Ilmestysten avaruus

Arvostetun ja hyvämaineisen kirjailijan ensimmäinen teos. Aikaisemmin en ole tutustunut Reynoldsin tuotantoon. Tämäkin teos on ollut hyllyssä jo pitkään, mutta paksuuden ja osittain ennakkoluulojen vuoksi (pelkäsin tämän olevan hiukan liikaa ”Tähtivaeltaja-scifiä”) aloittaminen on venähtänyt melkoisen pitkään. Kirjan alkupuoli on varsin sekava, tosin ensimmäinen luku on erittäin koukuttava ja sujuva, mutta sen jälkeen kirjassa oli pitkä jakso, jossa seurataan kolmea eri tapahtumapaikkaa, joilla ei ole mitään ilmeistä tekemistä keskenään samaan aikaan. Sitten vähitellen asiat selkeytyvät, ja juoni alkaa taas kunnolla vetämään ja asiat selkenevät. Kirja tapahtuu kaukaisessa tulevaisuudessa, jossa ihminen on levittäytynyt laajalle avaruuteen jo kauan sitten. Muita sivilisaatioita ei löytynyt, vain vanhoja raunioita. Uusimmatkin tunnetut rauniot, amaranttien planeetta, on satojatuhansia vuosia sitten tuhoutunut jonkin tuntemattoman katastrofin seurauksena. Dan Sylveste, jota ehkä eniten voi pitää kirjan päähenkilönä on amaranttien asiantuntija, ja on tutkinut raunioita. Sieltä hän on löytänyt vihjeitä siitä, että amarantit olivat kulttuurinsa loppuvaiheessa paljon pidemmälle kehittyneitä kuin aikaisemmin uskottiin. Samaan aikaan lähestyy suunnattoman suuri ja voimakas avaruusalus, Äärettömyyden Kaipuu, jonka miehistö toivoo Sylvesten voivan parantaa aluksen kapteeni, joka on sairastunut kummalliseen sairauteen. Kolmas juonilinja kertoo Ana Khourista, palkkamurhaajasta joka saa tehtäväkseen tappaa Sylveste hinnalla millä hyvänsä. Kovin sujuvasti ja hyvin kirjoitettu kirja ei tunnu olevan. Vaikea sanoa kuinka suuri osa jonkinlaisesta kielellisestä jähmeydestä johtuu käännöksestä, kuinka suuri osa alkutekstistä. Hiukan tulee vaikutelmaksi alkutekstin puutteet, sillä jotenkin tuntuu siltä, että ensimmäisen luvun teksti on hiotumpaa ja sujuvampaa kuin pääosassa loppukirjaa, esikoisteoksessa siihen ja sen hiomiseen on varmasti käytetty runsaasti aikaa. Henkilöhahmot eivät tunnu täysin eläviltä, eikä kukaan nouse kunnolla päärooliin. Kukaan päähenkilöistä ei herätä juuri lainkaan sympatia, eikä tarjoa samaistumiselle kohdetta. Tarinankerronta on kohtuullisen löysää, minkä voi päätellä jo kirjan yli 700 sivun pituudesta. Pieni – tai vähän suurempikin – tiivistys ja hiominen olisi tehnyt hyvää. Ihan luettava kirja oli kaikista puutteistaan huolimatta, eikä mitään kovin suuria houkutusta kesken jättämiseen päässyt muodostumaan. Toisaalta kirjaa lukiessa ei kehittynyt mitään ehdotonta pakkoa jatko-osien lukemiseenkaan.

Kirja toimii hyvin jännitys- ja seikkailukirjallisuutena, jos on aikaa uppoutua järkälemäiseen romaaniin. Ilmestysten avaruudessa on sarjan aloitusosalle ja esikoisromaanille ominaisia piirteitä, jotka tekivät siitä hieman jähmeän teoksen. Pääjuoni aukeaa varsin hitaasti eivätkä henkilöiden luonteet tule kovin läheisiksi. Muutamia kiintoisia tieteellisiä ja scifistisiä ajatuksia on mukana. Naiset keskeisinä henkilöinä on miellyttävä ominaisuus – verrattuna scifin vanhempiin perinteisiin, joista on selvitys esimerkiksi Johanna Sinisalon artikkelissa Kahvinkeittoa ja kirkumista teoksessa Tieteiskirjallisuuden maailmoita. Tarinan taustalla on vanhojen avaruusoopperoiden ajatus galaktisesta sodasta. Reynoldsin kosmisen goottilainen lähestymistapa tuottaa aiheesta kelvollista viihdettä. Reynolds ammentaa enemmän rikoskirjallisuudesta kuin kirjoittaa kaikkein älykkäintä ja kaunokirjallisinta tekstiä. Iain M. Banks vie tässä voiton. Reynoldsin maine scifikirjailijana on kasvanut niin suureksi, että pieni pettymys on väistämätön. Kyllä hänen kirjojensa sivumäärästä saisi tätä menoa karsia kolmanneksen pois.

Pidin Ilmestysten avaruudesta. Juoni oli kiinnostava, kirjassa oli loistavia ideoita ja Reynoldsin luoma tulevaisuuden maailma, jossa tähtien välillä matkustetaan alle valonnopeudella, tuntui omaperäiseltä. Henkilöhahmot jäivät aika ohuiksi, mutta ei se oikeastaan häirinnyt. Kirjan alussa sata ensimmäistä sivua olin melko pihalla termeistä, mutta vähitellen kaikki selvisi. Lopetus ei ollut aivan niin jännittävä, mitä kirjan alkupuolen perusteella odotin. Ilmestysten avaruus aloittaa sarjan, mutta tämä toimi ihan itsenäisenä teoksena.

Ensimmäisten 300-400 sivun aikana Reynolds vyöryttää käänteitä hengästyttävään tahtiin; juoneen punotaan kiinni yhä useampia lankoja eikä mikään näytä olevan sitä, mitä sen luuli olevan. Lukemista ei voi jättää kesken halutessaan tietää, mitä uusia yllätyksiä seuraavat sivut tarjoavat ja odottaessaan malttamattomana, pystyykö kirjailija pitämään kudelman kasassa. Kirjan viimeiset 100 sivua jättävät ehkä hivenen häiritsevästi kasaamatta kaikkia avattuja käänteitä yhteen ja tarjoaa lopulta muutamiin asioihin ehkä turhankin suoraviivaisia selityksiä. Toki kirjan lukemisen jälkeen on lähes pakko metsästää käsiinsä seuraavat osat, ja täytyy sanoa, että niillä on varmasti vaikutusta siihen, kuinka "Ilmestysten avaruuden" loppu lopulta toimii.

Kun hankin Alastair Reynoldsin "Ilmestysten Avaruus" -kirjan, oloni oli varsin varuksellinen, sillä en ollut pitkään aikaan löytänyt mistään todella hyvää science fictionia. Pian kuitenkin kävi ilmi, että tällä kertaa valintani oli osunut oikeaan. "Ilmestysten Avaruus" on hyvinkin mahdollisesti paras koskaan lukemani scifikirja, ja goottilaista kauhua, avaruusoopperaa ja kovaa tiedettä yhdistelevä juoni piti minut liimautuneena kirjaan loppuun asti... Outo juttu muuten, etten ennen "Ilmestysten Avaruutta" uskonut mahdolliseksi laajan mittakaavan scifiuniversumia, jossa ei ole ollenkaan valoa nopeampaa matkustusta.