Tuomiopäivän kirja

Pidin ihan kohtalaisesti Connie Willisin periaatteessa samaan maailmaan sijoittuvasta kirjasta “To Say Nothing About a Dog”, ja aloittelin tätä ihan kohtalaisen suurin odotuksin. Petyin. Kirja on erittäin löysästi kirjoitettu, ja suuri osa korkeasta sivumäärästä kuluu siihen kun kirjan henkilöt puhuvat loputtomiin samoista asioista. Etenkin ensimmäiset n 300 sivua olivat erittäin rasittavia, samat asiat kertautuivat kerta toisensa jälkeen, ja juuri mitään ei tunnu tapahtuvan. Tulevaisuus josta aikamatkalle lähdetään, on järkyttävän huonosti kuvattu, mitään uusia keksintöjä aikakonetta lukuun ottamatta ei ilmeisesti ole tehty, matkapuhelimia ei ole lainkaan käytössä, tietokoneita ei juurikaan ole käytössä (siis kirjassa joka on kirjoitettu 90-luvun alussa – minkä hemmetin kiven alla Connien Willis oikein asuu?), osa ongelmista on erittäin teennäisiä (siis vain yksi ja ainoastaan yksi ainoa henkilö koko Oxfordissa osaa käyttää aikakonetta ja tulkita sen asetuksia? Good grief.) Ja kohta mihin aikamatkustaja on päätynyt on hänelle täydellisen mahdotonta löytää uudelleen, kun lähin kiintopiste on kuitenkin ehkä muutaman sadan metrin päässä tiedossa? Ihan olisi ollut hyvä kirja, jos olisi kirjoittaja olisi hiukan käyttänyt enemmän järkeä ja mielikuvitusta, ja leikannut noin 200 sivua turhaa toistoa ja vuoropuhelua pois. Yksi niitä käsittämättömämmän pään Hugo- voittajia – mahtoikohan Worldcon olla taas Willisin kotikaupungissa kuten vuosi sitten jolloin hänen kirjoittamansa heikko novelli voitti oman sarjansa? PS. Annetaanko täällä pisteita arvostelun laadusta, vaiko siitä onko asiasta samaa mieltä?

"Tuomiopäivän kirja" onnistui yllättämään minut positiivisesti. Se on jännittävä aikamatkailuaiheinen scifiromaani, jossa tarina etenee kahden näkökulmahenkilön, Kivrinin ja herra Dunworthyn tahoilla. Varsinkin loppua kohden jännitys tiivistyy, rutto raivoaa ja ruumiita alkaa kaatuilla. Muutamat kuolemat saavat sävähtämään, eikä Willis anna armoa henkilöilleen, vaikka martinmaiseen verellä mässäilyyn ei sentään yllytä. Loistava opus, teki suuren vaikutuksen. Ainoana haittapuolena voisin mainita sen, että kirjaa ei stressaantuneena kannata lukea, sillä etenkin herra Dunworthyn luvuissa hermoillaan yhtä sun toista WC-paperista ärsyttävään rouva Gaddsoniin.