Salaperäinen veitsi

Itse olin todella pettynyt tähän kirjaan. Jo ensimmäisen kirjan aikana hämmennyin Pullmanin tavasta edetä tarinassa ja kuvata tapahtumia. Päähenkilöt ovat siis lapsia ja he käyttäytyvät välillä omituisen aikuismaisesti, mutta toisinaan ovat turhankin lapsellisia. He huutavat ja riehuvat, tappelevat ja mesoavat. En meinannut jaksaa lukea sellaista tekstiä kovinkaan kauaa.

Tarina on kokonaiskuvaltaan melko erilainen ja samalla mielenkiintoinen. Monet yksityiskohdat ovat kuitenkin liian kliseisiä ja ennalta-arvattavia. Kokonaisuudessaan teos on turhan lapsellinen, yliampuva ja samalla melko tylsä. Monet ovat kehuneet trilogiaa valtavasti, mutta itse en kyllä ole kovin haltioitunut siitä. 

Tämä kirja on huomattavasti synkempi kuin sarjan ensimmäinen osa. Juoneen on ovelasti saatu ujutettua kirkon vastustus, kirjailijan mielipiteen kuitenkin paljastumatta liikaa. Pidin myös tapahtumapaikkojen vaihtelusta, ns. oikea maailma oli saatu hienosti yhdistettyä kirjan tapahtumiin ja muihin maailmoihin. Kirjan päähenkilö Will oli mielestäni vähän turhankin pikkuvanha. Hän ei hämmästynyt mistään ja osasi tehdä erinäisiä asioita, joita ei aikuinenkaan ihminen välttämättä osaa. Olisin toivonut Pantalaimonia enemmän ääneen, hän jäi vähän taka-alalle. En olisi pahastunut Iorekinkaan esiintymisestä kirjassa. Lee Scoresbyn kohtalo jäi suruttamaan, hän oli niin mukavan leppoisa miekkonen. Kirjan loppu jäi samaan tapaan kesken kuin edellisessäkin kirjassa ja tavallaan pakottaa lukemaan seuraavan osan. Omaan makuuni kirjassa oli hieman liikaa ympäristön kuvailua. Hieman myös jäi mietityttämään, mitä Serafinalle loppujen lopuksi tapahtui. Suosittelisin ja sarjan edellisen osan lukeneet pakottaisin lukemaan tämän kirjan, sillä se on juoneltaan ja kirjoitustyyliltään erittäinkin hyvä.

En muista, mitä mieltä olin silloin, kun luin tämän, mutta nyt voin sanoa, että omasta mielestäni se on jopa parempi kuin Kultainen kompassi. Kansikuva on kiva ja Pullmain kerronta pitää otteessaan, kun vain jaksaa lukea. Helene Bützowin käännös on kiitettävää. Mitä tästä nyt voisi pahaa sanoa? Fantasiakirjallisuudessa niin perinteinen juttu kuin taika-ase ei tee mitään, vaan on päinvastoin jännä idea. Niin terävä ase, että sillä voi leikata väylän toisiin maailmoihin, huhhuh. Niin ja haamut on aika tyly juttu, ihan kuin ankeuttajat. Paitsi että haamut eivät pussaa. Suosittelen, en muuta sano. arvosana 9

Itse aloitin kirjasarjan lukemisen tästä osasta. Näin kaikki 1. kirjasta tutuksi tullutta oli uutta ja ihmeteltävää. Se teki kirjasta varmasti paljon mielenkiintoisemman, kuin lukeminen kronologisessa järjestyksessä toisena. Maailmasta toiseen hyppiminen on hauskaa ja oman maailmamme näkeminen vieraan silmin tuo erilaista näkökulmaa lukemiseen. Henkilöt, varsinkin Will ovat juuri niin rohkeita, kuin ihminen voi olla, mutta varsinkin nuorena tämä seikka vain vahvisti lukunautintoa. Pullman on saanut aikaan loistavan sarjan, joka on vasta vähän aikaa sitten saanut ansaitsemansa kunnian. Ehdottomasti trilogian vauhdikkain osa. Suuret tunteet tulevat seuraavassa kirjassa. Jos joku tahtoo aloitaa tästä osasta, niin tuen ajatusta ehdottomasti. Vähän vanhojen henkilöiden tietämättömyys haittaa, mutta ei mitään väliä.

Salaperäinen veitsi jatkaa ansiokkaasti Kultaisesta kompassista alkanutta tarinaa esittelemällä toisen päähenkilöistä, Willin. Will on "meidän" maailmamme lapsi ja tuo siten ihmettelyn ja hämmästelyn Torre Degli Angelin maailmaan. Maailmat muistuttavat yllättävän paljon toisiaan, vasta Maagisessa kaukoputkessa ilmaantuu poikkeavimpia maailmoja. Lyran hämmästely "meidän" maailmamme keksinnöistä tuntui hassulta minusta lukijana ja auttoi ymmärtämään meidän maailmamme. Salaperäisen veitsen aikaansaama seikkailu eri maailmojen välillä ja ovien availu toi lisää jännitystä, myös Torre Degli Angelin tapahtumat. Kirja päättyi jännittävään kohtaan, enkeleihin ja Willin isään. Salperäinen veitsi syventää tarinaa joka saa huippunsa Maagisessa kaukoputkessa ja kuvaa Lordi Asrielin räjäyttämän reiän/sillan seuraamuksia. Haamut ovat sangen karmeita luomuksia, vähän kuin ankeuttajat, mutta toisenlaisia. Suosittelen jokaisella hyvästä kirjallisuudesta pitävälle, juoni vie mukanaan eikä lukija tylsisty. Arvosana: 10-.

Universumien tomu -trilogia viljelee kristinuskokritiikkiä söpösti ja sivistyneesti, hienovaraisten rinnakkaismaailmojen välillä koikkelehtien. Varsin korkealentoisista lähtökohdista huolimatta Pullman välttää taitavasti kornit ylilyönnit. Lapsipäähenkilötkin ovat koskettavia ja uskottavia, mutta eivät kuitenkaan paatokseen asti. Koko trilogia on sanalla sanottuna rakastettava ja tämä on osista kenties paras ja vauhdikkain.

Koin hyppäyksen toiseen, tyhjään maailmaan hyvin tylynä aloituksena kirjalle minkä tunnelma sitten jäi värittämään koko loppukirjaa. Itse tapahtumat eivät ole jääneet mieleen näin ajan kuluessa. Vain kirjan loppu kummittelee päässä vielä näin monen vuoden jälkeenkin.