailma on hyvin arvoituksellinen, ja ennustamaton. Niin kai maailmat yleensä ovatkin. Herra Huun tekemä taikuus kirjassa on lähinnä kaikki isoisän peruja, lähtöisin tämän taikakirjasta. Jostain syystä Herra Huu myös täysin luontevasti kykenee keskustelemaan eläinten kanssa, eikä myöskään peilikuva tunnu olevan täysin kopio eletystä maailmasta.

Merlin-salaliitto on aika leppoisaa, humoristista fantasiaa, jossa ei äkillisiltä juonenkäänteiltä selvitä ja jossa henkilöt ja miljöö loistavat omaperäisyydellään. Muutoin kirja juonineen ja yleisilmeineen saisi sen tavanomaiset kolme tähteä, mutta muutamasta pikantista yksityiskohdasta - mm. Lontoo ja Salisbury ihmisasuissa, rinnakkaistodellisuuksilla leikittely, nostavat sitä silmissäni neljään tähteen. Yksi kirjan pääteemoista on se, kuinka pienet asiat saavat aikaan suuria. Vanhan ukon kirjoman kankaan kehaiseminen johtaa kokonaisen kaupunkiyhteisön tuhoutumiseen, luurin paiskaaminen korvaan taas sataa maailmaa ravistelevaan salahankkeeseen. Ihan mukava opus, vaikkakaan ei nerokas.

Ensimmäiset näistä saduista toivat mieleeni H.C. Andersenin kauneimmat ja surullisimmat sadut. Hyville ei aina käy hyvin ja lohduttomat tapahtumat on mahdollista kuvata riipivän kauniisti. Vaikutteet ovat ihan mahdollisia, sillä Andersenin satuja ilmestyi englanniksi käännettynä jo 40 vuotta ennen näiden satujen julkaisemista! Wilden tyyli saduissaan on ylitsevuotavan maalailevaa ja kuvailevaa. Lukijan eteen luodaan yksityiskohtineen ylellisiä palatseja ja käsittämättömiä rikkauksia. Pahimmillaan kuvailut menevät jopa puuduttaviksi listauksiksi. Parhaimmillaan nämä tarinat ovat kauniita ja koskettavia. Useissa saduista on herkullisen ilkikurisia huomioita ja osuvia henkilökuvia. Tarinat saivat vuoroin itkemään, nauramaan, ärsyyntymään, ihastelemaan ja ihmettelemään. Näin monien tunnereaktioiden herättäminen ei kaiketi voi olla osoitus huonoudesta. Ihan perheen pienimmille en lähtisi näitä lukemaan, kannattaa ainakin lukaista itse ensin.

Täytyy myöntää, että kirja oli edeltäjiäänkin tummasävyisempi ja joissakin kohdin ahdistava. Taistelutantereilla Viiden kuninkaan sota on käytännössä katsoen ohi, mutta uudet uhat nousevat uhmaamaan rauhaa, ehkä suurimpana niistä rautamiehet uuden karismaattisen johtajansa Euron Korpinkatseen johdolla. Kirjassa päästään tutustumaan useisiin uusiin tapahtumapaikkoihin, Dornen punaisille aavikoille ja Braavosin kanaville ja kujille. Myös uusia kertojahenkilöitä on ympätty mukaan. Kaiken kaikkiaan Korppien kestit oli synkkä kirja eikä taso ollut aivan Miekkamyrskyn veroinen, mutta se saattaa johtua siitä, että Miekkamyrskyssä henkilöiden kuolemista johtuvat tunnemyrskyt nostattivat tunnelmaa. Jokainen kirjasarja tarvinnee tällaisen suvantokohdan (joskin painostavan sellaisen) jossa pohjustetaan tulevia tapahtumia ja annetaan vaivihkaisia vinkkejä tulevaisuudesta. Martinin taso pysyy kuitenkin ennallaan, ja kirjasta rapsahtaa täydet viisi tähteä.

Kirja oli juoneltaan hyvä ja hieman erilainen, en ole kovinkaan moneen kirjaan törmännyt, joissa päähenkilöillä menee kaikki pieleen. Vaikka kirja onkin osaltaan hieman kliseinen, se ei haittaa lukukokemusta ollenkaan. Kirjoittajalla on hyvä ja kekseliäs tyyli kirjoittaa, mutta en tykkää lukijan puhuttelusta. Kirjoitustyyli on myös enemmänkin lapsille suunnattu. Henkilöissä oli selkeästi käytetty mielikuvitusta. Vaikka Baudelairen lapset ovatkin lapsineroja, se ei saa tässä kirjassa niin isoa osaa, että se häiritsisi. Olaf-setä oli kuvailtu hyvin ilkeäksi ja lähes sadistiseksi ihmiseksi, joka aiheutti syvän inhon häntä kohtaan. Sympaattisin henkilö oli mielestäni oikeusneuvos hänen pyytteettömän lapsirakkautensa ansiosta. Kirja loppui hyvin antaen myös viitteitä sarjan tulevista kirjoista. Isoa miinusta "modernien" sanojen pitkistä selittelyistä ja Sunnyn epämääräisten äännähdyksien tarkoituksen selittämisistä. Voisin suositella kirjaa nuorille ihmisille, mutta aikuisille en oikeastaan, on se sen verran lapsille suunnatusti kirjoitettu.

Kirjan juoni ei ollut mitenkään hätkähdyttävä, aivan perusfantasiaa. Köyhä maalaispoika saa tietää omaavansa yliluonnollisia kykyjä on jo vähän liiankin käytetty aihe, eikä tämä kirja tarjonnut siihen mitään uutta. Kirjan kerronta oli mielestäni liikaa suunnattu lapsille. Lauseet olivat joissain kohdissa, varsinkin paikkojen kuvailuissa, hirveän lyhyitä ja tönkköjä. Kirjan henkilöistä iso plussa. Vaikka Eragon ei olekaan ihan tavallinen poika, hänellä on myös normaalin ihmisen tunteita: pelkoa, aggressiota, epätietoisuutta. Saphiran ja Eragonin suhdetta oli mielenkiintoista seurata, tosin Saphiran liika huolehtivaisuus sai hänet tuntumaan vähän liiankin ihmismäiseltä. Siitä tuli sellainen olo, kuin Saphira olisi Eragonin isosisko. Brom oli mielestäni mielenkiintoisin henkilö osoittaessaan rakkauttaan vähän omalaatuisella tavalla. Kirjan loppu oli hieman töksähtävä. Viimeinen taistelu käytiin vähän turhankin nopeasti läpi ja loppu jäi kesken samalla kuitenkin aukaisten hieman seuraavan kirjan tapahtumia. Kirjaan oli saatu ujutettua huumoria mukaan, mutta olisin toivonut sitä enemmän. En lähtisi kirjaa suosittelemaan hirveän vanhoille, ehkä max. 15-vuotiaille tai alle. Toisaalta teksti oli suhteellisen raakaa, joten ei kuitenkaan ihan nuorillekaan.

'Paluu Pompeijiin' oli minusta aika pliisu kirja, hiukan ontuva ja pikakelauksen omainen. Kirjan luki kyllä läpi, mutta se oli paikoin kamalan ennalta arvattava. Pikemminkin 'Paluu Pompeijiin' on ala-asteen historiankirjan Antiikin Rooma-osuus fiktioksi kirjoitettuna. Kirja oli kyllä aivan luettava ja siinä on aineksia parempaan. Tosin Ramonan ällö naiivius kävi välillä hermoille. Mutta kaiken kaikkiaan hieman keskivertoa alhaisempi kirja. Suosittelen Antiikin Roomasta kiinnostuneille. Arvosana: 6-.

Tämä kirja onnistui yllättämään minut positiivisesti. Olin jo alistunut tietoon, että edessä on tyypillinen hyvä-vastaan-paha-asetelma, jossa ihmelapset pelastavat maailman. No sitähän tarina pohjimmillaan onkin, mutta mukana on myös muita, virkistäviä elementtejä. Päähenkilö, nuorisorikollinen, on erilainen kuin useimpien kirjojen putipuhtoiset sankarit. Varsinkin alkupuoli salaperäisine tapahtumineen on kiehtova ja jännittävä, jopa hivenen karmiva joissakin kohdissa. Mutta kun totuus Korpinportista lopulta selviää, tunnelma alkaa hieman laahata. Sitten esimerkiksi näiden kyläläisten motiivit jäivät selvittämättä. Mitä he olisivat muka hyötyneet koko jupakasta? Mutta kyllä ne tulevatkin osat pitää varmaan lukea. Tiivistys: jännittävä, erilainen nuortenfantasiakirja, joka kuitenkin sortuu hienokseltaan liian helppoihin ratkaisuihin.

Pyörittelin pitkään mielessäni ostanko tämän kirjan, ja kun sitten ostin ihastuin siihe. Juoni olisi voinut olla vähän mielenkiintoisempi ja olisin halunnut vähän enemmän selvitystä siihen miten hahmot tuntevat toisensa ja muuhunkin sellaiseen, mutta muuten kirja oli mukava kokemus. Lyhythän se vähän oli, mutta juuri sellainen parille illalle riittävä luku kokemus jonka seuraan on hyvä palata aina uudelleen. Etenkin eläimistä pitäville ja vaihtelua Draconlancesta kaipaaville.

Sain tämän joululahjaksi ollessani noin 8-vuotias. Silloin tämä tuntui todella hauskalta ja mukaansatempaavalta kirjalta, ja kai se sellainen on yhä. Kirja on nuorimmille lukijoille suunnattu, mutta miksei vähän vanhempikin siitä nauttisi. Tämä on niin nopeaa luettavaa, että voit nauttia sen välipalaksi ja nauttia Mahyn mielikuvituksesta. Mutta vakavasti otettavaksi fantasiaromaaniksi tätä ei voisi kuvitella. Kuitenkin ajatus haamuista on mielenkiintoinen, ja perinteisyydessään tarina toimii oikein hyvin.

Miksihän tartuin koskaan tähän kirjaan? En voi koskaan unohtaa kirjastonhoitajan ilmettä, kun hän ojensi kirjan minulle. Hän taisi luulla minua useita vuosia nuoremmaksi. En tainnut viisastua tämän lukemisesta paljoa. Mitään ei juuri lähtenyt irti, sinänsä ihan mielenkiintoinen ja hauska kirja. Ja Camaron kirjoittamaan minulla ei ole paljoa lisättävää. Tuli aika lapsellinen olo tätä lukiessa, mutta kyllähän tämän lukee, jos viitsii. :)

En olisi varmaan koskaan osannut tarttua tähän kirjaan, ellen olisi saanut sitä palkinnoksi. Itse asiassa kirja on yllättävän hyvä. Olen aina ollut hieman nirso suomalaisia kirjailijoita kohtaan, mutta tämä on "sellainen ihan kiva". Juoni on "ihan kiva", ei kyllä mitenkään yllättävä. Pintaa syvemmälle kirja ei ulotu, mutta henkilöt ovat aika normaaleja ja normaalin fiksuja, mistä plussaa. Tarina on luettava ja jopa välillä viihdyttävä. Se kuinka henkilöt muodostivat suhteita ja pitivät läheistä verkotoa, oli taidokasta. Kirja sopii parhaiten nuorille lukijoille, ala-astelaisille ja ehkä vanhemmillekin, jos leikkimielisyyttä riittää. Vanhempia lukijoita kirjan sävy "ja sitten taphtui niin" voi ärsyttää. Vaikka kirjasta tuo sävy löytyy, se on piilotettu kuoren alle toisinaan esiin tulevana sivumakuna.

Minulle oli suositeltu Replicoita jo jonkin aikaa, joten tartuin toimeen ja lainasin tämän. Ja kai se, että olen lukenut kaikki mahdolliset Replicat, kertoo kirjasta jotain. Ymmärsin tarinan ihan hyvin vaikken ollut lukenut aiempia osia. Replicat eivät ole mitään huippulukemista, lyhyitä, kevytmielisiä mutta sujuvaa ja nopeasta, mielellään luettavaa tekstiä. Tämä kyseinen kirja sisältää oikein onnistuneen juonen, ja on oikeastaan hauska. Mutta miksi 2 pistettä? Kun ei tämä niin hyvä ollut. Hyvä kirja edellyttää syvyyttä ja sulavuutta, niitä ei mielestäni tästä kirjasta löydy. Suosittelen silti niille, jotka ovat muistakin Replicoista pitäneet. Jos olet tyttö ja tykkäät scifimäisestä tyylistä - suosittelen!

Varoitus: jos et pidä kirjoista joita lukiessa itket, et pidä tästä. Avain lopettaa kunnialla loistavan Aikavartio-trilogian. Henkilöt asettuvat paikoilleen ja heistä paljastuu yllättäviä puolia. Loppu on niin uskomaton kuin olla voi. Lempihahmokseni nousee Rochelle, jonka voimat paljastuvat hurjiksi ja tunteet kuohuvat. Hän on ihanan sympaattinen ja tuntee olonsa voimiensa vuoksi yksinäiseksi ja hyljityksi. Rochellen tietämättä joku tajuaa lopulta rakastavansa häntä... Avain on ehdottomasti trilogian paras kirja. Koska sarjan taso on muutenkin korkea, tämä on erityisen loistava. Kirjailija on luonut huiman lopetuksen kirjalle sisällyttäen siihen muhkean määrän tunteita, paljon yllättäviä juonenkäänteitä ja jotain sanoinkuvaamattoman kaunista, jota itse kuvaisin "maailman kauneuden vangitsemiseksi kansien väliin". Harva tähän pystyy, mutta Marianne Curley tuntuu pystyvän. Lopputaistelu on mukaansatempaavaa luettavaa: täpärät pelastumiset, viime hetken petturit ja haikea loppu saavat kylmiä väreitä aikaan. Tätä ei voi lukea itkemättä! Vielä viimeisen taistelun jälkeenki tapahtuu: sen kuoleman jälkeen on lukijakin on vihan vallassa, toisaalta loppu oli tavattoman kaunis surullisuutensa vuoksi. Vaikea kuvitella mitään kauniimpaa ja surullisempaa. Kirja oli tavattoman monipuolinen mutta tarinalleen uskollinen. Tämän juoniverkoston lukeminen vaatii yhtäjaksoisen lukemisen, nenäliinoja ja pohdiskelavan asenteen. Mutta suosittelen ihan kaikille (itkunkin uhalla).

Kirja oli juoneltaan hyvä. Jälleen kerran vähän rauhallisempi osa sarjaan, mitään suurta taistelua ei kirjassa ollut. Kerronta oli sujuvaa ja kirja piti lukijan täydellisesti otteessaan. Oli mielestäni mukava välillä seurata tapahtumia pelottoman Rachelin näkökulmasta. Hän ei sittenkään ole aivan niin peloton kuin muut luulevat. Jotenkin tuntuu, että kaikki muut henkilöt jäivät aivan hänen varjoonsa. Olisin edelleen kaivannut Axia lisää. Kirjan lopetus oli hyvä, se ei töksähtänyt kesken ja oli sopivan humoristinen. Kaiken kaikkiaan suositeltava kirja kaikille sarjan edelliset osat lukeneille.

Kirjan juoni oli loistava. Se oli erilaisempi kuin muissa sarjan kirjoissa. Tästä kirjasta puuttui varsinainen taisteluosio, mikä mielestäni sopi tähän kirjaan hyvin. Se ei ollut rakenteeltaan samanlainen kuin muut sarjan kirjat, vaan siinä tapahtui lähes koko ajan. Henkilöistä ei oikeastaan tässä kirjassa paljastunut mitään uutta. Marco oli tavalliseen tapaansa ironinen ja Rachel valmiina hyökkäämään taisteluun. Jaken haluttomuutta johtajaksi tosin käsiteltiin suhteellisen paljon tässä kirjassa. Toivoisin Axia paljon enemmän näkymään kirjoihin, hän tuo kaikista eniten mielenkiintoisuutta. Kirjan lopetus oli hyvä. Sademetsä-teema sopii mielestäni yhdeksi osaksi tätä sarjaa erittäin hyvin ja se oli todentuntuisesti kuvattu. Vaikka kirja käsittelikin aikamatkailua, sitä ei ollut yhtään vaikea tajuta. Kaiken kaikkiaan yksi parhaimmista Animorphs-kirjoista.

Salaisuus on juoneltaan hyvä kirja. Se kulkee sujuvasti eteenpäin kuin muissakin sarjan kirjoissa. Toisaalta pesukarhun pentujen pelastaminen tuntuu vähän... Hassulta. Sehän ei kuitenkaan ole animorfien tehtävä. Mutta osaltaan se sopii tähän kirjaan, onhan kertojana Cassie. Henkilöt tuntuivat paljon syvällisemmin kuvaillulta tässä kirjassa. Heidän tuntonsa termiitteinä ja varsinkin Cassien tunteet sen jälkeen on kuvailtu hätkähdyttävän aidontuntuisesti. Kirjan lopetus oli loistava! Humoristista loppua ei usein tämän sarjan kirjoissa näe, tuntuu vähän ironiselta, että pieni ja lyllertävä haisunäätä pelastaa animorfit.

Kirja oli juoneltaan tylsähkö. Siinä ei ole kaikkia asioita mietitty loppuun asti, kirjailija on ilmeisesti vain kuvitellut, etteivät lukijat sellaisia asioita jää ihmettelemään. Kirjan rakenne oli jälleen kerran samanlainen, alussa huvitellaan morfeilla, kirjan keskivaiheilla suunnitellaan ja lopussa tapahtuu. Henkilöt eivät tässä kirjassa mitenkään erikoisesti säväyttäneet. Cheet olivat uusia kirjassa, mutta he tuntuivat jotenkin tylsiltä. Täysin väkivallaton laji ei jotenkin kuulu tähän sarjaan. Lopetuksesta päätellen luulen, ettei heistä kuulukaan tämän kirjan jälkeen mitään. Kirjan lopetus oli hyvä, se ei ollut yhtä töksähtävä kuin edellisissä kirjoissa, mutta kirja ei jotenkin sopinut koko muuhun sarjaan. Se tuntui vain hieman pysäyttävän sarjan kulun. Tässä vaiheessa sarjaa rupeaa myös hieman ärsyttämään animorfien selviytyminen ihan kaikesta.

Kingin uudempaan tuotantoon lukeutuva Eksyneiden jumala on yksi niistä harvoista kirjoista, joita tältä nykykauhun mestarilta on tullut luettua, pääasiassa sen takia, etteivät miehen aiemmat teokset ole aiheuttaneet minussa mitään ihmeellisempiä väristyksiä. Myöskään tämä kirja ei saanut minua täysin innostumaan hänen visioistaan, vaikka ne kieltämättä ovatkin hyvin omaperäisiä ja perusluonteeltaankin sellaisia, ettei suurten ihmismassojen koukkuunjäämistä voi pitää kovin isona ihmeenä. Lopullinen syttyminen jäi siis tapahtumatta, mutta siitä huolimatta kirjaa ei voi sanoa huonoksi, sillä onhan kirjoittaja kuitenkin omistautunut asialleen ja kerännyt kokemusta jo useamman vuoden ajan. Tarina on hyvin yksinkertainen mutta varsin tehokas, suorastaan intensiivinen, mikä epäilemättä johtuu siitä, että keskushenkilöitä ja tapahtumapaikkoja on vain yksi. Pienen tytön eksyminen käymättömään korpimetsään on sekä alkuasetelma että varsinainen juoni, mikä voi ensikuulemalta tuntua puuduttavalta, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Tytön harhailuihin ja vähittäiseen sekoamiseen on saatu mukaan oikeaa tunnetta, sillä unen ja toden rajat hämärtyvät Kingin käsittelyssä jälleen ansiokkaasti. Toisaalta tarinan yksinkertaisuudella on kääntöpuolensakin, sillä toimivasta tunnelmasta huolimatta juoni olisi kaivannut muutakin lihaa ympärilleen. Kirja on hieman keskimääräistä lyhyempi, mutta tytön epätoivoinen vaellus metsässä ei kuitenkaan yksin riitä pitämään suurinta mielenkiintoa yllä aivan viimeiselle sivulle asti. Juoni kyllä sivuaa koko ajan metsään kätkeytyviä yliluonnollisia ja pimeitä voimia, mutta niihin olisi voinut syventyä mieluusti enemmänkin. Lopputulos ei ole yhtään huonompi, mutta Kingin olisi silti kuvitellut pystyvän parempaan.

'Sumumetsän kasvatit' vaikuttaa eräänlaiselta välityöltä Luukkosen tuotannossa. Kirja on kyllä taattua Luukkosen tyyliä, maagista realismia maailmassa joka on ja ei ole omamme. Aivan aiempien kirjojen tasolle 'Sumumetsän kasvatit' ei yllä. Kirja oli jotenkin hiukan pikakelauksen oloinen ja tuntui aika lyhyeltä, minusta siinä olisi ollut aineksia enempääkin. Mutta kaikesta siitä huolimatta, Luukkonen osaa tuttuun tapaansa tempaista lukijansa heti mukaan tarinaan ja saa hienolla kuvailullaan ja kiinnostuksen ylläpitävällä tarinankerronnallaan lukijan koukkuun. Suosittelen kirjaa kotimaista fantasiaa etsiville, vaikkei 'Sumumetsän kasvatit' olekaan hänen parhaimpia tuotoksiaan. Arvosana: 7+.

Perinteisiin fantasiakirjoihin verrattuna Kaupunki on hyvin, hyvin eriskummallinen ja outo kirja. Hyvällä tavalla outo. Kirja koostui neljästä osasta: novelleista Martin Laken muodonmuutos ja X:n outo tapaus, Hoegbottonin oppaasta Ambergrisin varhaishistoriaan ja liitteistä. Tarina sijoittuu tosiaan Ambergrisin merkilliseen kaupunkiin, joka on taiteilijoiden ja säveltäjien kotipesä kummallisine pikku yksityiskohtineen. Miljöö on rikas ja mielenkiintoinen. Kirjan aloittava Martin Laken muodonmuutos kertoo taiteilijasta, joka sekaantuu tahtomattaan kaupungin poliittisiin juonitteluihin. Muodonmuutos on hyvä valinta kirjan aloitukseen, sillä se pehmentää tunnelmaa sopivasti ja toimii mukavana johdatuksena. Ehkä kirjan mielenkiintoisin osuus on Hoegbottonin opas Ambergrisin varhaishistoriaan. Se kertoo nimensä mukaisesti Ambergrisin perustamisesta ja tapahtumista aina Hiljaisuuteen saakka. Historiankirjamainen selostus on höystetty kirjoittajan, "Duncan Shriekin" sarkastisilla alaviitteillä. Erityisen hienoa on se, että VanderMeer on kyennyt luomaan uskottavan ja mielenkiintoisen maailman ilman massiivisia karttoja kirjan alussa. Itse tarinan salaperäiset harmaalakit ja Hiljaisuus ovat omalaatuisella tavalla karmivia... X:n outo tapaus vastaa todellakin nimeään. Mielipuolisuuteen luisuneen kirjailijan houreita seurataan tätä jututtamaan tulleen tohtorin näkökulmasta. Itselläni kertomus meni hieman yli hilseen; siinä esiteltiin kiehtovia ajatuksia, mutta toteutus oli hivenen sekavaa. Loki-kirjat suomensi Pyhimysten ja mielipuolten kaupungin alkuperäisistä tarinoista vain osan. Puuttuvat tarinat olisivat täydentäneet kokonaisuutta mukavasti... mutta toisaalta ainakin X:n kummalliset sepustukset olisivat sekoittaneet tarinaa entistä enemmän ja pitkästyttäneet siinä sivussa. Hyvä kirja, mutta loppuosa ei välttämättä sopinut lukumakuuni.

On mukavaa välillä lukea kirjoja Axin näkökulmasta. Kirja ei ollut juoneltaan mitenkään erikoinen eikä siinä tapahtunutkaan paljoa, mutta Axin ajatuksista ja tekemisistä oli mielenkiintoista lukea. Kerronta oli mukaansatempaavaa ja piti lukijan hyvin otteessaan. Henkilöistä tässä kirjassa keskityttiin eniten Axiin. Hänen tietämättömyytensä ihmismaailman asioista tuovat kirjaan mukaan huumoria Marcon sanomisten ohella. Axin ja Tobiaksen välisen ystävyden kehittymistä oli kuvattu kirjassa hyvin. Muutenkin tässä kirjassa syvennettiin animorfien välejä Axiin, vaikka lähinnä Ax ja Tobias olivat pääosassa kirjassa. Kirjan lopetus jäi mielestäni hieman kesken. Se ei loppunut töksähtäen kuten lähes kaikissa muissa sarjan kirjoissa, mutta se tuntui vain loppuvan kesken. Lisäksi olisin odottanut andaliittien salaisuuden olevan jotenkin kauhistuttavampi mitä se oikeasti on.

Chitra jatkaa kirjaansa sujuvasti siitä minne jäätiin -sujuvammin kuin voisi luulla. Nyt Anandin hahmo saa syvyyttä ja muuttuu kiinnostavammaksi ja itsenäisemmäksi. Varsinaisia huippujuonenkäänteitä ei kirjassa ole, mutta kirja pitää hyvin ottessaan ja on sarjan ensimmäistä osaa parempi. Kirjailija on silti luonut taas satumaisia ja ihmeellisiä tapahtumia,jotka saavat silmät selälleen. Jos odotat jotain mullistavaa ja ovelasti juoniteltua, tämä ei ehkä ole etsimäsi, mutta ehkä lähellä sitä. Miinusta tulee liialliseksikin menevästä kuvailusta ja turhan päättäväisestä tyylistä. Sinänsä kirjassa ei kuitenkaan ole paljoa moittimisen sijaa. Sopii kaikille, jotka pitävät fantasiasta ja hyvä voittaa yleensä pahan-tyyppisistä kirjoista. Myös seikkailun ystäville tämä sopii mainiosti.