Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Näin aluksi plussaa kirjan kannesta. Kerrankin oikein raikas ja hieno, vaikkei tämä juuri kuvannutkaan kirjan tapahtumia. En kuvitellutkaan antavani kuin kolme tähteä. Alku antoi aika tylsän vaikutelman. Tapahtumat saattoivat tapahtua välillä parilla lauseella vaikka kyseessä olisi merkittäväkin tapahtuma kirjan tapahtumien kannalta, ja välillä tapahtumat etenivät madellen ja käyttäen sivukaupalla kerrontaa jostain turhanpäiväisestä. Henkilöitäkin tuli alkuun kuin vettä juoksuttamalla, niistä ei tahtonut pysyä laskuissa eikä heitä esitelty ajoissa. Pelkäsin jatkuvasti missanneeni jotain olennaista. Kirjan yhä jatkuessa venyttäen asiaa alkoi tuntua, että kirjailija kuvitteli lukijan olevan yhtä ääliö kuin kirjan päähenkilökin, Silver. Lyödäänkö vetoa että harva 11-vuotias on tuollainen tollo? Juonikin vaikutti aika tohjolta ja oudolta. Puolivälin jälkeen käsitykseni muuttui. Kirjailija oli ehnyt muutaman nokkelan oivalluksen juonessa, vaikka idea onkin aina perinteinen. Loppua kohti kirja kuitenkin silpoi perinteisen käsityksen sopivan pieniksi paloiksi. Ei tämä silti mikään mestariteos ollut. Se mistä tuo lisätähti tuli, on mikäpä muukaan kuin - rakkaus. Aina se ei sovi kirjan kuvioihin, eikä aivan tässäkään, mutta se esiintyi niin kauniisti, että hymyilytti. Myös se että Silver aikuistui, paransi kirjaa huomattavasti. Henkilöiden kuvaukseen ei hirveästi oltu tärvelty aikaa, mutta ne olivat onnistuneita. Rokabyessä ja Abel Darkwaterissa ja hieman Masonissakin kirjailija sortui ylilyönteihin, mutta Rokabye ja Abel olivat juuri niin vastenmielisiä kuin heidän kuuluikin olla. Alunoperin ajattelin että kirja on hyvin omaperäinen, mutta sitten muistin, että aikahan on aika käsitelty aihe. Ja hankala. Mutta johan Momo tutustutti siihen. Aihetta oli käsitelty hyvin, ja antoi pohdittavaa. On siis hankala sanoa onko tämä nyt pienemmille vai vanhemmille lukijoille. Pienemmät eivät ymmärtäisi kirjassa käsiteltyjä laajoja asioita, kuten rakkautta ja aikaa. Kirjassa myös kritisoitiin selvästi joitain asioita, kun uskonnostakin puhuttiin niin rehevällä kielenkäytöllä. Juonesta en sano kuin sen melkoisen yksinkertaisuuden. Tai ei ehkä sittenkään; se vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa tämä on eräänlainen taideteos jossa laaja juoni on latistettu. Kirjassa oli kivoja yksityiskohtia kuten heittilöt ja "bensiiniponit". Tämä on siis hankala krija, kuten voitte päätellä. Yksi paha miinus on, ettei kirja mielestäni selittänyt lainkaan niitä aikamyrskyjä. Kirjassa esitettiin pelkkiä aavistuksia niistä, ja äikänopettajani avulla tiedän, ettei se ole oikein. Ilmeisesti päätelmät piti miettiä itse - siis ilmeisesti ne johtuivat joko siitä että Ajanottaja oli hukassa tai siitä että aika rakoili tai siitä, että Regalia Manson oli järjestänyt asian. Vaikea sanoa. Tämä on mielenkiintoinen ja vaikea kirja, joka vaatii lapsenmielisyyttä ja pohdiskelua. Toivon että teiltä kaikilta löytyy sitä. :)

Kirjan perusjuoni on mielestäni hyvä. Kuitenkin alussa Minervan esiintyminen osaltaan ärsytti, mutta toisaalta taas toi mukavaa vaihtelua kirjoihin. Demonisaari aikaloitsun vankina on erilainen ja mielenkiintoinen idea ja on mielestäni loistava Artemis Fowl -kirjan aihe. Kirjaan oli saatu mahdutettua erittäin paljon asiaa, pelkästään demoneiden ympärillä kirja ei pyörinyt. Henkilöistä tässä kirjassa keskityttiin myös muihinkin kuin Artemikseen. Erityisesti mieleeni jäivät Butlerin, kuten myös Hollynkin, tunteet Artemista kohtaan. Minerva ärsytti erittäin paljon kirjan alussa, en olisi halunnut Artemikselle kilpailijaa hänen ollessaan ainutlaatuinen edellisissä kirjoissa. Kuitenkin Minervassa tapahtuu muutosta, ja kirjan loppuosissa hän jää täysin taka-alalle. Demoneista ei loppujen lopuksi kirjassa selvinnyt kovinkaan paljon, mutta jäi heistä silti ihan hyvä kuva. Kirjaan olisin kuitenkin toivonut enemmän vanhoja henkilöitä, nimittäin Foalya ja Mulchia. Kirjan loppu oli mielestäni parhain kaikista Artemis Fowl -kirjoista. Se, mitä Artemikselle kävi aikatunnelissa, oli täysin odottamatonta sekä myös kiinnostavaa tulevien kirjojen kannalta. Kirja oli kerronnaltaan aivan täyttä Colferia huumoreineen ja arvaamattomine juonenkäänteineen. Ehdottomasti suosittelen sarjan edelliset osat lukeneille, parhaimpiin sarjan kirjoihin tämä lukeutuu.

Tämä kirja on laatua. :) Se on apikoin jopa samantasoinen kuin edeltäjänsä, mutta nyt aihepiiri on hiukan erilainen. Enää ei pelastetan valtakuntaa, vaan etsitään omaa paikkaa muiden joukossa suuressa maailmassa. Lirael on henkilöhahmona ehkä yhtä mielenkiintoinen kuin Sabriel, mutta aika erilainen. Sabrielilla oli päämäärä, Liraelin tie heittelehtii milloin mihinkin. Koira, uusi henkilöhahmo, on aivan ihana.^^ Sabrielin voi lukea itsenäiseksi teokseksi, mutta lirael jää selvästi kesken. Ennemminkin sarjan voisi jakaa 1+2, eli Sabriel itsenäisenä ja Lirael ja Abhorsen kaksiosaisena. Mutta, Sabriel on kuitenkin jälkimmäisissä kirjoissa hyvin ohuehko henkilöhahmo, jos ei ole lukenut hänen kirjaansa. Sameth, nuori prinssi. Hän jää hiukan etäiseksi niiltä osilta, joista tahtoisin tietää enemmän (kuten hänen maagiset lahjansa ja kykynsä) ja suorastaan pursuaa muunlaista asiaa. Hiukan ärsyttävää, mutta se menee ohi. Ja niin, siinä missä Calyreilla oli pienenpieni rooli Sabrielissa, saadaan nyt tutustua heihin ha heidän "kulttuuriinsa" lähemmin. JA se on mielenkiintoista. :) Hyvin mielenkiintoista. Lirael on selvä väliosa, muttei suinkaan tasollisesti muiden alapuolella. Mielnkiintoista tässä on se, että suomessa Liraelia on liikkeellä kaksilla erilaisilla kansilla. :) Toinen on kuten kuvassa näkyy ja toinen on muuten samanlainen, mutta kaikki etukannen teksti puuttuu, siinä on pelkkä kiltamerkki. :) Vau.

No, henkilökohtaisesti pidän paljon tästä sarjasta. Liekö se sitten poikkeuksellisen kiinnostavan taustan ansiota (ja tässä tarkoitan erityisesti Korppikartanoa paikkana, mutta vielä sitäkin enemmän Yönsiipien historiaa ja sensellaista). Henkilöhahmona Devon March ei nyt ole mikään poikkeuksellinen, nuoria poikia, joilla on taikavoimia tupsahtelee esiin vähän sieltä ja täältä. Devon onnistuu kuitenkin poikkeamaan massasta, ei paljoa, mutta omalla tavallaan hiukan. (Lieneekö taas sen taustatarinan ansiota, jota taidan päätyä ihastelemaan vähän liiaksikin... ^^ ) Toisetkin henkilöhahmot ovat vähintäänkin mielenkiintoisia. Isabel pahiksena on aika tutunomainen, mutta sitten kun pääsemme merkittäviin sivuhenkilöihin, homma alkaa kiinnostaa. Rolfe Montaigne ei saavuta samaa karmivaa asennetta, kuin ensimmäisessä kirjassa, mutta samalla hänestä paljastuu erilainen puoli, joka alkaa harmistua omaan pätemättömyyteensä tehtävässä, jonka on itselleen ottanut. Rouva Crandall on yhtä jykevä ja ankara kuin aina, tosin hänenkin pehmeämpi puolensa alkaa päästä esiin. Mutta vain hetkiksi, ja varsinkin yllättävän surullisen lopun luulisi joko kovettavan häntä entisestään, tai sitten avaavan kaikki (tai lähes kaikki) sulut. Cecily jää harmittavan sivulliseksi koko kirjan mittakaavalla. Tosin se veli ja sisko-kysymys jää yhä taustalle heilumaan. Uusi taloudenhoitaja on myös yllättävä persoona. Värikäs henkilö, joka keittelee salaperäisiä keitoksia keskiyöllä. Upeaa. Ja Marcus alkaa kiinnostaa aina vain enemmän. Ja se pentagrammi... :) Mukava kirja, todella. Taso laskee ensimmäiseen kirjaan verrattuna, mutta ei se minusta haittaa. Ei tämä ole huono, ei suinkaan. !SPOILEREITA! Kysymyksiä ja uusia juonenkäänteitä on aivan liikaa, jotta tämän saisi jättää sikseen. Kolmas osa on kuulemma ollut tulossa ja melkein neljä vuotta (siis englanniksi), muttei ole vieläkäänilmestynyt. Odotus voi siis venyä. Mutta kolmannen kirjan, engl. Bloodmoon, prologi on ollut luettavissa internetistä, mistä minäkin sen joskus luin. Kiinnostavaa tekstiä, sen perusteella luulisi tason palaavan ensimmäisen kirjan tasolle. Kolmannessa kirjassa palataan tarkemmin Jackson Muiriin, hänen vaimoonsa Emilyyn ja tämän itsemurhaan Pirunkalliolta halloweeninä. JA tietenkin joukkoon sekoitetaan yllätys: Rolfen rakas isäpappa. Mutta, tämä kannattaa lukea. Kyllä vain...

Brian Aldissin Helliconia-trilogian ensimmäinen osa on koko sarjan paras osa. Kaksi myöhempää kirjaa eivät tuoneet juoneen mukaan oikeastaan mitään uutta ja kiinnostavaa, ja niiden juonenkulku oli varsin ennalta arvattava. "Helliconian Kevät" oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen lukupaketti, josta kykenin nauttimaan ja kiinnostumaan. Kirjalla ei ole varsinaista päähenkilöä, vaan se keskittyy enimmäkseen kuvaamaan kaukaisen planeetta Helliconian ekologiaa, joka on varsin erilainen Maahan nähden: Helliconian kaksi aurinkoa (pieni ja kylmä Batalix ja suuri ja kuuma Freyr) saavat aikaan lähes 3000 Maan vuoden mittaisen "suurvuoden", jonka aikana planeetan kaksi älyllistä lajia, lämpimään sopeutuneet "ihmiset" ja kylmään sopeutuneet fagorit vuorottelevat hallitsevan lajin asemassa. Satojen kilometrien korkeudessa planeettaa kiertaa Maan tarkkailuasema Avernus, jonka tehtävä on tarkkailla planeettaa. Varsin yllättävällä tavalla (Maan tarkkailuasema mainitaan ensimmäisen kerran vasta yli sadan sivun jälkeen) tämä kirja yhdistää fantasiaa ja scifiä, mutta järjestely toimii, ja ainakin minä jaksoin lukea kirjan (hieman töksähtävään) loppuun asti pahemmin pitkästymättä.

'Ratkaisun rajoilla' kirja antoi suuria odotuksia, joita se sitten ei lunastanut. Kirjassa aiemmat mysteerit pysyivät mysteereinä ja se käsittelee oikeastaan vain yhden uuden onnettoman vaiheen Baudelairien vaelluksessa VPK:n Skisman runtelemassa maailmassa. Kirja käsitteli myös hyvän ja pahan suhteellisuutta sekä oikeuden toteutumista (tai sen toteutumattomuutta). Baudelairet ovat kasvaneet aikuisiksi ja Kreivi Olafin vertaisiksi. Kirja on hyvää ja tasokasta jatkoa aiemmille Surkeiden Sattumusten Sarjan osille. Suosittelen 'Ratkaisun rajoilla' kirjaa aiemmat osat lukeneille. Arvosana: 8+.

Tälle olisin antanut vaikka viisi tähteä. Tätä lukiessa uppouduin hyvin kirjan jännittävään maailmaan, jossa myös vampyyrin oppipoika, puolivampyyri Darren Shan elää. Tässä maailmassa olen jo ollut, ja tulen takuulla myös olemaan. En antanut viittä pistettä, koska juoni ei antanut myötä. Se ei kätkenyt mitään jekkua tai oivallusta, eikä muutenkaan ollut niin kummoinen. Mutta neljä tähteä tulee siitä, miten hyvin maailma, sen henkilöt ja Darren on kuvattu, ja miten hyvin kirjailija on kuvannut Darrenin tunteet. Miten hyvin kirja piti otteessaan ja jännitti viimeiseen saakka. Loistoa tosin himmensi se, että olin jo lukenut tulevia osia. Kirja on hyytävän jännittävä, ja ällöttävä, ainakin jos inhoat verta, piikkejä ja verikokeita kuten minä. Olen aina tykännyt vampyyrikirjoista, ja tämä on lajinsa parhaimmistoa. Darrenin kamppailu kahden elämän välillä oli niin koskettavaa, että olin itkeä. Mutta erittäin hyvä: en enää toitota tunteista vaan teoista: vaikka vampyyreja ei pitäisi olla olemassa verivampyyrilepakoita lukuunottamatta, niin tämä oli melkein kuin totta - ja suojeluyhdistyksineen ja kaikkineen mukana todella oli ripaus totuutta. Kirjan sanoma saattoi olla, että hyvätkin teot voivat olla huonoja, ja huonot hyviä. Tai sinne päin. Fantastinen kirja kaikille vampyyrien ystäville!

Siitä on jo aikaa kun olen lukenut tämän, mutta minulla on ihana muisto tässä. Ja koska tämä löytyy hyllystäni pokkarina, voisin kuvitella lukevani tämän uudelleenkin. En ole aivan varma mistä löysin kirjan: siitäkö että luin lumoavan pätkän kirjasta vanhasta äidinkielen oppikirjasta vai siitä että se löytyi lukukilpailun listasta. Kyse on siis siitä että Bastian siirtyy Fantaasiaan ja saa tehtävän pelastaa sen kuningatar kuten jo niin monet lapset ovat saaneet tehdä. Samalla hän kuitenkin saa riipuksen joka toteuttaa hänen unelmansa, mutta syöksee samalla syvemmälle toivottomuuteen. Samaan aikaan Fantaasiassa pahuus ottaa valtaa... (Suokaa anteeksi jos muistan jotain väärin..) Tämä muistuttaa kieltämättä epäilyttävän paljon Taru Sormusten Herraa: idea on sama ja totta puhuen molempia kirjoja yhdistävät pienet katkelmat, jotka ovat yhtä epäkiinnsotavaa ja tarpeetonta mössöä, mutta onneksi molemmissa kirjoissa on juoni siinä välissä - ihana juoni. Ja seuraa paljastus: niin paljon kuin TSH:ta ja eritoten sen filmejä, niin tämä on paljon parempi! Siinä missä TSH on mustavalkoinen ja jättää henkilöt varjoon tunteitensa kanssa, tämä kuvaa päähenkilön tunteita niin hyvin, että kuvittelin oikeasti välillä olevani Bastian. Vaikka tarina oli aika perinteinen, se oli todella absurdi. Siltikin nautin niin satujen, fantasian ja filosofian herkullisesta yhdistelmästä, mukana ripaus seikkailua. Tietenkin romantiikka olisi ollut plussaa... Minusta tämä on syvällinen ja ajatuksia herättävä, ja juuri siksi se säilyy mielessä pitkään. Sen sijaan että kyse olisi pelkästään pahuuden voittamisesta, Bastianin on kohdattava itsensä pelkoinensa ja totuuksineen, voitettava itsensä. Se tekee tästä kirjasta erityislaatuisen ja hurmaavaan, ei tätä voi unohtaa. Tässä on tietysti se ongelma, että näin TSH:ssakin oli, mutta tässä se todella näkyy, mitä päähenkilö kokee. Tai melkein kuin minä. Päähenkilöön oli helppo samaistua, ja vanhanaikaisuudestaan huolimatta tarina on hyvin kiehtova ja mukaansatempaava. Suosittelen aivan kaikille! Nauttikaa. -10

Äskettäin ahmin tämä kirjan noin seitsemännen kerran. Tämä on sarjan parhaita osia (seiska on aivan paras!) ja juoni vain on niin hyvä! Muistan yhä miten vapisin kun ehka 8-vuotiaana äiti luki ääneen tätä. Ja olihan se sen arvoista. Vaikka tietenkin tämä menettää aina hieman ihanuuttaan kun lukee uudelleen ja uudelleen. Mutta Potterit kestävät lukemisen erinomaisesta. Tässä kirjassa on loistavia hahmoja, fantastinen juoni ja paljon yksityiskohtia, jotka ovat meheviä ja juuri ne mahdollistavat potterien uudelleen lukemisen. Enemmän synkkyyttä taikamaailmaan - sitä parempi! Tämä on seesteinen ja puhtaasti kirjoitettu, eikä asiat ole aivan lennosta tekaistuja. :) Puhumattakaan millaista syvyyttä Rowling osaa tuoda kirjoihin! Joulutanssiaiset on kiva pikkulisä tyttöjuttuineen S.Y.L.K.Y.:stä puhumattakaan. Kolmiverhoturnaijaiset ovat tietenkin se pääasia (vai onkohan se Voldemortin paluu?) ja Rowling on tietysti kuvaillut ne erittäin onnistuneesti. Epäreilua kuinka joku osaakin kirjoittaa! Jos et vielä ole lukenut tätä, niin nyt ihmeessä kirjastoon tai kirjakauppaan tai naapurille tai mistä nyt saatkaan tämän yleissivistyksen kulmakiven! Lienee tarpeetonta mainitakaan että olen hulluna pottereihin. :)

Ne (tytöt) jotka eivät ole vielä löytäneet tätä kirjaa, "kuunnelkaa" tarkasti! Takakannen teksti antaa aika epämääräisen ja lattean mielikuvan kirjasta, koska minusta se ei kuvaa olennaisesti kirjaa. Takakannessa painotettiiin liikaakiin tuota tyttö-juttua, vaikka se olikin suuri osa kirjaa. Ja minusta on aivan loistavaa, että joku (ei niin että Kirsten olisi ensimmäinen) kirjoittaa rohkeasti siitä, että naisetkin pystyvät vaikka mihin, ennakkoluuloista huolimatta. Älkää käsittäkö väärin, kirjan tytöt eivät ole mitään feministejä, vaan Kiki on oikeastaan aikamoinen pakkaus! Kuinka moni 14-vuotias taitaa taistelulajit paremmin kuin aikuinen ammattitaistelija? Itse kiinnitin rivien väliseen tekstiin aika paljon huomiota: kirjassa kritisoitiin selvästi joitain asioita ja puhuttiin myös iän iänikuisesta merkityksestä. Tärkeintä oli kuitenkin juoni, joka oli loistava! Tai ainakin aika. Mitään kovin häikäisevää megakäännettä kirjailija ei ollut luonut, mutta melko tyrmistyttävän huipennuksen hän oli silti taiteillut, kun ajatellaan miten ei-ennalta-arvattava se oli. Kirjan mielenkiintoisin henkilö oli ehdottomasti Kiki Strike, salaperäinen mutta fiksu ja sanavalmis tyttö, joka kätkee suuren salaisuuden historiastaan. Aluksi hän vaikuttaa tunteettomalta, määräilevältä ja omahyväiseltä, mutta vähitellen jää murtuu... Joko sanoin, ettei tämä kirja ollut lainkaan mitä odotin? Perushyvä (ja hieman parempi) se kuitenkin oli, johdatteli selkeästi lukijaa tekstin mukaisesti, mutta ei jättänyt juuri mitään pohdittavaa jälkeensä. Kylmäksi tämä ei kuitenkaan jätä, ja tämä tempaa heti mukaansa. Itse kaipaan kovasti jatkoa sarjaan, koska seikkailu jäi aika auki ja päähenkilöistä olisi kiva tietää enemmän. Eka osa jätti henkilöt varjoon ja unohti liiaksikin heidän kuvailun, varsinkin tunteiden kuvailun. Siitä pieni miinus. Mitenkään mullistava kirja ei ollut, mutta suosittelen silti nuorehkoille ja seikkailumielisille lukijoille syväti! Kyllä tämä varmaan on tarkoitettu lähinnä naispuolisille lukijoille, mutta miksei joku poikakin tätä lukisi?

Kun sain tämän kirjan syntymäpäivälahjaksi eräiltä tuttaviltani, kiljuin riemusta ja tanssahtelin kirjaa halaten ympäriinsä. Tiesin odottaa hyvää, eikä kirja pettymystä tuottanutkaan. Se oli todella hyvä ja jännittävä, niin kuin aiemmatkin Strega-Borgiat. Se oli myös tosi mukaansatempaava. Loistava päätös loistavalle kirjasarjalle.

Ihan yksinkertaisesti upea kirja! Kirja oli mukaansatempaava ja juoni eteni hyvin. Päähenkilöt ovat mielenkiintoisia ja samaistuttavia, eikä seuraavaa juonenkäännettä voi arvata ennalta. Kirja on huolellisesti suunniteltu kaikkine henkilöineen, ympäristöineen ja tapahtumineen, ja aion lukea sen vielä joskus uudestaankin. Suosittelen kaikille, etenkin K. A. Applegaten kirjojen ystäville!

Kaikki luulevat että loitsuja ja lemmenlommoja on kirjailijan viimeinen kirja mutta se ei ole. Olen itse kysynyt sitä kirjailijalta sähköpostin kautta. Onko sattunut virhe vai eikö näitä enään käännetä suomen kieliseksi koksa Sarah Mlynowskin mukaan ensi vuoden alussa ilmestyy uusi kirja nimeltä Partyes and Poisons. Se on samaa sarjaa. Mutta muuten tämä kirja on aivan mahtava.

'Locke Lamoran valheet' on yksi tämän vuoden parhaimmista fantasiakirjoista ja kuuluu ehdottomasti fantasian ykkösluokkaan. Kirja oli arvaamaton ja lähes kokonaan vailla kliseitä. Lisäksi se teki realistisen vaikutelman, koska lähes Martinin tapaan ruumiita tulee ja verta valuu. Kirjassa uusi ja mielenkiintoinen tyyli olivat lukujen väliin sijoitetut Välinäytökset, joissa paljastettiin Herrasmiesroistojen menneisyyttä sekä myös kerrottiin Camorrista ja Camorrin maailmasta. Näin kirjailija onnistuu luomaan elävän, värikkään ja monitasoisen kuvan maailmasta jossa Locke Lamora ja Jean Tannen elävät. Juoni on todella mahtava, yllättäviä käännöksiä ja nopeita tempauksia tulee kuin vuoristoradassa. Locke kumppaneineen huijaa härskisti ja mestarillisesti rahaa ja muuta tavaraa Camorrin yläluokalta. 'Locke Lamoran valheissa' on syvällisempi filosofinen puolensa, jossa käsitellään epäoikeudenmukaisuutta, raakuutta ja ahneutta sekä kostoa. Kirja on mahtava ja katharsis-luokan teos. Ainoa mistä rokotan on kartan puute, sillä ilman karttaa minulle ainakin jäi epäselväksi Camorrin, Karthainin ja Emberlainin suhde toisiinsa. Muuten kirja on loistava mestariteos ja suosittelen sitä jokaiselle. Arvosana: 10-.

Pakko myöntää, että ensimmäisenä tahdon mainita kirjan kannen. Se on kaunis. Vaikka se onkin ehkä joidenkin mielestä liikaa, minut se houkutteli lukemaan kirjan. Vuosia sitten en ottanut tätä lainaan, koska pelkäsin sen piilottelevan jotain vähemmän hienoa. Olin nyt tietysti ottanut selvää kirjasta. Tämänkaltaista kirjaa en ollut ennen lukenut. Se, että kirjassa on kaksi kertojaa eli kaksi näkökulmaa, oli jotain uutta minulle. Positiivinen yllätys. Kun kertoja vaihtuu, vaihtuu fontti. Myös välisivun otsikon kuva (joka on Roddylla ja Nickillä erilainen) kasvaa kirjan myötä, minkä seuraaminen on jotain todella hauskaa. Roddyn fontti olisi tosiaan voinut olla hieman suurempaa. Yksityiskohdissa loistavat etenkin henkilöt. Kaupunkien henkilöhahmot, oudot sukulaiset, eläimet ja monet muut. Se, että mitättömiltä tuntuvat asiat aikaansaavat niin valtavia muutoksia, ei olisi heti arvannutkaan. Yllätys on aina hyvä asia. Annoin kirjalle kolme tähteä kuitenkin siksi, että pääsin lukemisen turbovaihteelle vasta vähän ennen puoltaväliä kirjassa. Silloin alettiin päästä kunnon vauhtiin, oman lukukokemukseni mukaan. Kannattaa ollakin kärsivällinen, jos kirja alkaa omasta mielestä hieman hitaasti. Henkilöiden tavallisen elämän kulun kertominen vie tietenkin aikaa. Pidin kirjasta. Lukemisen arvoinen, vaikka minun pitääkin oppia keskittymään tekstiin enemmän.

'Varjak Käpälä - Lainsuojaton' jatkaa Varjak Käpälän tarinaa siitä mihin alkuosa 'Varjak Käpälä' jäi. Varjak elää ystäviensä kanssa kaupungissa, mutta Selja Kalman nouseva mahti ja terrori ajavat Varjakin kumppaneineen oudoille teille. Samalla Varjak alkaa käydä vastarintaan Selja Kalmaa vastaan. 'Varjak Käpälä - Lainsuojaton' oli minusta jo parempi kuin alkuosa. Tosin tökeröhköä kuvitusta oli minusta vieläkin liikaa. Kirja ei ollut kovinkaan ennalta arvattava tai kliseinen. Saidin tarinankerronta taito on parantunut huomattavasti ja 'Lainsuojattoman' luki melkein putkeen. Varjak kasvaa kirjassa entistä viisammaksi sankariksi ja samalla Jalal painuu taustalle. Selja Kalmaa käytävässä taistelussa Varjak on yksin vastassaan Tien tunteva Valkoinen Kissa. Selja Kalma jäi mysteeriksi, mutta epäilen hänen olevan Pohjoisen Saliya. Tunnelma oli synkempi kuin 'Varjakissa', veri vuosi ja ruumiita tuli. Tosin Katajan ihmepelastuminen hieman lätisti tarinaa. Katajan seljakalma-silmä jätti mieleen pienen aavistuksen tulevasta, tuleeko Katajasta uusi Saliya? Kirja on hyvä ja luettava ja suosittelen sitä filosofista tarinaa etsiville. Arvosana: 8.

Harmillisen yllätyksetön, mutta arvokkaissa, ylellisissä kuvissa kylpevä päätäntö maailmamme vampyyriyhteisön tarinalle. Siinä missä aiemmat kirjat vetosivat viehättävän vanhanaikaisilla miljöillään, herkuttelee tämä osa nykyajan mukavuuksilla. Verenimijät eivät pihistele hulppeista huviloista, loistoautoista tai korkeakulttuurista, ja etenkin Armandin elämäntyyliä on pakko kadehtia. Juoni pysyy kasassa ja päämäärässä edellisiä osia paremmin, vaikka se suuruudenhullu onkin: Anne Rice on päättänyt esitellä samalla kertaa sekä vampyyrirodun alkuhämärän, että apokalypsin. Vaikka kyseessä siis onkin melko maijesteetillinen teos, sen lukeminen ei juuri palkitse, koska kutkuttavat käänteet loistavat poissaolollaan. Etenkin loppuratkaisu oli aivan liian ”helppo”.

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat toki pirteitä ja hauskoja kirjoja, mutta tämä... en olisi uskonut, että Sarah ylittää itsensä ja luo häämmentävn maagisen trilogian päätöksen! Istahdin pöydän ääreen lukemaan - ja voitte kuvitella miten kipeät paikkani olivat kun sain muutaman tunnin ahminnan jälkeen tämän luettua. Rachel vaikuttaa pinnalliselta ja ulospäin suhtautuneelta tytöltä, mutta aina elämässä on jotain naristavaa: tukka ei asetu aloilleen, Liana juottaa hänen uudet kaverinsa Rachelin vihollisiksi, Liana pilaa suhteen Rafiin, ja vieläpä Liana estää Rafia ja Rachelia suutelemasta! Kaiken lisäksi pikkusisko Miri alkaa saada Rachelin itsekeskeisyydestä tarpeekseen. Alkaa näyttää siltä ettei loma menekään aivan suunnitelmien mukaisesti, ja syypäänä on ilmiselvästi Liana! Miri kuitenkin rakastaa Lianaa, ja syykin selviää pian... Miri haluaa Lianan mukaan Sveitsiin neiti Rallyn sisäoppilaitokseen, mutta eihän Rachel vois itä sallia! Mitä ihmettä Liana oikein haluaa Rachelilta, kun hänen oma elämänsä vaikuttaa niin täydelliseltä? Kirjan loppuhuipennus on uskomaton, vaikka loppu on hieman lattea. Miltähän tuntuisi vaihtaa paikkaa vihollisensa kanssa? Nii-in. Ja kyllä, voi ihanuus, Raf ja Rachel viimein suutelevat... Nautin niin tämän lukemisesta etten voinut lopettaa. Suosittelen syvästi kaikille, vaikka, no, onhan tämä aika lailla tyttöjen kirja.. Mitähän vielä? No lukekaa itse ja selvittäkää. Ilmeisesti tämä ei siis olekaan kirjan viimeinen osa, olin kai vain saanut jostain sen käsityksen... Kiitos elskubelskulle tästä hyvästä uutisesta!

Kirjasta sai erittäin hyvän ensivaikutelman jo ensimmäisillä sivuilla. Se on humoristinen ja nopealukuinen kirja, jossa taikuuden maailma ei ole aivan se perinteinen. Kirja on enimmäkseen kerrottu Bartimeuksen näkökulmasta, välillä myös Nathanielin. Kirjan parhain tuntomerkki ovat Bartimeuksen kertomissa luvuissa alaviitteet, joissa tarkennetaan aina jotain tiettyä asiaa. Kirjan toisesta päähenkilöstä Nathanielista tulee aivan mieleen Artemis Fowl. Nathaniel on Fowlin tapaan lapsinero, tosin hän on huomattavasti epävarmempi kuin Artemis. Kirjan varsinainen päähenkilö Bartimeus saa hymyn huulille lähes kaikella sanomisellaan, varsinkin alaviitteissään. Olisin toivonut koko kirjan olevan hänen kertomaa. Kirjassa oli yleisestikin mielenkiintoiset ja hieman erilaiset henkilöhahmot: Arthur Underwood oli yksinkertainen ja tyhmä ja piti Nathanielia samanlaisena kuin hän itsekin on. Rouva Underwood oli taasen kiltti höppänä, joka piti Nathanielin puolia. Kirjan loppu sopi hyvin tälle kirjalle. Pitkin kirjaa kehittynyt Nathanielin ja Bartimeuksen välinen ystävyys sai huipennuksensa aivan lopussa. Kirja oli yleisestikin ennalta-arvaamaton, olin lukenut kirjan kerran aiemminkin kauan sitten, mutten siltikään arvannut tulevia tapahtumia. Erittäin suositeltava kirja kaikille, niin nuorille kuin vanhoillekin.

'Korppien kestit' jatkui yhtä synkkänä ja arvaamattomana kuin edeltäjänsäkin. Korppien kestit nosti jännitystä entisestään, varsinkin Mestari Aemonin puheet ja Maagin sanat Vanhassakaupungissa antoivat vihjeitä tulevasta. Kirjassa Westeros luisui yhä enemmän kaaokseen Cersein (joka alkaa juopotella kirjan aikana) hallinnossa. Lopussa Cersei sitten onkin itse keittämänsä sopan takia vankina Baelorin suurseptissä. Kirjan mielenkiintoisempia kohtia minusta olivat ne, joissa seurattiin Kuninkaansataman tapahtumia, Samwellin matkaa Muurilta Vanhaankaupunkiin ja Aryan kokemuksia Braavosissa. Jopa Catelyn Stark ilmaantui jälleen esiin Briennen kertomuksen kautta. Myös Alaynen (alias Sansa) kautta seuratut tapahtumat Kotkanpesässä ja Pikkusormen paljastukset hahmottivat tulevaa. 'Tulen ja Jään Laulu' käy kirja kirjalta jännittävämmäksi ja jokaista osaa odottaa kuin jouluaattoa. Martin jatkaa yhtä mestarillisena kirjoittajana ja lukijansa Katharsikseen vievänä maestrona kuin ennenkin. Suosittelen kirjaa kaikille aiemmat osat lukeneille, sillä muuten kaikki ei avaudu kirjasta. Arvosana: 10+.

Rakastuin!!! Uppouduin kirjaan niin kokonaan, että se oli pakko kahlata heti läpi. Aivan ihana rakkaustarina höytettynä sodan vaaroilla ja entisaikojen vainoilla. Tarinan henkilöt oli lumoavia ja kuvaukset Skotlannin maisemista sai aikaan sen että haluan heti sinne. -Jinx

Jotenkin tylsäjuoninen kirja. Oikeastaan mitään uutta ei tapahtunut, enkä yleisestikään pidä Marcon kertomista kirjoista. Rupeaa pikkuhiljaa ärsyttämään animorfien selviäminen ihan kaikesta, kirjojen rakennekin pysyy aina samana. Olin kyllä ihan tyytyväinen kirjan vallitsevaan vesi-elementtiin. Kirjan henkilöt pysyivät samoina kuin edellisissäkin osissa. Olin positiivisesti yllättynyt Tobiaksen lisääntyneestä sarkasmista tässä kirjassa. Olisin odottanut Marcolta enemmän tunteiden purkautumista hänen tajutessaan äitinsä olevan avaruusaluksessa. Olin pettynyt Marcon lähes olemattomaan huumoriin tässä kirjassa. Kirjan loppu oli samantapainen kuin muissakin sarjan kirjoissa. Iso tappelu, josta kaikki animorfit selviävät ilman suurempia vammoja. Tosin tässä osassa jätettiin Marcon äidin kohtalo hieman avoimeksi, mistä saa innostusta sarjan seuraavien osien lukemiseen.

Kirjan perusrakenne oli jälleen samankaltainen muiden sarjan kirjojen kanssa. Muuten juoni oli hieman erilainen. Se kulki sujuvasti eteenpäin ja piti mielenkiintoa hyvin yllä. Olisin toivonut tähän kirjaan edellisen osan hork bajir -pariskuntaa, mutta toivottavasti niitä käsitellään myöhemmissä osissa. Henkilöistä ei enää sarjan tässä vaiheessa paljastu mitään uutta läheskään niin usein kuin ennen. Toivoisin Cassien ja Jaken suhteen etenevän suhteellisen pian vähän vakavammalle tasolle, tässäkin kirjassa sitä vihjailtiin, mutta mitään ei tapahtunut. Jotenkin jäi taas vaivaamaan henkilöiden kyky selviytyä joka asiasta, oli se miten pieni tai suuri tahansa. Kirjan loppu oli jotenkin töksähtävä. Jälleen kerran juuri ennen loppua tuli iso taistelu ja sitten jutellaan ryhmässä. Pahikset pääsivät taas karkuun ja hyvikset voittivat. Rupeaa pikkuhiljaa mietityttämään, eivätkö hork bajirien laumat ikinä vähene kun niitä aina tapetaan? Muuten kyllä ihan suositeltava kirja edellsiet osat lukeneille.

Kirjassa on kovin samankaltainen juoni sarjan muiden kirjojen kanssa. Tai juoni vaihtelee hieman, mutta kirjan perusrakenne on sama. Tässä kirjassa olin erityisen tyytyväinen kahden hork-bajirin pakoon. Toivon, että heitä ei jätetä vain tähän kirjaan. Se, mitä Tobiakselle tapahtui kirjan kuluessa, oli vain positiivinen juonenkäänne sarjaan. Henkilöistä ei tässä osassa paljastettu mitään uutta. Tosin itselleni jäi vähän hämäräksi Tobiaksen ja Rachelin välinen suhde, onko heillä edes mitään meneillään. Olisin toivonut paljon enemmän Axin ja Tobiaksen välisiä keskusteluita, yleisestikin Axia olisi voinut olla enemmän mukana kirjassa. Positiivista henkilöistä oli hork-bajirien lajista kertominen. Kirjan lopetus sopi mielestäni hyvin tähän kirjaan. Se ei ollut liian kliseinen, ja juuri tätä toivoin Tobiakselle tapahtuvankin. Kirja tosin loppui aika töksähtävästi kesken, onneksi ei mihinkään tärkeään kohtaan. Yleisesti ottaen kirja kuuluu varmasti parhaisiin sarjan kirjoihin.

Kun luin Surkeiden sattumusten sarjan ensimmäisen osan silloin vuosia sitten, ihastuin siihen syvästi. Kerrontatapa oli raikas ja huumori hyvin omaperäistä ja viihdyttävää. Alkuviehätys säilyi ensimmäisten sarjan kirjojen ajan, mutta sitten alkoi tympiä. En tiedä, onko kasvamisella jotain vaikutusta asiaan. Pari sarjan osaa on jäänyt täysin lukemattakin, kun en ole vain jaksanut. Tämä viimeinen kirja oli kuitenkin pakko lukea, että sai tietää loppuratkaisun. Ei kirjassa sinällään mitään vikaa ollut: taattua Snicketiä eikä tätä ennalta-arvattavuudesta ainakaan voi syyttää. Kuitenkin reaktiokseni jäi "ihan kiva", ja se on pettymys, jos ajattelee sitä alkuhuumaa, jota koin tätä sarjaa kohtaan. Mielestäni tapahtuu ehkä välillä liikaakin, hieman tuli mieleen "anteeksi siis mitä? voisitko selittää uudelleen?" Mutta kliseisesti: Vika taitaa olla lukijassa, ei kirjassa.