tpi - kirjahylly

Lue lisää ...

Kirjan päähenkilö Pau elää rauhallista elämää taiteilijaäitinsä ja kalatutkijaisänsä kanssa. Hänen suvussaan on ollut taikuutta ja kun hänen veljensä saa kutsun taikakouluun hän itsekin uskaltaa toivoa samaa.

Vuotta myöhemmin myös hänelle tulee kutsu kouluun. Taika-akatemiassa on osaltaan samanlaista kuin hän oli ajatellut, mutta toisaalta erilaista - totuusjuomaa juottavat “ajatuspoliisi” ötkyt olivat jotain mitä hän ei ollut odottanut. Ötkyt haluaisivat valvoa taikuutta ja kauppaavat fosoraa, jonka pitäisi estää taikuuden haitallisia vaikutuksia. Pääsykokeiden jälkeen Pau hylätään koulusta, vaikka hän oli jo osoittautunut ikäänsä voimakkaampaa taitoa taikuuteen. Kotiin palattuaan hän aluksi yrittää palata aikaisempaan elämäänsä, mutta sitten käy ilmi, että oikeastaan mitään mitä hän oli perheestään ajatellut, ei olekaan totta.

Kirjan taikajärjestelmä on kiinnostava ja originelli. Taikuuteen tarvitaan jotain osaa omasta ruumiista, joten mitä karvaisempi on, sitä parempi - karvat kun mahdollistavat vahvemmat taiat. Myös kaikkia muita eritteitä kuukautisverta ja siemennestettä myöten voidaan käyttää hyväksi. Sinällään hiukan ihmetytti miten karvat riittävät - kunnon taikaan kun tarvitaan useampia grammoja hiuksia tai ihokarvoja - joka kyllä on melkoisen suuri kasa, esim. pelkistä ihokarvoista ei taida sellaista määrää edes olla mahdollista kerätä.

Kirjan alku herätti hiukan pahoja aavistuksia, sillä se oli niin harrypottermainen kuin ikinä mikään. Sävy muuttui sitten aika nopeasti tummasävyisemmäksi, enemmän kapinasta kuin koulusta kertovaksi. Pau ystävineen joutuu tiukkoihin paikkoihin ja tekemään raskaita ratkaisuja.

Kirjan maailman toiminta jäi paljolti auki ja asioita jäi selittämättä. Itselle jotenkin jäi epäily siitä, että edes kirjailija ei kunnolla tiennyt/tiedä sitä miksi asiat toimivat niin kuin toimivat, kunhan vain halusi luoda jänskiä tilanteita. Harmaan sävyjä oli yritetty saada mukaan, mutta silti jäi pahasti auki, miksi “pahikset” olivat niin pahoja kuin olivat ja kuinka ihmeessä he olivat onnistuneet värväämään niin suuren määrät täydellisen uskollisia kannattajia etenkin huomioiden kirjan maailman yleisen luontoa ja elämää yli kaiken kunnioittavan filosofian jonka nähtävästi käytännössä kaikki jakoivat. Kielellisesti teksti oli hyvää, mutta tosiaan juonellisesti jossain määrin petyin. Pau itse vaikutti suhteellisen lapselliselta ja jotenkin koko kirjan ajan suhteellisen samantapaiselta, vaikka kehitystä sinällään olisi olettanut  tapahtuvan aika rajujen tapahtumien jälkeen. Kirjan loppu oli oikeastaan kliseinen, hyvä voitti ja paha hävisi rajun taistelun jälkeen. Hiukan ilmiselvästi yritettiin vastapuolta osittain inhimillistää, mutta paha oli kuitenkin pahaa loppuun asti. Toisaalta kapinallisjohtaja kyllä kuvattiin varsin fanaattisena Che Quevara-tyyppisenä hahmona, joka ajoi asiaan kaihtamatta mitään. Pienenä toiveena minulla oli, että lopussa olisi osoittautunut, että “ötkyt” ovat olleet koko ajan oikeassa ja taikuudella olisi maailmaa vahingoittavaa vaikutusta, mutta ei. Kirjassa oli myös mukana muutama nuortenkirjaksi suhteellisen seksipitoinen kohtaus. Muutenkaan ei ehkä kyseessä ole ihan alla 12 v luettavaksi sopiva kirja.

Kolmas osa Lumikki-sarjaa. Lumikki on palannut Tampereelle opiskelemaan ja elämä ja lukio-opinnot ovat melko tavallisen tuntuisia. Hänelle on jopa poikaystävä, omaksikin hämmästyksekseen. Lumikki on mukana näytelmässä, joka kertoo prinsessa Ruususen tarinan hieman uudella, feministisemmällä tavalla ja näytelmän harjoitukset ovat sujumassa hienosti. Mutta Lumikilla näyttää olevan ahdistelija, joka tietää hänen elämästään hämmästyttävän paljon. Ahdistelija uhkailee häntä ja uhkaa tappaa Lumikin lähimmät ystävät, jos Lumikki ottaa yhteyttä poliisiin. Samalla Lumikki on alkanut muistaa siskoaan, josta kotona ei koskaan ole puhuttu mitään. Mikä kummallisinta, myös ahdistelija vaikuttaa olevan tietoinen siskon olemassaolosta.

Kirja oli selkeästi huonoin kaikista kolmesta sarjan kirjasta. Ensimmäinen osa oli melko hyvä, toinen oli kohtalainen ja tämä viimeinen oli jo surkea. Kirja oli hyvin lyhyt ja kirjoitettu suurella tekstikoolla ja leveällä rivivälillä. Eri lukujen välissä oli hyvin runsaasti tyhjiä lehtiä ”taiteellisesti” mustaksi värjättyjä sivuja. Lisäksi oli joitain lukuja jotka ”tunnelmoivat” vain muutamalla rivillä per luku. Kokonaisuudessaan koko teksti vastaa pitkähköä novellia. Tästä huolimatta kirja tuntui kovin paisutellulta ja Lumikki kulutti erittäin paljon aikaansa asioiden tyhjänpäiväiseen vatvomiseen. Kirjan pahis oli sellainen, jota ei mitenkään voinut etukäteen arvata ja oli myös äärimmäisen epäuskottava ja hyvin epäuskotavalla tavalla oli selvittänyt Lumikin taustaa. Kirjan loppu muistutti pikakelausta, jossa asiat vain suoraan kerrottiin, ja väännettiin rautalangasta mitä oli tapahtunut. Vaikutelma tuli siitä, että kirja oli kirjoitettu vain, jotta kirjailija trilogian jollain lailla kunnialla valmiiksi ja oli jo menettänyt kaiken kiinnostuksensa koko hahmoon. Aikaisemmissa kirjoissa Lumikki oli aktiivinen toimija, tässä kaikkea muuta, passiivinen uhkailijan juoksutettava nössö, joka ei edes saanut aikaan ottaa poliisiin yhteyttä, kyllä se olisi kaikista huolimatta ollut ilmiselvä tapa edetä uhkauksista huolimatta, kyllähän sitä huomioita herättämättömiä tapoja olisi keksinyt. Surkeimpia kirjoja mitä pitkään aikaan olen lukenut.