Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

'Aniara' oli mahtava lukukokemus. Ei ihme, että kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon aikoinaan. 'Aniara' on runomuotoon kirjoitettu scifi-tarina, jossa eletään kaukana tulevaisuudessa. Maailma on ehtynyt kokea uuden jääkauden ja ihmiskunta on noussut jälleen loistoon. Sodan kourissa tuhoutuvasta Gondin maasta lähtee suuri joukko pakolaisia kohti Marsia goldonderi Aniaralla. Asteroidi kuitenkin suistaa aluksen radaltaan ja se on tuomittu kiitämään ikuisuuksia kohti Lyyraa. Aluksi erikoinen laite nimeltä Miima, joka näyttää kuvia kaukaisista maailmoista, helpottaa ihmisten sieluntuskaa. Mutta lopulta Miima pirstoutuu sen joutuessa näyttämään verenjanoiselle katselijakunnalleen kuvia sodasta ja tuhosta Maassa. Miiman tuhouduttua alkaa ihmisten luisuminen kohti romahdusta. Tuomitun aluksen sisällä ihmiset yrittävät täyttää kuolemanpelon ja tyhjyyden kauhun kaikella mahdollisella filosofiasta ja uskonnosta orgioihin ja irstailuihin. Lopulta kaikki on kuitenkin turhaa avaruuden äärettömyyden rinnalla, Aniarasta tulee kiitävä sarkofagi joka lopulta aioneiden jälkeen palaa sen reitille sattuvan tähden hornassa. 'Aniara' on yksi parhaimpia runokirjoja joita olen lukenut, se vetää minusta vertoja Danten 'Jumalaiselle näytelmälle'. Kirja on mahtava ja katharsinen lukukokemus, jokaa miettimään ihmiselämää ja sen merkityksellisyyttä universumin ikuisuuksien ja äärettömyyden rinnalla. Kirjasta tekee ehkä aluksi hankalan lukea Martinson tyyli, joka vielä on muuttunut paljon kun kirjan on suomennettu. Mutta onneksi suomentajana on ollut runoilija Aila Meriluoto, joka ilmeisesti on kyennyt pitämään lyyrisen tyylin hengissä. Kirjassa vilahtelee monia Martinsonin luomia termejä, jotka ovat mielenkiintoisia. Suomalaisia lukijoita varmaankin säväyttää se, että yhdessä runossa puhutaan Karjalasta. Suosittelen kirjaa jokaiselle lyyrikkaa luettavaksi etsivälle ja erilaista scifiä etsivälle. Arvosana: 10+.

'Varokaa juustokiltaa' on välistä lähes absurdi seikkailutarina, jossa mennään eikä meinata. Tarina ei ole mitenkään monitasoinen eikä se paljoakaan sisällä mitään filosofisia teemoja. Sen sijaan on mukavaa ja menevää seikkailukertomusta. Kirja on mielenkiintoinen kaikkine yksityiskohtineen ja varsinkin Alho kaikkine outoine asukkeineen on hauska keksintö Snowlta. Tarina poikkoilee arvaamattomasti laidasta laitaan ja siinä esiintyy monenmoisia henkilöitä, paikkoja ja keksintöjä. Snow iskee satiirilla kirjassaan muotia ja sen ihannoijia Lierolan rouvien ja Matami Hörsön muodossa. 'Varokaa juustokiltaa' on sujuva ja mainio seikkailutarina, joka soveltuu mainiosti luettavaksi ilman mitään syvellisempiä pohdintoja tai filosofiointia. Suosittelen jokaisella mukavaa tarinaa etsivälle. Arvosana: 7+.

'Pojat urhokkaat' on tuttua Pratchettin tyyliä. Leshpin kaupungista käytävä sota näyttää todennäköiseltä ja Ankh-Morpork on sotakuumeen kourissa. Patriisi katoaa ja valta siirtyy Lordi Rustille. Rustin erottama Vimes kokoaa oman kaartinsa ja lähtee ajamaan takaa 71-tunnin Ahmedia, joka on kaapannut Anguan. Patriisi ja Leonardo da Quirm puolestaan nappaavat Nobbyn ja Colonnan mukaansa retkelle Klatchiin. Lopulta Klatchin hiekkadyyneillä käydään mielenkiintoinen tapahtumaketju. Vaikkei hauskuudella ja naurulla ole yhtä suurta osuutta kuin joissakin muissa, onnistuu tämäkin teos aikaansaamaan naurukohtauksia. Pratchett irvailee 'Pojissa urhokkaissa' sodille, johtajille ja stereotypioille ja rasismille. Lordi Rust varsinkin vaikutti lähes karikatyyriseltä vanhan siirtomaa-ajan kenraalilta, joka terveen järjen vastaisesti tekee päätöksiään. Kirjan kenties hauskimmat osuudet ovat ne, joissa Nobby esiintyy klacthilaisena naisena. Nobby saa miehet kauhun valtaan uhkaamalla esittää "eksottiista tanssia". Kirjassa myös paljastui mielenkiintoisia asioita Patriisi Vetinarista ja Leonardo da Quirmista. Leonardo da Quirm oli minusta kirjan mielenkiintoisin hahmo, tiedemies joka keksii koko ajan ja on ilmiselvä vertaus Leonardo da Vinciin. Kirja oli minusta hauska ja koukuttava, mutta samalla ajattelemaan laittava. 'Pojat urhokkaat' sisältää Pratchettin kirjojen tapaan myös filosofisia teemoja, tässä kirjassa sotaan ja rasismiin liittyviä. Kirja ei ehkä ole Pratchettin paras, mutta silti minun mielestäni hyvin korkeatasoista fantasiaa. Suosittelen jokaisella Pratchettin ystävälle, tosin aiempien Vartiosto-kirjojen lukemisesta saattaa olla hyötyä kaikkien ihmissuhde-kiemuroiden tajuamiseen. Arvosana: 9.

Tämä ei juurikaan hävinnyt aiemmin lukemalleni Oppipoika Alvinille, ainakaan tyyliltään, mutta sisällöltä olisin kaivannut samanlaista kipinää kuin kolmososalla oli. Huomasi selvästi, että kirjailijakin oli tarkoittanut tämän pelkäksi pohjustukseksi - kirja oli oikeastaan kuvausta Al Juniorista, loppu vain hieman viittasi tulevaan. Kirjailijan tyyliä ei kumminkin voi kuin ihmetellä. Hän saa tekstin kuin tekstin elämään, huolimatta paikoittaisista, tylsistä jaksoista. Kirjan alku oli erittäin hyvä ja houkutteleva, ja eirtyisemmän juonen puutteesta huolimatta kirja oli hyvin lukijanläheinen. Kirja ei ollut mikään paras taidonnäyte Orsonilta, mutta suosittelen tätä välttämätöntä aloitusosaa kaikille, jotka eivät jo ole lukeneet sitä.

Olin innolla odottanut Jäämaan Huuto kirjalle jatkoa enkä pettynyt ostaessani tämän. Kirja on erittäin taitavasti kirjoitettu eikä siinä ei tehdä sitä virhettä että pelastettaisiin kaikki hyvän puolen sankarit, mikä on joissain kirjoissa pieni ongelma. Suunnilleen ainoa ongelma kirjassa oli, ettei armeijoiden koosta saanut suuruuden tuntua mikä harmitti minua suuresti, koska kirjan edellistä osaa lukiessa saattoi sielunsa silmin nähdä armeijat elävinä. Erityisesti Oskan oli kuvattu taitavasti tämän käyttäessä maagisia kykyjään. Olisi suuri loukkaus jos näistä kirjoista ei tehtäisi elokuvia.

Kirja kuvaa erittäin hyvin tuliaseiden astumista sodankäynnin maailmaan keskiajalla. Kirjan suurista taistelukohtauksista ei oikein saa selvää kuvaa joukkojen suuruudesta kuten esimerkiksi Jäämaan Huudossa ja Eragon sarjan Esikoinen teoksessa. Paikoin myös muu kerronta ontuu, mutta muuten varsin onnistunut fantasia teos.

Muuntohiili on ensimmäinen Richard Morganilta suomennettu teos, ja myös kirjailijan esikoisromaani. Se yhdistää kyberpunkia yksityisetsivätarinaan. Kirja toi minulle vähän mieleen Locke Lamoran valheet; molemmissa juoni etenee huimaa vauhtia alusta loppuun, ruumiita kerääntyy paljon matkan varrelle eikä kirosanoissa säästellä. Mutta ei tämä todellakaan ole mikään veijariromaani, vaan minä-muodossa kerrottu väkivaltainen scifi-dekkari, josta ei kovin paljon löydy huumoria. Mukana on muutama todella raju kohtaus. Tykkäsin kirjasta paljon, mutta ei se aivan huipputasoa ole, vaan saa tyytyä neljään tähteen. Päähenkilö Takeshi Kovacs on kiinnostava hahmo: vieraantunut tappaja, jolla kuitenkin on omatunto. Väkivaltakohtaukset olivat hyvin kirjoitettuja ja teoksesta löytyi yllättävänkin syvällisiä kohtia. Muuntohiili kuuluu niihin kirjoihin, joissa alussa ei selitetä mitään, vaan asiat selviävät vähitellen lukiessa. Tulevaisuuden rappeutunut San Francisco on myös mielenkiintoinen tapahtumapaikka. Muuntohiilen perusteella aion lukea ilman muuta lisää Morgania.

Aldous Huxleyn "Uljas Uusi Maailma" on toinen klassisen tieteiskirjallisuuden pakko-lukea-poliittisista-yhteiskuntaspekulaatioista. Toinen on tietenkin George Orwellin "Vuonna 1984", ja kirjoja lukiessaan on syytä huomata, että ne ovat kiinnostavalla tavalla toistensa vastakohdat. Siinä missä Orwellin kirja sijoittuu lohduttomaan, painajaismaiseen yhteiskuntaan jonka asukkaille kuolema on ainoa pakokeino, Huxleyn luoma maailma on jollakin sairaalla tasolla utopistinen: ihmiset, kuuluivatpa he sitten yhteiskuntaa hallitseviin yli-inhimillisiin Alfoihin tai hieman apinaa kehittyneempiin Epsiloneihin, ovat lähes poikkeuksetta onnellisia ja tyytyväisiä asemaansa, köyhyys ja sota ovat taaksejääneitä ongelmia, ja murheiden iskiessä kansalaiset voivat lohduttautua estottomalla seksillä ja ylenmääräisellä huumeidenkäytöllä. Teknologia on kehittynyttä ja (ainakin Alfojen tapauksessa) ylelliset huoneistot, yksityiset lentokoneet ja "tunnekuvat" tyydyttävät kaikki mukavuudenhalut. Samalla kirjan kuvaileva maailmanvaltio on kuitenkin hirviömäinen diktatuuri, joka jakaa kansalaisensa syntymästä saakka eri kasteihin ja käyttää heidän "olouttamiseensa" kivuliaita ja traumaattisia menetelmiä, poistaa kaikki toisinajattelijat yhteiskunnasta ja sulkee viimeiset luonnolliset ihmiset eräänlaisiin reservaatteihin, joissa he joutuvat elämään alikehittyneissä olosuhteissa vailla toivoakaan paremmasta. Minuun kirja teki vaikutuksen juuri kuvaamansa yhteiskunnan vastakohtaisuuden ja monijakoisuuden takia, ja sen juoni jäi mieleeni erittäin hyvin. Osa (mutta yllättävää kyllä, vain osa) teknologiasta on tietenkin vanhentunutta, etenkin kun kirjan on tarkoitus sijoittua vuoteen 2540, mutta se ei suuresti haitannut lukukokemustani, sillä teknologia ei (eivätkä edes kirjan kuvaamat historialliset, nyt jo vanhentuneet tapahtumat) ole kirjan kirjan juonen pääasia, vaan sen kuvaama järjestelmä, joka voidaan mieltää monella eri tavalla. Suosittelen kaikille dystopisista/utopistisista yhteiskuntakokeiluista kiinnostuneille.

Jouduin aikalailla arpomaan arvosanan kanssa: koko kirja oli yhtä hullunmyllyä. Siinä ei ollut yhtenäistä juonta tai edes samanlaista krijoitustyyliä. Oikeastaan, kirja oli huonoimpia lukemiani kenties koskaan. Toisaalta, kirja sisälsi niin mielettömiä ja omperäisiä ideoita, ettei kirja ansaitse tyhjää tähtirivistöä. En kuitenkaan ymmärrä tuota esittelyn hehkutusta. Itse en todellakaan päässyt vauhtiin, vaan jouduin pakottamaan itseni loppuun saakka. Ja kun sain kirjan lopulta loppuun, olo ei ollut sen viisaampi - vain helpottunut, kun rääkki oli viimein loppu. En mielelläni suosittelisi tätä kenellekään, mutta satunnaisesti kirjassa oli niin sielukkaita, jopa kypsiä kohtia, jotka ansaitsevat tulla luetuiksi. Suurimman osan aikaa kirja oli todella naivi, venytetystä puhumattakaan. Ainakin tämä sopii hyväksi nukkumaanmenokirjaksi. Ikävää, ettei kirjan huimat ideat päässeet oikeuksiinsa ainakaan minun näkökulmastani, sillä kirjasta tosiaan olisi klassikoksi anid Blytonin rinnalle. Tai ehkä en nauttinut kirjasta, kun olen niin tuon ikähaarukan yläpuolella.

Legendojen ensimmäisen osan luettuani olin hyvilläni siitä, että kyseessä on hieman erilainen sarja Kronikoihin verrattuna. Tämä pätee myös toisessa osassa, joka on itse asiassa jonkin verran edeltäjäänsä parempi. Tarina on edelleen rakennettu melko tiukasti hahmojen varaan, mutta juonikuviot ovat mielestäni saaneet selvästi enemmän syvyyttä. Viimeistään tämän osan myötä tulin myös vahvasti siihen tulokseen, että Legendat on jonkin verran parempi sarja kuin Kronikat, sillä yleinen ilmapiiri on tässäkin osassa jotenkin synkempi ja vakavampi kuin melko reipashenkisissä Kronikoissa. Päätin näin, koska en usko, että viimeinen osa voisi tilannetta juurikaan muuttaa, olkoon se sitten millainen tahansa. Minua kyllä harmittaa suuresti, että Tasslehoff on edelleen päätetty pitää mukana kuvioissa, sillä hän on aivan varmasti yksi ärsyttävimmistä ja epäonnistuneimmista hahmoista fantasiakirjallisuuden historiassa. Muilta osin olen hahmoihin hyvin tyytyväinen, sillä moniulotteisuus on kasvanut huomattavasti, ja oikeastaan vasta nyt olen alkanut välittää hahmoista oikeasti. Varsinkin Raistlinin kaksijakoisuus on mielenkiintoinen asia, ehkäpä kaikkein kantavin voima koko sarjassa. Kirja oli paikoin ehkä hieman paikoillaan kulkeva, mutta kokonaisuutena Kaksosten sota oli kuitenkin varsin nautittava lukukokemus.

Ei epäilystäkään, etteikö Libba Brayn opus olisi parhaita lukemiani kirjoja pitkään aikaan, jopa elämäni aikana. Kirjassa oli juuri sellaista magiaa, jota tyttöfantasia kaipaa - ehkä pikkuisen kliseistä, mutta loistavaa kuvailua ja tunteiden kerrontaa. Lukemisen tarkoitushan on opettajani mukaan herättää ihmisessä ajatuksia, ja tämä onnistuu siinä loistavasti. Entä jos kaikki onkin vain illuusiota, päätämme itse siitä, mikä on totta, ja mikä ei? Kirjailija toi ajatuksiaan loistavasti esille ja loi maailman, johon tahtoo uppoutua ikiajoiksi. Kirjailijan henkilöhahmot olivat aika pintariipaisuja, joten toivottavasti jatko-osat kertovat enemmän. Myös ympäristön kuvailu olisi voinut olla laajempaa, eniten häiritsi, miten nopeasti ratkaisevat kohdat soljuivat ohi. Kirjan romanttinen sivujuoni oli kutkuttava, mutta tuntui hieman ylimääräiseltä, kun Kartik jäi niin salamyyhkäiseksi ja taustalle. Tässäkin asiassa luotan paljon jatko-osiin. Juoni pelasti paljon, eikä puutteisiin kiinnittänyt sen enempää huomiota. Kaiken kaikkiaan kirja oli loistava esimerkki tyttöfatsusta ja hieman erilaisesta magian valtakunnasta. Kirja oli loistava lukunautinto ja toivon muidenkin löytävän tämän! Plussaa nimestä, joka kertoo hyvin kirjan ideasta, ettei kaikki ole ihan miltä näyttää.

Tiffany Särkynen on vuorilla oppimassa noidaksi, sotkeutuessaan vuodenaikojen kiertokulkuun. Tiffany joutuu astumaan Kesänaisen kenkiin, pakoilemaan ensi kertaa olemassa olonsa aikana rakastunutta Talventakojaa ja auttamaan onnetonta Annagrammaa noituuden tiellä. 'Talventakojassa' oli vähemmän naurua ja parodiaa kuin aiemmissa osissa. Sen sijaan se oli synkempi, traagisempi ja koskettavampi. Tosin Neiti Kuusinen ja Ärsy, Juuttuneiden Laatikoiden Jumalatar, olivat hauskoja hahmoja, mutta sivuosassa. Nag Mac Feeglet pyörivät tietysti yhä mukava, yhtä naurattavina kuin aina. Kenties mielenkiintoisin ilmiö oli Hortto-juusto, elävä Lancren Sininen. Talventakoja oli kirjan koskettavin ja mielenkiintoisin henkilö. Kuolematon ja jumalallinen talven henkilöytymä, jonka ihmiset ovat luoneet mielikuvituksellaan. Talventakoja alkaa ajatella ja rakastuu Tiffanyyn. Koska Tiffany on ihminen, myös Talventakoja on ihminen. Talventakojan kautta Pratchett käsittelee mestarillisesti ihmisyyttä ja ihmisenä olemista. Talventakoja on traaginen hahmo, joka jää mieleen varmasti loppuelämäksi. Talventakoja muuttuu lopulta lähes ihmiseksi ja kauhistuttavaksi loogisuudessaan. 'Talventakoja' oli kenties jopa vielä parempi kuin aiemmat osat 'Tähtihattu' ja 'Vapaat pikkumiehet'. Kirja on koskettava ja koukuttava ja tempasi ainakin minut heti mukaansa. Kirja on synkempi kuin aiemmin mutta loistavan filosofinen. Nautin jokaisesta sivusta koko kirjassa. Suosittelen 'Talventakojaa' jokaiselle aiemmat Tiffanyt-lukeneille. Arvosana: 9+.

Luin Dyynin kesällä 2007 ja pidin siitä todella paljon. Jatko-osien heikkoudesta varoiteltiin useassa paikassa, mutta päätin kuitenkin kokeilla. Ja ei Dyynin Messias kieltämättä mitenkään pärjännyt Dyynille. Kirjasta puuttui seikkailu ja toiminta oikeastaan kokonaan, ja keskityttiin makuuni liikaa filosofiseen ajatteluun ja salaliittolaisten juonitteluun. Jotkut kohdat tuntuivat suorastaan kömpelösti kirjoitetuilta. "Turha jatko-osa" voisi olla hyvä määritelmä, alkuperäisen taikaa ei saavutettu. Mutta ei tämä huonokaan kirja ollut, Dyynin Messias ansaitsee kolme tähteä. Teoksessa oli kiinnostavia ideoita, Herbertin luoma maailma on kiehtova ja pidin vieläkin päähenkilöstä, keisari-profeetaksi nousseesta Paul Muad'Dibista. Erityisesti Paulin epätoivoinen kamppailu aloittamaansa jihadia vastaan, jossa on kuollut 61 miljardia ihmistä ympäri galaksia, oli hyvää luettavaa. Kirjan lopetus oli myös onnistunut.

(Tämä arvostelu varmaankin äänestetään lyttyyn, koska aion nyt moitiskella monen lempikirjaa. Puolustuksekseni sanon: eläköön sananvapaus!) Suoraan sanottuna kirja oli aikamoista höttöä ja lokeroin sen auttamattakin samaan kategoriaan Da Vinci -koodin kanssa: viihdyttäviin kirjoihin, joiden suosio perustuu sietämättömään helppouteen. Kieli on niin arkisempaa kuin Kodin kuvalehdessä ja henkilöt muutamalla piirteellä luonnosteltuja ja keskenään vahvasti kontrastisia. Kirjailija pitää lukijaansa kädestä koko teoksen ajan, ettei tämä vahingossakan hämmentyisi, yllättyisi tai alkaisi tulkita omiaan. Kaikki tulee valmiina siistissä ja tietylle kohderyhmälle, tässä tapauksessa teinitytöille, suunnitellussa paketissa. Tylsääkö? Vai nerokastako? Makuasia. Kirja kosiskelee niin kuluneella kauhuromantiikalla, että jouduin punnitsemaan tarkkaan, kehtaanko lukea teosta ollenkaan. Vampyyripoikaystävä on yleinen päiväuni, ja olihan kirjassa muistettu luetteloida kaikki muutkin nuorisofantasiat koulutanssiaisista ja uudesta autosta lähtien. Reippaan tapahtumatahdin ansiosta pitkästymään ei kuitenkaan onneksi ehdi. Paljon enemmän minua nakersi Meyerin surkea sanavarasto. Laskekaapa huviksenne kuinka monta adjektiivia häneltä heltiää kutakin henkilöä kohti. (vastaus: 2-3)Lisäksi toistoa ja muutakin redundanssia on kahmaloittain. Se tekee kyllä lukemisesta vaivatonta ja dialogeista luontevia, mutta jättää kököhkön ja mustavalkoisen jälkimaun. Pelkään pahoin kasvaneeni ohi tämän kirjan kohderyhmästä, mutta "aivot narikkaan" -joululomalukemiseksi se sopi kyllä hyvin. Lisäpisteitä ropisee kauniista kannesta ja siitä, ettei kirjan vampyyreitä sentään kuvattu verenhimoisiksi gooteiksi.

Erittäin mukava kirja. Ei mikään ihmeellisen ihana, mutta valloittava, kaikenikäisille suunnattu keskitasoa parempi kirja. ^^ Päähenkilö, Stephen, on toisinaan hyvinkin aikuismainen. Ainoa todella mietityttävä, ärsyttävä epäkohta kirjassa oli se, kuinka asianajaja luovutti koko perinnön hänelle, ilman huoltajan määräämistä tai mitään sen kaltaista. Se on kaksitoistavuotiaalle vähän liian vaativa juttu, vaikka kyllä poika näytti selviävän mainiosti. Vaikka ilman kartanon salaisuutta olisi kyllä tainnut tulla tukalat paikat. ;) Toisin kuin Sunday Telegraph, minä en luonnehtisi tätä mestariteoksiksi, mutta positiiviseksi yllätykseksi kuitenkin.

Miten mukava kirja. ^^ Minä olin kieltämättä hiukan kyynisellä tuulella tämän suhteen, idea kuulosti hyvältä, mutta jostain syystä lukeminen ei vain innostanut, ennen kuin eräs ystäväni suorastaan tökkäsi tämän käteeni ja käski lukea. :) En ole enää niin skeptinen sarjan suhteen luettuani putkeen sekä Houkutuksen että Uudenkuun. Kunhan ottaa huomioon, että sarja on nuortenkirjallisuutta, ei aikuisten. Ja plussaa vielä siitäkin, että tälläiset helppolukuiset, ei tarivtse ajatella - kirjat ovat mainioita kahdessa jutussa: 1) voi heittää aivot narikkaan ja rentoutua 2) ne houkuttelevat uusia ihmisiä kirjojen pariin, koska niihin on helppo samaistua, ja varsinkon tälläinen suosittu fantasiakirja, jossa on vampyyreitä vetoaa varmasti moniin vähemmän lukeviin. Se on hienoa, että ihmiset innostuvat lukemaan (ja vielä fantasiaa!). Henkilöistä voisi näin yleisesti sanoa niiden onnistuneen mainiosti. Kaikilla on oma persoonallisuutensa, joka korostuu tietyissä tilanteissa. Bella on tarkoituksellisesti hyvin kömpelö ja ujo, mutta ei se ainakaan minua kovasti häirinnyt, kuten ei myöskään se, miten Edwardia kehuttiin koko ajan. Tuleepahan leffan tekijöille enemmän paineita Edwardin (ja Bellankin) esittäjän ulkonäön suhteen. En ota kantaa Robert Pattinsonin valintaan, herra kun näyttää olevan muuntautumiskykyinen. :) Mutta asiaan. Kirjana houkutus on (omassa lajissaan) erinomainen, ja kaikki palkinnot ja listasijoitukset ovat täysin ansaittuja. Joku on josku sanonut, että kirjat menettävät osan kun ne käännetään, mutta jos tässä tapauksessa on käynyt niin, voin vain haaveilla, kuinka ihana olisi lukea houkutus alkuperäiskielellä. Tämä kirja osaa lumota ja vetää mukanaan maailmaansa. Ehdotonta nykyaikaisten nuorille suunnattua vampyyritarinoiden aatelia. (Ja helppo on tuokin sanoa, koska tarjonta on tunnetusti suuri. ;) )

Lyhyt mutta nerokas kasvutarina, jossa Muumipeikko käy läpi monitahoisen mukautumisprosessin sopeutuakseen talven outoon ja salaperäiseen maailmaan: tuntematon paljastuu mukavaksi ja kaapissa lymyävä kammotus omaksi esi-isäksi. Asetelman tulkintamahdollisuuksia on monia. Jouhevaa tarinankerrontaa, pelkistettyä dialogia ja ennen kaikkea oivaa henkilökemiaa. Erikoiset olosuhteet luovat tässä kirjassa Muumilaakson asukkaiden välille mielestäni poikkeuksellisen aitoja suhteita, ja pikku Salomen ja Reippailijahemulin arkkityyppinen epäyhtälö on kiinnostava sekin. Sadunomainen tunnelma ja kaunis luontokuvaus antavat lukukokemukselle tutun ja rakastettavan muumileiman. Janssonissa parasta on se, ettei hän koskaan sano mitään liikaa.

'Suurkuningas' on taas 'Llyrin linnasta' tuttua Alexanderin hauskaa seikkailutyyliä, johon tosin nyt 'Taran Vaeltajan' jälkeen sekoittuu myös synkempiä ja filosofisempia teemoja. Prinssi Gwydion joutuu itsensä Arawnin hyökkäyksen kohteeksi ja mahtimiekka Dyrnwyrn kaapataan. Samalla Taran ja Gurgi sekä Eilonwy ja muut vanhat tutut kokoontuvat Caer Dallbeniin. Hen Wen yrittää ennustaa suostuteltuna, mutta ennustussauvat tuhoutuvat ja Hen Wen menettää kykynsä kesken ennustuksen. Alkaa vaarallinen taistelu Prydainista ja matka kohti Annuvinia, Arawnin linnaa. 'Suurkuningas' oli kenties paras Prydainin kronikoista. Sillä jotenkin tässä kirjassa Alexanderin hauska seikkailutyyli ja syvällisempi filosofinen tyyli kietoutuvat loistavaksi kerronnaksi. Yllättävintä kirjassa oli lordi Pryderin päätös. Mielenkiintoista myös oli Pryderin ja Dallbenin tahtojen taistelu Caer Dallbenissa. Achren oli oudon ristiriitainen hahmo. Hän oli aiemmin Annuvinin valtiatar ja Prydainin kuningatar, mutta nyt voimansa lähes kadottanut entinen noita. Jotenkin Achrenia sääli ja kunnioitti yhtä aikaa. Arawn jäi aika hämäräksi hahmoksi, hänen vaikuttimiaan ei paljastettu. Kirja oli jännittävä ja se nappasi heti alusta alkaen koukkuihinsa. Kirjan luki melkein suoraan loppuun asti, sillä niin yllättävä ja arvaamaton juoni oli. Lopussa oli hieman TSH-fiiliksiä, mutta Taranin valinta laimensi niitä. Kirja oli loistava ja suosittelen sitä kaikille aiemmat Prydanin kronikat lukeneille. Arvosana: 8+.

LÖysin kirjan vahingossa kirjastosta ja luettuani ekan kappaleen, olin ihan "koukussa" tähän kirjaan. Kuvat ovat tosi hienoja, tarina on ihan hyvä, paitsi tuntuu siltä, että päähenkilö Paju kiertää paikasta toiseen ja näkee vaan erilaisia otuksia, eikä sitten muuta tapahdukkaan. Muuten tykkäsin kirjasta tosi paljon. Kuvista erityisesti.

Satuin löytämään Oppipoika Alvinin kotoani, ja aloin lukea. Aluksi kirja ei temmannut mukaan, mutta lopulta olin myyty: en ole lukenut mitään näin hyvää sitten Stephenie Meyerin (mistä ei ole kauaa). Kirja oli monin tavoin synkkä, erittäin syvällinen ja tavattoman kiehtova. Kuinka henkilöiden kohtalot olivat sidoksissa, miten hienovaraista ja tarkkaa fantasiapuoli kirjasta oli... Kirja onnistui kuvaamaaan tunteita hyvin: miksei Alvinia ymmärretty, miksi hän oli vihainen... Olisin voinut vaikka karjua vihasta Calvinia kohtaan, miten mies voikaan olla niin itserakas ja ääliö ja k***pää! Kirjailija oli kyllä ollut liiankin melodramaattinen Cavilin kanssa: kenties hahmon takana olikin tavoite tehdä jotain vihastuttavaa ihan tarkoituksella. Kirja käsitteli niin synkkiä historian häpeäpilkkuja, että kirjaa lukiessa tunsi tahtomattakin myötähäpeää ihmiskunnan puolesta. Ehkä kirja oli liian raskasta luettavaa: kertomus saavuttamattomasta rakkaudesta ja mahdottomasta taistelusta. Kuitenkin, jatkuvasti tiesi kirjailijan olevan oivalluksissaan niin oikeassa kuin vain voi. Tässä ei ollut varsinaista juonta joka toimisi itsenäisenä teoksena, itse aion lukea muut osatkin. Teoksen henkilöt olivat todentuntuisia, heidän kuvauksissaan oli hurjasti syvyyttä! Tämä kirja on niin kaukana tämän päivän kliseisistä ja mitäänsanomattomista fantasioista, että huh! Kirja antoi liiankin kanssa ajateltavaa ja tunteita: miten väärit orjat o(li)vatkaan, miten hirveää tuo kaikki rasismi ja yliuskonnollisuus onkaan. Tuli monta kertaa pehempi fiilis kuin mantsan tunnilla, jolloin opettaja kertoi Amerikan joidenkin osavaltioiden epäreilusta ja ankarasta uskonnosta. Kirjaa lukiessa silmiä kirveli koko ajan, mutta jo siksi tämä oli ainutlaatuinen lukukokemus. Ei ehkä aivan täydellinen, mutta suosittelen yhtä kaikki kaikille, tätä hieman tavallista moniulotteisempaa kirjaa. Teos yhdisti erilaisia ulottavuuksia ja maailmoja taitavasti, loi verkkoja pitkin ja poikin juonta. Vielä kerran, suosittelen!

Kirja alkoi hyvin ja mukaansa tempaavasti. Tosin minusta Connorin idea merelle karkaamisesta tuntui jotenkin tekaistulta. Mutta siitä eteenpäin kirja kulkee hyvin. Tosin Gracen jahkailu ja tahtojen taistelu Lorcan Fureyn kanssa tuntui minusta hiukan pitkitetyltä, koska melkein alusta alkaen sitä arvasi, minkälaisen venhon kyydissä Grace oli. Kirjassa ei ollut kovinkaan paljon kliseitä ja siinä oli herkullisia kirjailijan omia ideoita. Kuten esimerkiksi byrokratisoitu merirosvous, jota Cheng Li edustaa. Kirja loppui minusta töksähtäen, sillä Sidorion muodostava uhka kaksosille ja merirosvoille jäi leijumaan ilmaan. Fureyn sokeutuminen oli yllättävä käännös. Jotenkin kummallisesti minusta tuntuu, että Tempestien isä ja Vampiraattilaivan kapteeni liittyvät toisiinsa. Kirja oli minusta aivan sujuva, tosin hieman minua häiritsi taas se, miten Connor oli synnyinen miekkamestari. Aika kliseistä, mutta onneksi kirjan ainoa klisee. Juoni kulki minusta hiukan tökerösti, ei mitenkään sulavasti kuten mestarillisempien kirjailijoiden teoksissa. Kirja on keskitasoinen ja suosittelen sitä jokaiselle omalaatuista nuortenfantasiaa etsivälle. Arvosana: 8-.

'Faaraon kirous' oli minusta jo paljon parempi kuin 'Paluu Pompeijiin'. Kimselius on kehittynyt selvästi tässä välissä. Mutta silti tyyli muistuttaa yhä jotenkin minusta jonkin halvan televisiosarjan juonta. Ramona on yhä yhtä naiivi ja hölmöhkö maailmanparantaja, joka tosin 'Paluu Pompeijiin' kirjaan verraten on nyt paremmin selvillä ihmisten keskinäisestä juonittelusta ja valtapelin vaaroista. Ramonan naiivius toi jotenkin minulle koko ajan mieleen ruotsalaisen holhousyhteiskunnan, jossa kaikilla pitää olla kivaa ja kukaan ei tee pahaa. Kirjan tyyli muistutti aiemman osan tapaan paljon ala-asteen historiankirjaa varten laadittua tarinaa, jossa esitellään maailmanhistorian kuuluisinta muumiota ja Egyptin elämää. Kirja oli sujuva ja luettava, vaikka välillä naiivius ylitti sietokykyni. Suosittelen sille, joka etsii jotakin sellaista luettavaa, johon ei tarvitse juuri uhrata ajatustyötä. Arvosana: 7+.

Jokin näissä Darren Shan-kirjoissa on vaan niin mahtavaa. Nämä kirjat pitävät niin kovassa otteessa ettei lukemista saattaisi lopettaa ennen kuin kirja on lopussa. Aina näiden kirjojen kanssa joudun hidastamaan lukemistani, koska minulla ei ole tapana lukea kirjoja yhdellä istumalla, näin saan kirjasta enemmän irti. Mutta, itse tämän kirjan arvosteluun: Neljä tähteä tälle tuli. Viidettä ei herunut koska kirjan juoni ei ole minusta kovin jännittävä,vaikka tässä kirjassa onkin välttämätöntä pohjustusta kirjan seuraaviin osiin, joissa tapahtumat tavallaan vasta alkavat. Darren Shanin teksti on todella koukuttavaa, mutta ei siitä enempää, koska tuolla arvostelun alussa kerroinkin siitä. Tämän kirjan juoni ei minusta ole yhtä hyvä, kuin sarjan ensimmäisessä ja kolmannessa osassa, joille annoinkin viisi tähteä. Kirja loppuu todella ärsyttävään kohtaan, siinä mielessä että sain seuraavan osan käsiini vasta puolen vuoden päästä tämän lukemisesta. Kuitenkin mielestäni tämä on sarjan "huonoin" osa mielestäni (mikään sarjan kirjoista ei ole huono, joten älkää tulkitko tuota aivan sanantarkasti). Kokonaisuutena kirja on kuitenkin huippuluokkaa, ja ehdottomasti suosittelen tätä & kaikkia tämän sarjan kirjoja kaikille hyvien kirjojen ystäville.

Päätin alkaa lukea sarjaa, kun joskus jokin lehti oli sitä suositellut. Kirja oli erikoinen, koska kaikki kirjan henkilöt olivat eläimiä. Oikeastaan yllätyin, että se oli lopulta niin hyvä! Kirja oli mukaansatempaava ja jännittävä, ja olen lukenut sen nyt jo kehdesti. Suosittelen etenkin sellaisille, jotka haluavat lukea välillä vähän erilaista fantasiaa.

Kirja on mielestäni ihana! Mietin kirjastossa pitkään, lainasinko sen vai en, mutta lopulta päätin lainata. Ja hyvä että lainasin! Kirja oli loistava, vaikka jossakin vaiheessa hieman tylsä. Daimonit tekivät kirjasta vielä mielenkiintoisemman, ja kokonaisuus oli mahtava. Vaikutusta korosti vielä sekin, että Kultainen kompassi oli yksi ensimmäisistä lukemistani fantasiakirjoista. Suosittelen ehdottomasti kaikille, jotka eivät sitä ole vielä lukeneet. Aion itse lukea kirjan vielä joskus uudestaankin.