Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Tämä kirja oli mielestäni hieman tylsempi kuin aikaisempi osa. Ei sillä, että se ihan syvältä olisi ollut, mutta jotenkin esimerkiksi pellolla ollut takaa-ajokohtaus ei ollut yhtä jännittävä kuin jos oltaisiin oltu viemäreissä, kuten edellisessä kirjassa. Tämä toisen osan loppuratkaisu oli omalla tavallaan ihan hyvä ja toisaalta taas en ollut tyytyväinen. Miksi juuri niiden hahmojen piti kuolla joiden olisi juuri pitänyt jäädä eloon? D:

Satuin ohimennen näkemään trilogian toisen osan ja koska kannet oli sen verran hienon näköiset päädyin lainaamaan koko sarjan. Paikoitellen juonenkäänteet oli kyllä ennalta arvattavia, mutta ihan hyvää ajanvietettä tämä kuitenkin oli. Vaikka pääosassa onkin juuri hiirihahmot, ihan perheen pienimmille en tätä suosittelisi, sillä muutamia henkilöitä kuolee aika raa'astikin. Itseeni hahmojen kuolemat ei tehnyt järin suurta vaikutusta, mutta kaikki ei välttämättä tykkää. Ei loppujen lopuksi mikään kummoinen tarina, mutta kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että on pakko lukea sarja loppuun. Käy ihan hyvästä ajanvietteestä.

'Aikamyrskystä' minulla ei ollut mitään ennakkoluuloja ja kirjan alku vaikutti mielenkiintoiselta. Mutta Silverin ja Rokabyen Lontoon matkan jälkeen ja Darkwaterin talosta pakenemisen jälkeen tarina muuttui minusta yhä huonompaan suuntaan. Juoni hajosi sekalaiseksi joukoksi erilaisia tapahtumia ja yksityiskohtia, ja kirjan loputtua jäi sellainen olo, että mitäköhän nyt oikein luin. Kirjassa ei paljolti selitetty muuta kuin Silveriä ja Ajanottajaa, mutta näitäkään ei oikein selitetty. Enemmistö tarinasta roikkui tavallaan tyhjän päällä. Kirja oli omituinen ja aivoja rassaava lukukokemus, sillä fysiikkaa vähän tuntevana mieleni pisti aina vastaan kirjailijan esittämiä ideoita. Kirjan parhaiksi hahmoiksi kohosivat Häntyri-kani, varsinainen Kanien Kuningas ja Rokabye täti. Muuten 'Aikamyrsky' ei ollut mikään mieltä ylentävä lukukokemus. Suosittelen luettavaksi, jotta näkee mitä liian reikäinen juoni voi aikaan saada. Arvosana: 6-.

Kirja yllätti minut myönteisesti, en odottanut siltä paljoa. Alun perin 1970-luvulla julkaistu Pimeyden verkot kertoo mystisen soturin Kanen sekaantumisesta erään keisarikunnan valtataisteluun. Kirja on alle 300-sivuisena sujuvaa luettavaa ja sisältää vauhdikasta ja väkivaltaista toimintaa Conanin tyyliin. Ei tämä kuitenkaan tuntunut miltään Howardin kopioinnilta, esimerkiksi "sankari" Kane on hyvin eri tyylinen. Hän on oikeastaan täysi roisto, mutta silti häntä pystyi kannattamaan. Valtataistelun muut osapuolet eivät nimittäin olleet sen parempia. Kirjassa ei keskitytty ainoastaan Kanen kuvaamiseen, vaan kaikki päähenkilöt saivat paljon tilaa. Ei Pimeyden verkot vaikka Moorcockin teoksille pärjää, mutta miekka ja magia -kirjallisuuden ystävien kannattaa kokeilla. Tunnelma on hyvin synkkä, ja tarinasta löytyy myös scifielementtejä. Harmi, ettei muita Kanen seikkailuja ole suomennettu. Kirjan naiskuva on vanhanaikainen, mutta minua se ei häirinnyt.

Narrin kohtalo on mykistävä teos jopa henkilölle, joka ei ole lukenut Lordi Kultainen -sarjan kahta ensimmäistä osaa. Vaikka juonesta saakin kirjan edetessä vähitellen kiinni, en todellakaan suosittele kenellekään niiden jättämistä väliin. Kirjan maailma on jälleen Hobbin ominaiseen tapaan kaunis kuin kuvakirjamaisema, täynnä yllättäviä käänteitä ja viimeistä piirtoa myöten silattuja henkilöhahmoja, joista tuntuu löytyvän yhä uusia puolia. Yksikään henkilö ei ole edelleenkään itsestäänselvyys, vaan jokaisella on oma osansa kuten monimutkaisessa tanssissa, jossa jokainen askelkuvio on tarkoin hiottu ja täysin virheetön. Tarinan juoni ei ole kliseisestä lohikäärmeen tappamisideastaan huolimatta lainkaan tunkkainen, vaan nerokkaasti johdateltu kiintoisiin teemoihin ja tapahtumiin. Ajoittain ärsyttävältä alkoi lukiessa tuntua vain tapa, jolla Fitz alistuu niin helposti kaikkien muiden tuomaroitavaksi, aivan kuin hänen aikaisemmilla teoillaan ja niiden syillä ei olisikaan mitään merkitystä. Kirja ansaitsee ehdottomasti täydet pisteet ja jos jo Näkijän tarun loppu tuntui täydelliseltä, Narrin kohtalo saattaa tarjota jotakin vielä upeampaa. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että kirjailija olisi silti saanut jättää tämän jatkopalan kirjoittamatta. Loppu sai minut melkein itkemään.

Kirjaa aloittaessani odotukseni olivat korkealla, Colferin teos olisi varmasti mukaansatampaava ja hauska. Enkä joutunut pettymään. Tarina on täynnä mitä mielenkiintoisimpia juonenkäänteitä, joita ei osaa kunnolla odottaa. Verrattuna esim. Artemis Fowleihin Siipimies ei ole yhtä hauska. Muutamat hyvät naurut kuitenkin tarinan edetessä saa. Kerronta on Colferille tyypillistä, ympäristöä kuvaillaan paljon, mutta tarina kulkee silti samaan aikaan luontevasti mukana. Pientä miinusta kokonaisuus saa takakansitekstinsä takia. Mielestäni se paljastaa liikaa tapahtumia, joten vain pienet juonenkäänteet ja loppuratkaisu tulevat täytenä yllätyksenä. Ainakin omalla kohdallani kirjaa oli mahdotonta laskea käsistä. Kannattaa lukea, jos kaipaa kunnon seikkailua ja loistavaa kerrontaa.

Varoitus vaan: kirjoittaja on nero. Jali ja suklaatehdas on hieno lastenkirja, mutta kyllä se aikuisenkin pitää otteessaan. Kymmenen riviä ennen kultaisen pääsylipun löytämistä sen unohtaa kokonaan - näin käy minulle vaikka olen lukenut kirjan kuinka monta kertaa. Vaikka ajoittain Dahl on liiankin asenteellinen, tekee yhdestä lapsesta/aikuisesta enkelin toisten kustannuksella, minusta hän ottaa kantaa tärkeisiin asioihin. Näitä on mm. huoli television passivoivasta vaikutuksesta. Kirjassa on myös ensisilmäyksellä hiukan julmia kohtia, mutta luettuamme kirjan lasten kanssa tiedän, että kyllä he ymmärtävät - ja nauravat. Lue, jos etsit hypetystä, ylilyöntejä, oivallista kieltä, nerokasta juonta, huumoria ja jännitystä tai pakoa todellisuudesta sekä haluat nähdä, miten surkea pieni poika ja yksinäinen tehtaanomistaja tulevat onnellisiksi.

Kirja oli aika hyvä, ja se oli pakko lukea kerralla. Tapahtumat ja henkilöt jäivät helposti mieleen, ja heihin pystyi samaistumaan. Minusta kirjaan toi pajon mielenkiintoa se, että Destiny ja Livvy ovat kaksosia. Kirja oli aika surumielinen, mutta ehkä juuri se teki kirjasta niin hyvän. Jotkut kauhukirjat keskittyvät liikaa itse kauhuun, mutta tässä keskityttiin myös moniin inhimillisempiin asioihin.

Voi, tämä oli aivan ihana kirja, ehdottomasti paras lukemani tämän vuoden puolella. Hieman ennalta-arvattava juoni, joka tuntui aluksi tavanomaiselta fantasialta, mutta muuttui tiukasti otteessa pitäväksi ja jännittäväksi eloonjäämiskamppailuksi. Kirjassa kerrottiin asioita useiden näkökulmien kautta, mikä oli välillä suorastaan kidutusta - ruveta nyt kertomaan jostain takapajulan kuninkaasta kun juoni on jännittävimmillään. Vaikka liiallista kuvausta oli vältetty henkilöissä, heidät oppi tuntemaan heidän tekojensa perusteella yhtä hyvin kuin omat kaverit. Oli kivuliasta irrottoutua tästä maailmasta. Olisin niin mielelläni lukenut vielä lisää, vaikka se olisi epäilyksettä pilannut koko hienon tunnelman. Mielessäni kummittelee ajatus, että kenties teoksesta tehtiin ihan tahallaan koukuttava, mutta sillä ei ole väliä. Loppujen lopuksi kaikki oli hyvin, ja liian onnellinen loppu ärsytti. Kiitos tämän kirjan, hissan kokeeni meni päin prinkkalaa ja minä opin vaikka mitä hienoa. Vaikka kirjaan oli sujautettu opetuksia ehkä ihan tarkoituksella, ne toivat ihanasti tärkeitä asioita esiin. Kertauksen vuoksi: mukaansatempaava, seikkailuhenkinen kirja, jossa henkilöiden kohtalot kietoutuvat yhteen ja tarinaa etenee tarmokkaasti ja jännittävästi. Suosittelen kaikille fantasian ystäville, vaikket olisi pitänyt "Univieraiden kivestä".

Heti aluksi miinusta siitä ettei kirjassa ollut samaa vanhaa ja hyvää kuvitusta kuin muissa. Tarinakin oli hieman erilaatuisempi fantasia kuin muut Moersin kirjat. En pitänyt yhtä paljon kuin muista kirjoista, mutta jos en olisi muita kirjoja lukenut niin olisin ehkä pitänyt enemmän. Jännitystä jäin ehkä vielä hieman kaipaamaan. Arvioisin että 8+.

Huviretki hukkateille on hyvä kirja, ei yllä ehkä ihan muiden Moersin kirjojen tasolle, mutta pidin siitä silti. Kirja olisi saanut olla ehkä hieman paksumpi, jännitys olisi lisääntynyt. Päähenkilöitä ei olekaan aiemmin esiintynyt Moersin kirjoissa, kuvtus oli onneksi säilynyt samana hyvänä ja laadukkaana. =) Arviolta 9 1/2.

Tämä kirja yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Kuvitus on hauskaa ja tarina on ilmiömäinen! Walter Moers on loistava kirjailija ja olen lukenut hänen muutkin (loistavat) kirjansa. Pidin myös paksuudesta sillä pitkä tarina=paras tarina. =) O hyvä että tähän kirjaan ei ole jatko-osia, sillä päätös oli hyvä ja kakkosestaei olisikuitenkaan tullut yhtä hyvä. Arvosana:10.

Sysimetsän poika on tosi hyvä kirja, olen lukenut myös sen toisen ja kolmannen osan eli Myrskynmetsästäjä ja Santafraxin ikiyö. Kirjoja on tulossa niin paljon niin toivon että sarja ei huonone loppuun päin... Niin käy monille kirjoille. Kuten toisessa arvostelussakin minäkin pidin kuvista erityisen paljon. =) Päähenkilöitä ja paikkoja kuvailtiin tosi hyvin ja tiesin heti kehen luotan ja kehen en. Arvosana: 10-.

Viikatetta heiluttaessaan Kuolema on viileän ammattimainen, mutta ihmisten arjen kohdatessaan hänelle menee sormi suuhun. Kun Kuolemalla oli Mort oppipoikana, hän oppi kaikenlaista ihmisyydestä. Hänen työnantajansa päättävät antaa hänelle potkut liiasta inhimillisyydestä. Tuleeko Kiekkomaailma toimeen ilman Pois toimittajaa? Ihmiselämän raadanta, ystävyys ja odottamattomat ilot ovat Kuolemaa vastassa. Ja lopulta myös kuoleman arvoitus. Viikatemies on ihmeellinen hahmo, eikä häntä näe missään kuvattavan oivaltavammin kuin Pretchettin kirjoissa. Niissä on hämmästyttävää myös se, mille kaikelle voikin nauraa.

Aarteita ja muistoesineitä on Neil Gaimanin toinen novellikokoelma. Myös edellisestä Smoke and Mirrors -kokoelmasta olisi hyvä saada valikoima suomeksi kirjamuodossa. Tämä kokoelma ei sisällä sellaisia mestariteoksia kuin ”Lumesta, lasista, omenoista”, mutta kerronnan tyyli on omaa luokkaansa. Voi vain toivoa, että kaikki kirjailijat kirjoittaisivat yhtä älykkäästi ja mukaansatempaavasti Gaiman. Unohdetut jumalat -romaani oli yliarvostettu stephenkingmäinen jaaritus, mutta samaa päähenkilöä käyttävä ”Laakson kuningas” menee hyvin kurkusta alas. Parodinen ”Kielletyt morsiamet” on vähän liian pitkä kuten esikuvansakin, mutta ihan hauska. ”Vihreiden kirjainten arvoitus” tarjoaa tarkkaavaiselle lukijalle oivalluksen lopussa. Vain Tori Amosin kiertuetta tai levyjulkaisua varten tehty ”Sivuja päiväkirjasta...” ei avaudu. Oma suosikkini oli kokoelman niminovelli, joka teki lähes samanlaisen vaikutuksen kuin ”Lumesta...”. Ray Bradburylle omistettu ”Lokakuu tuolissa” olisi ollut hyvä lisä kirjan kansien väliin. Maija Pietikäisen tekemä kansikuva on hieno.

Olen lukenut kirjan jo kaksi kertaa ja nyt aloitin kolmatta kertaa. Se on niin mukaansa tempaava ja kun on päässyt alkuun on vaikeaa laskea kirja hetkeksikään käsistä. Aina kun luen kohdan jossa Edward näyttäytyy Bellalle auringos henkeni salpautuu. Pystyn kyvittelemaan itseni täydellisesti Bellan sijaan. Elän täysin mukana kirjan käänteissä sitä lukiessa. Aivan täydellinen!

Kirja tempasi mukavasti mukaansa ja oli suorastaan herkullisen helppo- ja nopealukuinen. Kirjan alku oli hieman tökerö - taas orpoja! Takakannen tekstissä myös sanotaan, että lapset pakenivat orpokodista, vaikkeivat nuoret vielä olleet sinne menneetkään. Ristiriitoja oli enemmänkin: kenties laulut ovat aina hieman liioittelevia, mutta miksi laulussa liioitellaan vampiraatteja niin paljon? Loppujen lopuksihan vampiraatit olivat aika mukavia Sidoriaa lukuunottamatta. Kirjan piti tapahtua tulevaisuudessa, mutta ehkä kirjalija oli unohtanut tämän, kun siihen ei kerran viitattu sanallakaan minun nähdäkseni. Luvut oli kerrottu suurimmaksi osin Gracen ja Connorin näkökulmista, mutta ratkaisu ei ollut erityisen toimiva - Connorin tarina tuntui pelkältä turhalta sivukertomukselta, kun taas Gracen seikkailu tempasi heti mukaansa (Lorcanilla taisi olla näppinsä pelissä siinä, ihana henkilö). Juoni oli sujuva, mutta toivottoman ennalta-arvattava. Teksti oli sujuvaa ja soljuvaa, kirjoitustyyli miellyttävää (vaikka henkilöistä olisin kaivannut enemmän tietoa) ja muutenkin kaikki tapahtui helposti. Kumminkin ihan mukavaa luettavaa, ja loppu jäi niin häiritsevästi kesken, että jatko-osat tulee takuulla luettua.

'Variksen velho' oli koskettava ja ajattelemaan laittava lukukokemus. Kirja on melkein maagisen realismin tyyppiesimerkki, sillä sitä lukiessaan ei osaa sanoa, mikä on loppujen lopuksi totta ja mikä kuvitelmaa. Kirja alussa työtä etsivä, Intiassa opiskellut Kamiti tulee vahingossa perustaneeksi Variksen Velhon vastaanoton, kun hän ja Nyawira pakenevat poliiseja. Variksen Velhon luokse virtaa kasvava joukko taikuuksien hakijoita, lopulta aina Aburirian yritysherroja ja valtiojohtoa myöten. Abuririaa hallitsee diktaattorina Valtias, jota Länsi tukee kylmän sodan aikaisten kommunismin vastaisten tekojen (verilöylyjen) ansiosta. Valtias saa tarinan alussa päähänsä ajatuksen Taivasmarssin, uuden Baabelin tornin rakentamisesta. Rahaa torniin lähdetään hakemaan Globaalipankilta New Yorkista. Kamiti ja Nyawira sotkeutuvat lopulta valtakunnan ministerien sisäiseen taisteluun ja Valtiaan politiikan koukeroihin. Nyawira paljastuu vastarintataistelijaksi, jota lopulta ajaa takaa koko valtiollinen poliisi. 'Variksen Velhossa' tulee esiin toisenlainen, Euroopassa tuntematon Afrikka. Kirjassa liikutaan nälänhätien, sotien ja konfliktien ulkopuolella, siinä Afrikassa joka on todella olemassa mutta jota ei juuri esitellä meille televisiossa. 'Variksen Velho' tuo esiin afrikkalaisten ajatusmaailmaa ja näkökulmia, mikä pistää ajattelemaan Euroopan ja muiden maiden suhteita Afrikkaan. Vaikka kirjassa lopulta valta vaihtuukin ja politiikkaa vaihdetaan, mikään ei kuitenkaan lopulta muutu. Mutta kaiken epätoivon ja toivottomuuden keskellä pilkahtaa toivonvalo Nyawiran Kansan Äänen liikkeessä. 'Variksen Velhon' luettuaan alkaa ymmärtää, miksi joistakin Afrikan maista käy jatkuva ihmisvirta kohti Välimerta ja Eurooppaa. Kirja pistää ajattelemaan ja muovaa jopa maailmaankuvaa uusiksi. Suosittelen jokaiselle. Arvosana: 8+.

Mosaikkilintu on ihan hyvä kirja kun ottaa huomioon se että sen on tehnyt suomalainen kiirjailija. En olisi odottanut edes tämän veroista teosta. Jännitystä ja naurua jäin vähän kaipaamaan, mutta tilanteita, paikkoja ja henkilöitä kuvaltiin melko hyvin. Välillä tarina alkoi hieman pitkästyttämään,toimintakin oli joskus vähän vaisua. Jatko-osissa on aikla lailla sama juttu, kaiken olisi mielestäni voinut laittaa yhteen kirjaan. Toiminta kaipasi vähän vauhtia. Sanoisin että 8-.

Aivan loistava päätösosa kronikalle joka on yksi ehdottomista suosikeistani! Aloin suunnilleen itkeä kun se loppui, osaksi siksi että se oli koskettava, ja osaksi siksi että koko sarja loppui ja tulen kaipaamaan sitä kovasti... Viimeinen osa oli parempi kuin osasn odottaa. Monesti sarjat huononevat loppuun päin ja joskus ne eivät edes tarvistsisi jatko-osaa, mutta mutta tämä sarja lähes paranee loppuun päin! Laitoin heti viisi tähteä kun olin lukenut kirjan, se oli ehdoton. Loppu oli jotenkin ihana, niin koskettava, ja heti tajusin että tähä tämä sitten päättyi. Mahtavaa oli se että ensimmäisissä kirjoissa olleet erilliset henkilöt ja niiden tarinat ikäänkuin punoutivat yhteen päätösosassa. Henkilöissä hyviä puolia ovat esim. se että he eivät ole sillä tavalla ylivoimaisia ja parhaita, vaan ovat tavallisia ihmisiä otka eivät pysty ihmetekoihin. Olen nääs kyllästynyt sellaisiin täydellisiin päähenkilöihin. Paikkoja ja hnkilöitä kuvailtiin hyvin eikä mitään jäänyt epäselväksi. En huomannut mitään moitittavaa! Suosittelen kirjaa kaikille jotka jaksavat lukea vähän paksumpia kirjoja, ja pitävät fantasiasta! LOISTAVA!!!!!!

Tälle 5 tähteä. Huikea scifiaarre. Trurl ja Klapausius ovat inhimillisiä robotteja kaikissa tunteissaan, he vain ovat meistä muutaman vuosikymmentuhannen edellä. Kiemurtelen naurusta, kun Trurl yrittää saada kateellista Klapausiusta tunnustamaan Elektrubaduurin ylivertaisuuden. Suosittelen heti toiseksi scifikirjaksi Linnunradan jälkeen. Samanlaista ihmisironiaa, mutta paljon älykkäämpää, syvällisempää ja häijympää huumoria. Erityisesti niille, joita kiinnostaa atk, sähkötekniikka, fysiikka tai matematiikka, tämä kirja on pakollinen ja ehdottomasti tuleva lempikirja. Mitä enemmän näistä aloista tietää, sitä enemmän kirjasta saa irti.

Pojat Urhokkaat on neljäs vartiostosta kertova kirja. Ottaen huomioon, että teema ei ole juuri muuttunut, sama päähenkilö pohtii yhä itsekseen yhteiskuntamoraalia, tuntuu neljäs kirja jo hieman väsyneeltä. Kirjassa on uusi rikos ja uudet pahikset, mutta kun suuri osa ajasta kuljetaan Vimesin perässä, tuntuu kirja jo kertaalleen luetulta. Ehkä tämä kirja ei sentään ole edes paha tapaus, sillä seuraava Vartiosto-kirja tulee käsittelemään rasismia, jota myöskin koko Vartiosto-sarja on alusta asti (vahvasti myös tässäkin teoksessa) käsitellyt. Välillä kirja saa nauramaan lämpimästikin, ja välillä löytyy jotain ihan uutta, mutta enimmäkseen käytetään vanhoja tuttuja ja turvallisia huumorin keinoja. Nauretaan Nobbylle, joka on aivan epäinhimillinen. Miinusta tulee turhan paljosta pieruhuumorista. Merkittävää kirjassa on muun muassa se, että Patriisille on annettu kävelykeppi, tehden koko sarjan yhdestä suurimmista ja pysyvimmistä hahmoista kuolevainen, tavalla jota hän ei aiemmin ole ollut. Kirjassa on hieman samaa täyteromaanin makua kuin Ericissä aiemmin, mutta tässä sentään on kunnollinen dekkarijuoni taustalla, ja tarpeeksi sivuja korvaamaan hinnan. Kirja on hyvä, mutta ei vain aivan niin hyvä kuin aiemmat kirjat. Henkilökohtaisesti uskon, että teos olisi huomattavasti parempi, jos ei olisi lukenut kaikkia aiempia teoksia ensin. Toisaalta, en myöskään suosittelisi lukemaan tätä kaikista mahdollisista Pratchetteista. Kyllä tämän silti mielellään luki, ja omalla tavallaan sai koukutettua lukemisen ajaksi. Vain hieman liian "tuttua Pratchettin tyyliä."

Minä en tunne Kalevalaa mitenkään erityisen vahvasti, mutta sen verran kuitenkin, että osasin yhdistää suuripiirteisesti tapahtumat Kalevalaan. Se oli hienoa, kun aina tajusi ketä kukakin henkilö vastaa, tai mitä mikäkin tapahtuma. Suurena ansiona kirjassa on sanoilla leikittely, Kalevalan taivuttelu, ja Kalevalasta syntyneiden kielikuvien käyttö, siis se, kuinka ohimennen käytetään leipään leivottua kiveä kielikuvana juuri siinä kohtaa, missä alkuperäisessä Kalevalassa leipään leivottiin kivi. Kirjaa on vaikea selittää sellaiselle, joka ei sitä ole lukenut. Se pitää lukea ymmärtääkseen, ja se kannattaa lukea jos aikaa vain löytyy, sillä se on helposti sen arvoinen. Vaikka Kalevalaa ei tuntisi, voi kirjan lukea ilmankin, ja tarina on mielenkiintoinen, ajoittain sadunomainen, toisinaan kylmän realistinen. Väliin heitetyt lainaukset kuvitteellisista artikkeleista ja romaaneista hämäävät, mutta niihinkin tottuu nopeasti. Ja kahdessa otteessa vieläpä on taiteilijaniminen kirjoittaja, jolloin saa pienen oivaltamisen ilon siitäkin, kun tajuaa kuka kirjan hahmo on romaania ruvennut kirjoittamaan. Sinisalon uudesti luomat henkilöt ovat mielenkiintoisia, kovin suomalaisia, onnistuvat ja epäonnistuvat ja kokevat pohjia ja huippuja ja julkisuuden riepottelua kuin satunnainen mattinykänen, mutta ovat myös suuria sankareita ja laulajia, kuin kalevalaiset esikuvansa ikään. Lukuilon säilyttämiseksi henkilöistä on hyvä puhua tässä Kalevalan antamilla nimillä, kukin saa itse yhdistää nämä kirjan hahmoihin. Väinämöinen on henkilönä suurin ja hienoin, Ilmarinen jää hieman varjoon, Lemminkäinen on hieman surullinen tapaus, Louhi kunnon pahis, ja Kullervon tarina kamala. Oikeastaan, Kullervon tarina oli minulle paljon kamalampi kuin alkuperäisessä Kalevalassa. Pahan olon vuoksi oli pakko keskeyttää joksikin aikaa. Se mikä kirjassa harmittaa, on muutamat kohdat joista olisi halunnut saada enemmän irti, joiden yli ikään kuin hypättiin hieman. Suosittelen. Ehdottomasti. Kaikille, ja erityisesti Kalevalan tunteville, mutta ei liian vakavasti sen ottaville.

Tämä on tarina selviämiskamppailusta. Se saa miettimään mikä ajaa ihmisen pysymään elossa, ja mistä löytyy se tahdonvoima olla luovuttamatta silloinkin, kun kaikki toivo tuntuu menetetyltä ja inhimillisyys on kadoksissa. Tarina on hyvin kerrottu, vaikka johdanto itse asian ytimeen on pitkä... vielä yli sadan sivun paikkeilla ihmettelin mistä kirjassa oikein on kysymys. Pohdinnat uskosta, eri uskonnoista sekä kuvaukset eläintarhan eläimistä ovat tarkkoja. Kirjassa tuntui olevan tärkeä sanoma myös eläinten ja ihmisten välisestä suhteesta. Teksti on korutonta ja konstailematonta kertomusta Piin todellisuudesta. Mutta lopulta todellisuus on kuitenkin lukijan tulkittavissa. Selviytymisen ratkaisut ovat joskus raakoja. Kirja piti otteessaan, ja kun se päättyi, tuli tunne, että tämä kirja oli lukemisen arvoinen. Sitä tunnetta ei hetkessä unohda. Kevyttä lukemista Piin elämä ei ole, mutta suosittelen joka tapauksessa erityisesti niille, joilla riittää kärsivällisyyttä hitaaseen alkuvauhtiin ja jotka eivät pyristele moraalisten tarinoiden antia vastaan.

Koska luin romaanin alkukielellä, käytän tässä arviossa englanninkielisiä termejä. Wintersmith on kolmas Tiffany Achingin seikkailuista kertova nuorten Kiekkomaailma-kirja. Pidin paljon kahdesta edellisestä, mutta tämä oli vielä parempi. Jotenkin kirja tuntui kunnianhimoisemmalta, tällä kertaa mm. seurattiin toista juonilinjaa, joka kertoi paronin pojan Rolandin tekemisistä. Wintersmith on Discworld-nuortenkirjaksi kohtalaisen pitkä: 400 sivua kovakantisena. Jo A Hat Full of Skyssa (=Tähtihattu) Granny Weatherwax oli tärkeässä osassa, mutta nyt myös Nanny Ogg pääsi isoon rooliin. Vaikka Tiffany-romaanit ovatkin hyviä korvikkeita, toivon yhä, että Pratchett jatkaisi varsinaisten noitakirjojen kirjoittamista. Viimeisin on vuonna 1998 ilmestynyt Carpe Jugulum. Minusta Wintersmith oli oikeastaan parempi kuin uusimmat aikuisten Discworld-romaanit Thud! ja Making Money.