Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Yritän aina korostaa, etten ole Potter-fani, mutta valitettavasti joidenkin kirjojen kahdeksannet lukerrat luovat ristiriitaisia vaikutteita... Noh, kirjaan oli ahdettu aika lailla, mutta toisaalta jotkut tapahtumat tuntuivat ikäänkuin kerääntyneen loppuosaan täytteeksi. Jäi myös tunne, että Rowling oli veivannut päässään hirnyrkkien metsästystä niin paljon, että itse ne tapahtumat olivat menettäneet makunsa. Pottereissa on se hyvä puoli, ettei useammat lukukerrat pilaa niitä. Kolmannen lukukerran jälkeen olen kuitenkin jo alkanut arvostella kirjaa: sinänsähän kirja oli hyvä, mutta jotenkin en lämmennyt alku -ja keskiosalle lainkaan. Pidin kyllä kirjan aikuisemmasta ilmapiiristä ja tutusta huumorista. Kumminkin, kirja ei missään nimessä ansaitsisi viittä tähteä, jos loppu olisi samaa rataa muun kirjan kanssa. Loppu oli päätä huimaavaa, ja olin itkuparkushokissa kuukausia ensimmäisen lukukerran jälkeen. Pysäyttävä, itkettävä, ajatuksia herättävä... Ennen kaikkea Rowlingin tapa ajatella rakkaudesta, ihana! Omasta mielestäni kirjan huippu oli paljastus, miksi Dumbledore luotti Kalkarokseen. Odotin tätä ihan alusta asti, enkä pettynyt. Tylypahkan sota oli myös upeasti luotu, eritoten Harryn asenne... Tässä vaiheessa itkin vaikuttavuuden vuoksi. Itse kaksintaisteluloppu oli hieman ennalta-arvattava, mutta oli kai ihan oikein säästää paljastukset loppuun saakka. Eniten tulin pohtineeksi kuolemaa kirjan vuoksi, mutta teoksesta saattoi löytää vaikka kuinka arvokkaita ajatuksia, jos haluaa. :) Älkää lyökö, vaikka toistan samaa kuin muut ja kirjasta tekemäni kymmenes arvostelu on tälläinen... Pahin kömmähdys oli aivan viimeiset sanat: kaikki oli hyvin. Ikään kuin hieno loppu pitäisi pilata jollain kliseellä. Jäi myös vaivaamaan, mikä Harrysta tuli ammatiltaan. Ehkä se vielä selviää. :D

Odotin kirjalta jotain naiivia ja tylsää aikuisten viihdykettä, mutta yhtä kaikki takateksti herätti kiinnostukseni. Huomaamattani löysin kirjasta paljon samaistumisen aihetta ja hämmästyttävää todentuntua. Ei mitään traagisia loppuja, vaan hyvin todentuntuinen kuvaus yhdistellen kuvitelmaa ja todellisuutta. Kirjailijan mahtava idea ei edes ole luoda hurjia fantasiaverkostoja, vaan rakentaa teos todellisuuden pohjalle. Olen varma, että jokainen voi löytää kirjasta jotain - miten monesti sinuakin on luultu hulluksi, miten monesti tunnet itsesi ulkopuoliseksi ja todellisuudesta irralliseksi? Kirja oli monitasoinen ja henkevä, ajatuksia viljelevä. Pennyn Osastolla viettämä aika oli rankan tuntuista ja ihmeellisen todellista. Itse pystyin ikäni ansiosta samaistumaan Pennyyn hyvin, mikä voi olla jolle kulle ongelma. Kuitenkin, tämä on harvinainen aarre! Idea on aivan uskomaton ja kirjojen tulkinta huima. En ole vähään aikaan lukenut mitään yhtä vaikuttavaa. Suosittelen lämpimästi, joskin epäilen, sopiiko kirjan nuoren tytön näkökulma aivan kaikille...

(Voi olla, että olen vielä kirjan huumassa ja arvostelen hieman yläkanttiin, sillä sain juuri vasta luettua sen loppuun.) Kirja oli mielestäni omalla tavallaan hauska ja kutkuttavan romanttinen. Henkilöt oli mieleisiäni ja päähenkilöön oli helppo samaistua. Juoni eteni tahdikkaasti, sen pahemmin paikalleen pysähtymättä, joka takasi kyllästymättömyyden. Kuvailu oli kuitenkin usein itseään toistavaa, mikä pisti hieman häiritsemään. Sain kirjailijasta hieman ammattitaidottoman kuvan juuri toistojen takia, kuten edellä taidettiinkin mainita siitä, kuinka Bella jaksoi koko ajan hehkuttaa Edwardin täydellisyyttä ja omaa kömpelyyttään ja vieläpä varsin köyhillä sanavarannoilla. Olisi tullut vähemmälläkin jankutuksella perille. Kirja oli kuitenkin melkein samalta istunnolta luettava ja kovin kiehtova. Ehdottomasti parhaimpia vampyyrikirjoja joita olen lukenut! Jatko-osat eivät varmasti jää lukematta.

Alfan kuun klaanit on hyvin Dickille tyypillinen tarina. Kirjasta löytyy muuta tuotantoa lukeneelle monia tuttuja elementtejä: mm. simulantit, isot kerrostalot ja mielenvikaisuus. Kaikki alkaa siitä, kun yksinäinen sankari joutuu täysin uuteen tilanteeseen, jossa seinän takana majailee telepaattinen muukalainen, ja uudet työt näyttävät tarjoavan aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Ex-vaimokin on matkalla toiseen aurinkokuntaan. Virkistävän ja Dickin muusta tuotannosta erottuvan kirjasta tekee Alfan kuun yhteiskunta. Maan ja Alfan välisen sodan aikana eristyksiin joutuneet mielisairaalan potilaat ovat tulleet toimeen omillaan. Heille on luonnollista, että jokaisella viiraa päässä, ja ihmiset ovat jakautuneet klaaneiksi sen mukaan, mikä ruuvi on löysällä. Terve mieli on lasten ominaisuus, josta pääsee eroon aikuistuessa. Kirjassa käsitellään mielenkiintoisesti omaan erikoiseen yhteiskuntaansa tottuneiden ihmisten ja Maasta saapuvan psykologin kohtaamista. Kahden kulttuurin kohtaamisessa ei voida välttyä virhetulkinnoilta. Toinen isomman mittakaavan vastakkainasettelu löytyy Maan ja Alfan väliltä, joiden suhdetta sota vaurioitti. Kirja pysyy vahvasti Maan asukkaiden näkökulmassa tilanteesta, mutta vanhat kaunat ja epäilykset tarjoavat hyvän lisämausteen tarinalle aina viimeisiin kappaleisiin asti. Ylipäätään tarinasta löytyy lukuisia yksityiskohtia, jotka saavat lopputuloksen vaikuttamaan huolitellulta. Dick on luonut tulevaisuuden yhteiskunnan, joka ei eroa liikaa todellisuudesta, mutta sen verran, että tarina ei tunnu vain tulevaisuuteen siirretyltä nykyhetkeltä. Monet perinteisesti scifissä käytetyt tulevaisuuden tekniset laitteet löytyvät kirjan sivuilta, mutta lisäksi Dick on luonut esimerkiksi uudet avioliittoa koskevat lait ja kauneusihanteet. Kirja on hyvä, mutta ei yllä viihteellisyydessä erinomaisen tasolle. Minulle Dickin tarinat ovat lähinnä mukavia välipaloja.

Kirja oli hyvä mutta minäkin petyin sitä lukiessani, odotukset olivat aika suuret mutta pettymys ei ollut kuin hyvin hyvin pieni... :D Valitettavasti näin joskus yhdellä sivulla juonenpaljastuksen kirjasta mikä ei ollut mukavaa... Mutta aion ostaa kyllä kirjan mahdollisimman nopeasti itselleni! ^^ Kolmatta kirjaa odotellessa, taidan lukea vielä muutaman kerran molemmat osat!

Pidin kirjasta kyllä kovasti ja mielestäni se oli hyvä että Meyer käytti mielikuvitusta luodessaan vampyyrin eikä käyttänyt samaa muottia kuin suurin osa kirjailijoista. Sana varastosta olen samaa mieltä Varjolehden kanssa. Kirjassa oli valitettavasti hieman tylsähköjä kohtia joissa kerrottiin paljon Culleneitten ym. perheiden elämästä mutta ne oli kerrottu hyvin niin että ne luki mielellään ensimmäisellä kerralla mutta jatkossa käy helposti niin ettää hyppää niitten kohtien yli. Henkilöitteen tunteita on kuvattu hyvin ja aidosti. esim. Tässä tapauksessa R.L Stine joka kirjoittaa paria kauhu sarjaa ei ole hyvä. Mutta Meyer on! Olen koukussa kirjaan ja se siitä! ;D

Kirjan alku ei ollut järin innostava, mutta riittävän houkutteleva kiirehtimään lukemisen kanssa. Vaikka kirja oli kaiken kaikkiaan nautinto, trilogian lopetukseksi se oli hienoinen pettymys. Kirjan suunnittelu on mennyt hieman mönkään, kun kaikki toiminta on keskivaiheilla ja loppupuoli kirjasta on pelkkää lopettamisen yritystä. Vaikka kirja jätti ihan sopivasti kutkuttavia salaperäisyyksiä ja aukkoja, lopetuksen ei tulisi kestää sataa sivua. Tuntui, että kirjailija yritti epätoivoisesti lopettaa trilogian kunnialla, mutta viimeiset sanat venyivät ja venyivät ja lopusta tuli kovin imelä ja liian iloinen. Oli suunnattoman turhauttavaa, kun Faron ja Sapphin suuhteessa ei sitten tainnutkaan olla mitään erikoista, vaikka sitä oli vihjailtu läpi kirjojen - tai vain kuvittelin. Ja mitä ihmettä, viimeiset sanat "Mitäköhän tulevaisuus tuo tulleessaan?" tai jotain sellaista, kliseistä! Noh, ainakin kirjassa sai nauttia Sapphin ihanan mustasukkaisista ja naiveistakin huomioista, loistavan elävästä kuvailusta ja ihanista ideoista. Mitään maailman järisyttävää trilogia ei tuonut elämääni, mutta yhtä kaikki oikein luettava.

Neverwhere on kirja, josta on vaikea olla pitämättä, olettaen että brittihuumori iskee, eikä kirjaan olennaisesti sidottu satunnaisuus häiritse. Oikeastaan huonoja puolia on vaikea keksiä, kirja on kekseliäs, älykäs, kantaaottava, jännittävä ja hauska. Päähenkilö on tietyllä tapaa hyvinkin tuttu, tavallinen epäonnistuja, joka joutuu keskelle itseään suurempien tapahtumien kulkua, ja onnistuu lopulta olemaan sankari. Tietystä geneerisyydestä huolimatta päähenkilöä kohtaan osaa olla sympaattinen, ja näkökulma on tietenkin hyvä; Kun kyseessä on täysin uusi maailma, josta lukija ei tiedä mitään, on hyvä antaa kertojaksi hahmo, joka tietää vielä vähemmän. Kirjan henkilöhahmot ovat muutenkin herkullisia, erityisesti paha kätyrikaksikko Croup ja Vandemaar pakottavat hymyilemään äärimmäisen synkällä huumorillaan, eikä voi olla kuin epäuskoinen heidän päähänpistojaan seuratessa. Myös Markiisia, jonka rooli on tälle kaksikolle ikään kuin vastakohta, on ilo seurata tämän pidellessä käsissään kymmeniä lankoja, jotka vähitellen hupenevat. Viisi tähteä on kirjalle ehdottomasti annettava, mielikuvarikkaasta miljööstä, erinomaisista henkilöhahmoista, mukaansatempaavasta juonesta, aidoista tunteista ja ihmissuhteista, sekä kaiken hämmentävästä omituisuudesta. Minä pidin.

Sarjan ensimmäisen kirjan ehdoton hyvä puoli oli se, kuinka se oli irrotettu kiekkomaailmasta lähes loppuun asti. Kuolema ei esiintynyt, muita vakiohahmoja tuli vasta aivan viimeisillä sivuilla - mikä olikin hieman turhaa ja ylimääräistä. Toisessa ja kolmannessa osassa tätä puolta ei ole näkynyt, vaan kirjoihin on laitettu paljonkin ennestään tuttuja hahmoja ja ilmiöitä, mikä on sinänsä harmi, mutta kolmannessa osassa jo siedettävää. Kolmas osa on huomattavasti edeltäjäänsä parempi jatko-osa, tavallaan se on suuressa määrin älykkäämpi teos, ja juonta on oikeasti kiva seurata. Lastenkirjaksi sitä en kyllä enää katsoisi, siinä missä ekan osan hyvin saattoikin lapselle antaa. Vaikka mitään järkyttävyyksiä ei juuri ole, niin sen lisäksi, että kirjan satunnainen sankari hakkaa tikku-ukkoja miekalla palasiksi, on seksi otettu kirjassa liiankin moneen kertaan puheenaiheeksi ärsyttävällä tavalla, josta kuultaa läpi kysymys, miksi seksistä ei voisi puhua lasten/nuortenkirjoissa. Kyllähän siitä voi, mutta tarvitseeko se ottaa sen seitsemän kertaa esille erikseen? Tämä jakaa varmasti mielipiteitä, oma mielipiteeni on, että kirja olisi pärjännyt ilmankin kyseistä piirrettä. Muuten kirja on kaikilla tavoin suositeltava, lukijaa pidetään taitavalla tavalla jännityksessä loppuun asti, ja Pikkumiesten seikkailuja on hauska seurata.

Vaarini osti kirjan minulle (ilman mitään kunnon syytä), enkä oikein tiennyt, mitä odotan. Yllätyin iloisesti, kun kirja osoittautui miellyttäväksi tuttavuudeksi. Kirja oli alusta vähän laimea, mutta se parani loppua kohden aika tavalla. Toiminta oli kiva lisä, tosin jatkuva lentämisestä höpöttäminen vaivasi aika lailla. Suosittelen lämpimästi.

Merikuvaukset päteviä, kirjoittaja ilmeisesti hyvinkin kokenut merenkävijä. Siinä olivatkin kirjan ansiot. Tarina on kauttaaltaan epäuskottava, henkilöhahmot läpikuultavan ohuita ja juonenkäänteet teennäisiä. Omituisia väkivallanpurkauksia ei juurikaan perustella. Merikuvauksia lukuunottamatta roskaa isolla r-kirjaimella.

Ihmettelin kovasti tämän kirjan tarkoitusta. Tarinat olivat kyllä hyviä., mutta haastattelut, testi ja tehtävät olivat mielestäni aika typeriä. Ne tuntuivat jollain tapaa kamalan lapsellisilta. Ja keijubongarin opas! Äly hoi! Piirrokset keksinnöistävielä menettelivät, koska ne antoivat kivasti lisätietoa keijujen maailmasta. Mutta olen sitä mieltä, että tämä kirja oli turha lisä hyvälle sarjalle.

Päätin lukea kirjan, koska sen kansi suorastaan kutsui minua ottamaan kirjan äteeni. Se vaikutti todella mielenkiintoiselta, ja sitä se olikin. Lukukokemus oli todella miellyttävä. Kirja oli jännittävä, taitavasti kirjoitettu ja jollain tapaa hieman karmiva. Olen kiinnostuut keijuista ja Irlanista, ja tässä kirjassa oli molempia. Pidin kovasti, ja suosittelen tätä kaikille!

Loistavaa. Ehdoton suosikkini koko sarjasta. Kirja oli ihanan jännittävä, mukaansatempaava ja salaperäinen. Vaikka sarjan ensimmäinen osa ei vakuuttaisi, kannattaa lukea tämäkin, koska viimeistään tämän luettuaan jää koukkuun Belgarionin taruun. Olen sitä mieltä, että Eddings on loistava kirjailija ja on luonut upean sarjan.

Ah, jatkoa Garionin seikkailuille! Ihanaa. Aloitin innolla lukemaan kirjaa, koska tiesin odotaa hyvää ja jännittävää lukukokemusta. Sanoivat muut mitä tahansa,mielestäni Eddings osaa kirjoittaa upeasti ja luoda mielenkiintoisia henkilöhahmoja (POLGARA<3). Täydellinen kirja ei ollut, vaanse oli joistain kohdin hieman tylsä. Mutta hyvä kuitenkin. Aion todellakin jatkaa sarjan lukemista.

Tämä potter on jaetulla ykkössijalla Puoliverisen prinssin kanssa kaikissa pottereissa. Kirja on mukavan synkkä niinkuin kuutos-osakin; itse en niin hirveästi pitänyt alkupottereista niiden lapsellisuuden takia, mutta näissä tyyli muuttunut synkemmäksi jonkun verran aikuismaisemmaksi. Huumoria löytyy myös vähän väliä sieltä täältä; Oljo on parissa kohtaa todella hauska ("Vielä kerran? Onnea tuomaan.") ja Ron kertoo välillä ihan hyvää skeidaa. Fred ja George tietysti myös kertoo semmoista ihan hyvää juttua. Kirja etenee arvoitusten suhteen hyvin ei paljasta liikaa kerralla eikä tapahtumia kovin helposti voi arvata, vaikkakin yhden hirnyrkin paikka oli naurettavan arvattavissa, niin alkukirjan hyvä salailu korvaa sen kyllä täysin. Kuoleman varjelukset mielenkiintoisia ja dumbledoren tunnuskset ja menneisyys sitäkin kiinnostavampia. Lopussa selviävät seikat Dumbledoren ja Kalkaroksen välillä ovat kieltämättä yllättävät kovasti. Loppuosio kirjasta on oikein mukavaa luettavaa mutta parissa kohtaa se etenee liian nopeasti, joka häiritsee vähän. 19 vuotta myöhemmin -osio on hienoinen pettymys ja myös kirjan liian pikainen lopetus jäi harmittamaan. Olisin toivonut hieman pidempään loppuvaa lopetusta joka selostaa lähitulevaisuuden tapahtumia, mutta ei auta tämmöinen siitä tuli. Yleisesti kirja on kuitenkin niin hyvä että suosittelen sitä kyllä kaikkia lukemaan.

Tämä potter on Kuoleman varjelusten kanssa jaetulla ykkössijalla kaikissa pottereissa. PArempaa aiempiin kirjoihin on se, että sen tunnelma on synkempi kuin aiemmissa. Parasta kirjassa on kohtaukset kun selvitetään volde.... eikun siis tiedät-kai-kenen menneisyyttä ja motiiveja. Hauskoja, vanhempaankin väkeen kolahtavia kohtauksia on välillä joka parantaa vain lukukokemusta. Hyvä kirja annoin 5 tähteä koska puolikkaita tähtiä ei voi antaa; olisin luultavasti antanut 4½ tähteä.

Lähtökohta on äärimmäisen mielenkiintoinen. Todella hyvä idea, josta luulisi saavan vaikka minkälaista pohdinnanaihetta irti, naisena olemisesta ja seksuaalisuudesta aina ihmisen ja luonnon suhteeseen. Mutta ei. Holopainen aiheuttaa pettymyksiä jälleen kerran. Melkein puoleenväliin asti kirja onkin ihan hauskaa luettavaa, mutta sen jälkeen aletaan junnata paikallaan. Lukijaa turhautetaan viimeisille sivuille asti, kun vasta silloin jännittävimmät tapahtumat vyörytetään päin tajuntaa. Odotin ja toivoin Holopaisen esittävän jossakin vaiheessa edes jonkin pienen arvoituksen, joka olisi tuonut lukijalle haastetta ja mielenkiintoa jatkaa eteenpäin. Loppu oli kummallinen, kaikki jäi täydellisesti auki. Mahtaakohan tämä tarina jatkua, sitä ei ole Holopainen tietääkseni paljastanut missään. Vahvasti siihen suuntaan tuo lopetus kuitenkin viittaa. Kieli ei myöskään tee oikeutta kirjan paikoitellen jopa synkille tapahtumille. Kuten Holopaisen fantasiassa, kerronta on lapsenomaisen yksinkertaista, vaikka kirjan sisältö antaa ymmärtää sen olevan suunnattu hieman aikuisemmille lukijoille. Ei, tämä aihe ei nyt saanut arvoistaan käsittelyä, ei ollenkaan.

Anu Holopainen tarkastelee ja käsittelee asioita vahvasti naisen näkökulmasta. Lähes kaikki kirjan keskeiset henkilöt, ainakin hyvikset, ovat kauniimman sukupuolen edustajia. Kirjassa kauhistellaan heidän surkeita oikeuksiaan ja karua elämäänsä ”miesten maailmassa”. Syysmaassa tasa-arvoasiat ovat kärjistetyn huonolla tolalla. Naisten henkisillä ominaisuuksilla ei juurikaan ole väliä: he eivät saa opiskella, vaan heidän ainoa tehtävänsä elämässään on tehdä kotitaloustöitä ja synnyttää miehelleen perijäksi poikalapsi. Feminismi on jäänyt fantasiakirjallisuuden saralla varsin vähäiseksi, joten siinä mielessä Holopainen ainakin erottuu joukosta. Siihen kirjan ansiot enimmäkseen jäävätkin. Holopaisen kuvaukset maalailevat paikoitellen todella hienoja maisemia, ja teksti on helppo- ja nopealukuista. Toisinaan kuitenkin juuri tuo yksinkertaisuus ärsyttää, sillä siitä tulevat vääjäämättä lastenkirjat mieleen. Ja romaanin takakannessa kun hehkutetaan, että se on tarkoitettu nimenomaan ”varttuneille nuorille”. Kirjan henkilöhahmot eivät oikein vakuuta. Naispuoliset ovat poikkeuksetta kauniita ja älykkäitä ja suurin osa miehistä laskelmoivia julmureita tai täysiä juntteja, lukuun ottamatta Welman ja kumppaneiden puolisoja, jotka puolestaan ovat aivan täydellisiä, komeita, "hunajaäänisiä" ja viisaita. Sukupuolten kahtiajako on raivostuttavan kliseinen ja mustavalkoinen, vaikka kirjassa yritetään paikata tasa-arvoa. Ja juoni: täydellisen ennalta arvattava (eikä asiaa auttanut se, että takakannessa selostettiin kylmänviileästi siitä puolet). Kirja alkoi kyllä ihan lupaavasti, sillä heti pureuduttiin asian ytimeen, eikä turhia jaariteltu, mutta loppuun oli pitänyt tunkea varsin teennäisen ja päälle liimatun oloinen pikku taistelukohtaus, mikä hiukan tympäisi. Niin, no, pitihän ne naiset päästää edes kerran kunnolla tappelemaan, mutta olisi sen voinut tehdä tyylikkäämminkin. Vahvan feminisminsä lisäksi kirja ei genrelle uusia tuulahduksia tarjoa. Sen lukee nopeasti, mutta paljon ei itselle käteen jää. Tätä saattaisin suositella niille, jotka vasta tutustuvat fantasiaan, mutta hiukan enemmän tälle kirjallisuudenlajille vihkiytyneet (ja jo varttuneemmat nuoret), älkää vaivautuko.

Kirjan viimeinen osa voi vaikutta turhankin paksulta, mutta aika hurahtaa kuin siivillä sivuja lukiessa. Lisää maailmoja, uusia maagisia laitteita ja rakastettavia henkilöitä. Näitä Pullman tarjoaa meille viimeisessä osassa. Kahden edellisen kirjan muodostamat kysymykset saavat vihdoin vastaukset tässä trilogian tunteikkammassa osassa. Varsinkin loppuratkaisu on upea. Luin sen uudelleen ja uudelleen. Ensimmäinen kirja, joka sai minut tunteiden valtaan. En kehota, vaan vaadin kaikkia fantasian ystäviä ainakin tutustumaan kirjasarjaan. Toinen osa on henkilöille, jotka pitävät pojasta päähenkilönä.

Itse aloitin kirjasarjan lukemisen tästä osasta. Näin kaikki 1. kirjasta tutuksi tullutta oli uutta ja ihmeteltävää. Se teki kirjasta varmasti paljon mielenkiintoisemman, kuin lukeminen kronologisessa järjestyksessä toisena. Maailmasta toiseen hyppiminen on hauskaa ja oman maailmamme näkeminen vieraan silmin tuo erilaista näkökulmaa lukemiseen. Henkilöt, varsinkin Will ovat juuri niin rohkeita, kuin ihminen voi olla, mutta varsinkin nuorena tämä seikka vain vahvisti lukunautintoa. Pullman on saanut aikaan loistavan sarjan, joka on vasta vähän aikaa sitten saanut ansaitsemansa kunnian. Ehdottomasti trilogian vauhdikkain osa. Suuret tunteet tulevat seuraavassa kirjassa. Jos joku tahtoo aloitaa tästä osasta, niin tuen ajatusta ehdottomasti. Vähän vanhojen henkilöiden tietämättömyys haittaa, mutta ei mitään väliä.

Kirja on yhdellä sanalla kuvailtuna: Kamala. Siinä on ihan liikaa raakuuksia, varsinkin lopussa, joista jää elinikäiset traumat. Alussa juoni on ihan kiinnostava, mutta jotenkin ennalta-arvattava. Kun sitten viholliset tulevat okapeikkojen kylään, niin kirjassa aletaan kuvata tapahtuvia raakuuksia ällöttävän pikkutarkasti. En suosittele kirjaa kenellekään.

Kirjan idea oli mielestäni hyvä, pidin myös siihen ujutetuista luonnonsuojeluun liittyvistä faktoista. Itse en kuitenkaan tähän kirjaan kovin hyvin sisälle päässyt, siinä oli mielestäni liikaa kuvailua ja aivan liian vähän tapahtumia. Kirjassa pidin erityisesti isosedän päiväkirjakatkelmista. Juoni oli myös suhteellisen epäaito, ei 12-vuotias poika pärjää noin vain yksinään. Kirjan juoni oli myös suhteellisen arvattava. Kirjan päähenkilö ja lähes ainut henkilö Stephen on mielestäni mukavan sympaattinen, tosin hänelle on suotu aivan uskomattomat selviytymislahjat. Olisin kuitenkin toivonut hieman lisää itse henkilöistä enkä niinkään tapahtumapaikkojen kuvailua, varsinkin kun kuvailu oli lähinnä vain kolme adjektiivia. Olisin myös toivonut kirjaan enemmän Murra-Yaria. Hän päätyi lempihenkilökseni, joten harmittaa ettei häneen oltu panostettu sen enempää. Kirjan loppu jäi liikaa kesken, aivan kuin kirjailijalla olisi ollut kiire saattaa kirja loppuun ja ainoa tapa tehdä se on töksäyttää loppu. Se jäi myös osaltaan hieman hämäräksi, olisin toivonut Stephenin ja tytön elämästä edes yhden kappaleen lisää. Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin ihan luettava, varsinkin jos tykkää hieman rauhallisemmista kirjoista.

'Sielunsyöjä' oli mielenkiintoisempi, synkempi ja syvällisempi kuin Muinainen pimeys-sarjan aiemmat osat. Ympäristön kuvaus oli hienoa ja näki, että kirjailija oli tehnyt omia havaintomatkojaan, eikä vain tyytynyt matkaohjelmiin ja kirjallisuuteen. Tämä on minusta suuri plussa Paverille, moni amerikkalainen ja eurooppalainen kirjailija on sössinyt pahastikin kuvatessaan pohjoisia olosuhteita ilman omaa kokemusta ja usein täysin metsään. Torakin hahmo syvenee ja muuttuu monitahoisemmaksi 'Sielunsyöjässä', hän ei enää olekaan "täydellinen" sankari vaan ajattelematon ja virheitä tekevä teini-ikäinen poika. Torak pääsi ehkä tässä osassa kasvamaan ja kehittymään enemmän, kun Susi oli kaapattuna ja Torak ja Renn joutuivat tulemaan toimeen ilman sitä. Jälleen kerran kirjassa matkustetaan kauas Metsän ulkopuolelle, nyt vaan Pohjoiseen tundralle ja jäätikölle. Uusi miljöö oli ihan mielenkiintoinen ja loi omaa hohtoaan tapahtumille olessaan niiden kulisseina. Tosin vähän alkaa tuntua että Paver aikoo lähes Eddingsmäiseen tapaan reisuttaa Torakia ja Renniä ympäri Metsää ja sen lähiseutuja. Suuntaavatkohan he seuraavaksi Synkkämetsään? Se kun on jäänyt vähemmälle huomiolle tähän mennessä. Sielunsyöjistä selvisi nyt paljonkin ja saattoi valmiiksi eräänlaisen alkuasetelmaan, missä Torak on muita vastaan. Lepakoiden tietäjän maininta velasta Torak isälle antoi vihiä mielenkiintoisista salaisuuksista, jotka Torak joutuu kohtaamaan. Epäilen myös, että Fin-Kedinn salaa jotakin Torakilta, jotakin tähän liittyvää. 'Sielunsyöjässä' Muinaisen pimeyden juoni tiivistyy ja alkaa saada enemmän suuntaansa. Tarinaan tulee synkkiäkin teemoja ja samalla kuvausta kivikautisesta elämänmenosta. Eniten ehkä nykylukijaa kummastuttaa taikauskon ja omituisten perinnetapojen valta klaaneissa. Minusta 'Sielunsyöjä' oli varsin hyvä ja Paverilta muutos parempaan päin, toivottavasti sama jatkuu. Tasoltaan 'Sielunsyöjä' on varsin hyvää nuorten kirjallisuutta. Suosittelen kirjaa aiemmat osat "Suden veli" ja "Henkivaeltaja" lukeneille. Arvosana: 8-.

Kaikki otukset, hahmot, tavarat ja paikat, jotka on tavattu Harry Potter- sarjoissa, ovat kasattu tähän eepokseen. Olihan niitä selityksiä kiinnostava lukea, tosin kirjoittajan selitykset asioiden nimistä ja/tai selityksistä jäivät vähän pimeiksi. Luultavasti näitä kirjoja löytää Potter- fanien, kuten kaverini, kirjahyllyistä.