Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kirjan alku oli nopea ja mukaansa tempaava. Oona ui vihoissaan järven yli ja vedessä jokin viiltää häntä jalkaan. Vastarannalla Oona saa huomata päätyneensä toiseen todellisuuteen, Suomeen jossa eletään vuotta 1947 ja Ruotsia vastaan käyty sota on juuri ohi ja Ahvenanmaa menetetty. Paikkakuntaa hallitsee kartanosta käsin kenkätehtaan omistava Ugovien dynastia. Ugoveja pelätään ja nämä pitävät aluetta valtansa alla. Oona saa huomata olevansa ainoa, joka voi nousta Ugoveja vastaan. Kahden todellisuudella välillä sukkuloivat liskot ja Ugovit törmäävät oudosti yhteen, ennen kuin kaikki päättyy. Kirjan alku oli hyvä ja se vei mukanaan. Peltoniemi osaa hienosti nostaa jännitystä pikku hiljaa Ugovien salaisuuksien paljastuessa vähän kerrassaan. Peltoniemi myös kirjoittaa siten, että tarinaa jaksaa lukea koko ajan ja mielenkiinto pysyy yllä. Loppu oli kyllä aikamoinen pettymys, jotenkin se tuntui töksähtävältä. Liskojen mystisiä salaisuuksia ei paljastettu, ellei sitten kirjailija aio kirjoittaa jatkoa tähän liittyen. Ugovit jäivät aika hämäräksi ja minua hiukan harmitti se, etteivät he saaneet rikoksestaan minkäänlaista rangaistusta. Mutta se on tietenkin oma ongelmani, sillä aina paha ei saa palkkaansa. Ihminen kylläkin aina haluaisi, että laittomuuksista rangaistaisiin, muttei niin aina tapahdu. Mutta muuten kirja oli mielestäni mukavaa luettavaa ja varsin hyvä tasoista kotimaiseksi fantasiaksi, vaikkei se Auerin, Holopaisen ja Viertolan tasolle ylläkään. Suosittelen kirjaa kotimaista fantasiaa etsiville. Arvosana: 8-.
Tästä kirjasta olisi voinut saada kiinnostavan. Tällaisenaan se oli mielestäni lähinnä ällöttävä, inhottava ja ahdistava. Hyvä asia on ehkä, että kirja onnistui herättämään minussa paljonkin tunteita, mutta koska ne kaikki olivat negatiivisia, se ei riitä nostamaan tätä silmissäni hyväksi lukukokemukseksi. En tiedä spoilaanko liikaa sanoessani, että en muista koko tarinassa tapahtuneen yhtään mitään hyvää. Ehkä joku ihmisen psykologiasta ääritilanteissa mielellään lukeva henkilö voi olla kiinnostunut kirjasta. Minulle se lähinnä jätti lähtemättömät traumat.
Minulle "Sadan vuoden yksinäisyydessä" unohtumattominta on kerrontatapa. Uskomaton soljuvuus, joka saa kuuden sukupolven vaiheista usein epäkronologisesti kertovan tarinan pysymään kasassa on koettava itse. Pidän yleisesti hyvin paljon maagisesta realismista kirjallisuudessa, ja tässä kirjassa se on huipussaan; omituisia fantasiaelementtejä pursuileva maailma tuntuu loputtoman realistiselta eikä yliluonnollisia yksityiskohtia muista edes ihmetellä. Henkilöt ovat toinen SVY:n huomionarvoisita asioista. Vaikka muisti saattaa viidentoista, toisiltaan espanjankielisiä nimiä perivän päähahmon vaiheista lukiessa olla koetuksella, jokainen henkilö on oma tarkasti kehitelty ja syvä persoonansa. Kirjan tarina on suuri, moniselitteinen ja otteessaan pitävä. Voin suositella sitä oikeastaan kenelle tahansa. Kirja on saanut kulttimaineensa syystä.
En usko tätä kirjaa olevan tarkoitettu elämää suuremmaksi, maailmoja järisyttäväksi lukukokemukseski, ja mielestäni se on hyvä sellaisena kuin on. Yksinkertainen tarina on alusta loppuun hymyilyttävä: päähenkilö on sympaattinen, tapahtumat ovat rauhallisen iloisia ja kilpikonnat kivoja. Kirja on varsin täydellinen esimerkiksi nopeasti luettavaksi laiskana kesäaamuna.
Ensivilkaisulla varsin hienolta näyttävä kirja osoittautui pettymykseksi. "Velhot Merlinistä Harry Potteriin" on selittävinään velhouden olemusta ja tarjoavinaan tietoa lajitelmasta kirjallisuuden ja myyttien tärkeimpiä velhoja. Mielestäni kirja on kuitenki vain varjo siitä mitä se voisi olla, yksinkertaistaessaan tapoja joilla taikuutta on käsitelty kirjallisuudessa ja muualla ja kertoessaan vain muutamasta henkilöstä. Jotenki rahan maku suussa tehdyn tuntuutta kirjassa lisäsivät esimerkiksi se, että ensimmäinen esitelty henkilö on Harry Potter ja suomennoksen (tai alkuperäisversionkin?) huonous. Laskin kirjasta ensilukemalla ainakin parikymmentä väärin kirjoitettua nimeä ja paljon hassuja ristiriitaisuuksia.
Kyseessä on melko tavallinen tarina haaksrikon jälkeen tuntemattomalle saarelle ajautuvasta tutkijasta ja hänen pojastaan. Saari on Dinotopia, jolla dinosauruksia on yhä olemassa ja jolla ne elävät rauhallisessä yhteiselossa ihmisten kanssa. Vaikka kirja ei juonellisesti ole valtavan erikoinen, se on mielestäni pakollista luettavaa kenelle tahansa estetiikkaan pienintäkään taipumusta osoittavalle henkilölle vaikka pelkästään upean kuvituksensa takia. Henkeäsalpaavat, yksityiskohtaiset kuvat dinosaurusten maailmasta saavat selaamaan soljuvan pelkistetysti kirjoitetun tarinan uudestaan ja uudestaan. Dinotopia on monella tasolla ehkä kaunein koskaan lukemani kirja.
Puhun nyt yleisesti Stinen kirjoista. Olen lukenut viimeisintä lukuunottamatta kaikki suomennetut kirjat, ja... huhhuh! Miten yhdellä ihmisellä voi olla mielikuvitusta sataan kirjaan, joissa on mahtava idea? Ideoita miehellä tosiaan on. Henkilökohtaisesti pidän ehkä eniten tästä sekä Varjotytöstä. Nämä kirjat ovat hieman erilaisia muihin verrattuna, näissä on salakäytäviä ja salaisuuksia. Vaikka Stine on kirjoittanut monta aivan mieletöntä kirjaa, ne eivät löydä paikkaansa lempikirjoihini tuskin koskaan. Kuvailu on suorastaan hälyttävää bestseller-kirjailijalta. Näistä ideoista voisi saada jokaisesta pitkän ja upean opuksen, mutta Stine kirjoittaa kai mieluummin paljon ohuita ja mitäänsanomattomia kirjoja kuin panostaisi todella kuvailuun ja kerrontaan, ja saisi näin jotain syvyyttä kirjoihin, muutakin kuin "Häntä pelotti ja vilutti todella paljon." Stinen kirjoissa on usein paljon käänteitä ja yllättävä loppuratkaisu, mutta välillä kirjat etenevät tietyn kaavan mukaan: ensin ilmestyy haamu, joka olikin sitten ilkeä sisko, sitten tulee taas haamu mutta päästään pakoon ja sitten kun haamu taas tulee niin keksitään joku keino hävittää se. Monesti kirjat kyllä onnistuvat pelottelemaan totaalisesti, enkä oikein voi muuta kuin ihailla Ärällän mielikuvitusta. Kirjojen taso vaihtelee aikalailla, mutta vanhimmat suomennokset ovat mielestäni olleet parhaimpia. Suosittelen tämän ja Varjotytön lukemista kaikille nuortenkauhufantasian ystäville.
Muinainen pimeys on ollut ylipäätäänkin mielenkiintoinen ja outo sarja. Välillä tuntui, kuin kirjailija olisi ladellut pelkkiä faktoja tekstiin, siitä tuli sellainen olo kuin lukisi jotain historian oppikirjan "opettavaista tarinaa entisajan elämästä". Tämä osa oli kumminkin aika hyvä, paras nyt ilmestyneistä. Aluksi pelkäsin tarttua kirjaan, koska aiemmat osat ovat olleet niin pinnallisia ja tekaistuja. Tämä kuitenkin yllätti melko positiivisesti. Kirjan lopussa käsiteltiin jo aika hyvin Torakin tunteita, ja loppuratkaisu oli mukaansatempaava ja suht yllättävä. Muuten juoni oli hiukan väkisin väännetty, Susin "katoaminen" tuntui kovin kliseiseltä, ja paikoittain juoni oli liian ennalta-arvattava. Hätkähdyttäviä tapahtumia oli liian vähän, aluksi kirja tarpoi venyttäen eteenpäin mukamas kiinnostavasti. Kaikesta kritiikistä huolimatta pidin kirjasta: siinä alkoi jo olla sarjan vaatimaa energiaa ja tunnetiloja, joihin samaistua. Ja olihan tiedoista hyötyä tulevaa äikän susikirjoitelmaa varten. Kirjassa on upeaa hengellisyyttä: sielut kuulostavat kovin kiehtovilta. Ja onhan tuon ajan elämäntavoissa oma viehätyksensä. Ja yksi plusasia joka kiinnitti huomioni, oli sanat. Vaikea sanoa onko rikas sanavarasto peräisin kirjailijalta vai suomentajalta, mutta ihailtavaa silti. Suosittelen aiemmat osat lukeneille lämpimästi!
Hieman kliseinen, moderni fantasiakauhukirja. Tyyli muistutti jonkin verran Neil Gaimania. Nauroin aikalailla kirjan huumorille: oli sarkastista ja alapäähuumoria, mahtavia vitsejä ja paljon viisastelua. Huumori ei ole yleensä asioita jotka nostaisivat kirjan arvosanaa, eikä tämäkään ollut poikkeus. Jotenkin kirja oli liiankin tuulesta tempaistu, ei mitenkään todellinen, eikä juonikaan kummoinen. Todella paljon kliseitä, eikä oikein mitään pureskeltavaa. Silti oli kaikenlaisia hyviä ideoita: paperimiehiä ja surmakirveitä, vampyyreja ja ties mitä. Näistä olisi saanut aivan loistavan kirjan, mutta nyt tämä oli vähän hengetön ja lapsellinen. Pari vuotta sitten olisin varmaan ottanut tämän lempikirjakseni, joten ahmimisikäisille kirja sopii mainiosti. Ihan mukava välipala magian ja valtakamppailujen ystäville, mutta kuoren alla ei ole paljoa.
Viehättävän nopealukuinen ja janssonmaiseen tapaan tavattoman viisas ja sympaattinen teos, johon on koottu novelleja tutuista ja tuntemattomammista muumitapauksista, esimerkiksi maailman viimeisestä lohikäärmeestä ja Nuuskamuikkusen kevätlaulusta. Seesteinen hiljaisuus, ahdistus, yksinäisyys ja yksinkertainen onni kulkevat näissä tarinoissa luonnollisesti rinta rinnan. "Näkymätön lapsi" ei ehkä sulje lukijaa maailmaansa ja tunnelmaansa yhtä tehokkaasti kuin yhtenäisemmät muumikirjat, mutta suosittelen tätä silti kaiken ikäisille minkä tahansa tylsän päivän täytteeksi, satoi tai paistoi.
'Taran Vaeltaja' on jonkinlainen suvanto tai välinäytös 'Llyrin linnan' ja 'Suurkuninkaan' vauhdikkaampien ja jännittävämpien tapahtumien välissä. Kirjan alku on mielenkiintoinen, kun Taran lähtee Caer Dallbenista etsimään juuriaan. Käynti Morvan soilla Orddun, Orwenin ja Orgochin luona oli hauskaa luettavaa. Lordi Gastin, Lordi Goryonin ja kuningas Smoitin kohdalla nauratti hervottomasti. Mutta kun Taran siirtyy Vapaisiin Kuntiin, kirja lopahtaa aika tylsäksi. Taran opettelee sepäntaitoja ja takoo itselleen miekan. Ja sama toistuu lähes tylsistyttävästi. Oikeastaan vain taistelu Dorathin rosvojoukkiota vastaan nostaa kirjan tunnelmaa loppupuolella. Mutta silti kirja on luettava ja sen loppupuoliskon oikeastaan kahlaa läpi jotta pääsisi 'Suurkuninkaaseen' . Suosittelen kirjaa Prydainin Kronikoiden aiemmat osat lukeneille. Arvosana: 7-.
Päätinpäs nyt ostaa pari kirjaa, koska oli alkamassa kirjat loppumaan. Tämän+ Maameren tarinat-kirjan. Olen usein onnistunut valitsemaan hyvät kirjat, ja tämä ei ollut poikkeus. Kirjan alku piti hyvin mukanansa, aina oli pakko lukea vielä eteenpäin aukeaman loputtua yksi sivu, joka venähti sitten kymmeneksi. Kirjan keskivaiheilla kirja muuttui tylsemmäksi, tämä tylsä osa kesti vielä aika kauan. Lopussa kirjaan tuli vielä samaa hohtoa, mikä sen alussa oli. Parhaimpia fantasiakirjoja kokonaisuutena, minkä olen lukenut. Viisi tähteä olisi tullut, mutta melko tylsä kirjan keskiosa pudotti sen neljään.
Tämä on oudoimpia lukemiani kirjoja: ei voi olla varma onko kaikki vain Emman kuvitelmaa vai todellisuutta. En juurikaan pitänyt kirjailijan hyppivästä ja herkästä tyylistä, mutta kirja oli ilman muuta kiehtova toisine puolineen ja ja olenteineen (kyllä, kirjoitin olenteet aivan oikein). Kirja oli ohut ja nopeasti luettava, mutta ei kuitenkaan kevyttä luettavaa. Jotakin syvällisempää siinä oli. En tiedä kannattaako tätä suositella kenellekään: kirjan luki, mutta ei se paljoa antanut tai edes ollut hirveän nautinnollista luettavaa.
Lydian salaisuus oli aika keskinkertainen kirja. Ei juurikaan moitittavaa, mutta ei niin paljoa ylistettävääkään. Sellainen "ihan kiva". Kirjailijalla on loistava huumorintaju ja kerronta sujuu, kuvailu on ihastuttavaa. Vaikka aikamatkailu on käsitelty aihe, jaksaa kirja innostaa - oli tavattoman mielenkiintoista lukea kirjailijan henkilökuvauksia kuuluisista taiteilijoista. Jotenkin tuntui, että kirjailija tunsi jonkun tytön joka oli kuin Lydia. Tai on. Tämä täytyi lukea yhdeltä istumalta, ja siinä olikin aika tapahtumarikasta ja ajatuksia antavaa sisältöä. Toisaalta tuntui että kirjailija piti lukijaa aika tyhmänä. Eikä kysymyksiin kuulunut vastauksia - se ei kyllä haitannut, vaan kuului jotenkin kirjan maailmaan. Kaiken kaikkiaan todella kiehtova ja kiinnostava - ja aika outokin (Mona Lisalla ilmavaivoja?) Suosittelen, jos taide kiinnostaa ja olet seikkailuihminen ja riittävän joustava lukemaan ruotsalaisesta 12-vuotiaasta.
On pakko myöntää, että petyin, ja aika pahasti. Ehkä se oli oma vikani, sillä odotin Uudestakuusta muodostuvan yhtä loistava ja koukuttava lukuelämys kuin Houkutus oli minulle ollut, mutta näin ei käynyt. Sen sijaan taivalsin kirjan aika tahmeasti eteenpäin ja toivoin, että se todella alkaisi ja näyttäisi kyntensä, mutta lopputulos oli latistunut. Ei voi muuta sanoa.
Minulle annettiin tämä kirja käteen ja käskettiin lukea. Aloitin kirjan lukemisen. Huh huh, että kirja on ihan tylsä, ajattelin aloitaessani sen lukemisen, mutta se oli pakko lukea. Kirjassa esiintyvä Ahti-poika soitti koulun kevätjuhlassa kanteletta ystävänsä Ilmarin kanssa. Ahti soitti ja soitto lumosi kuulijansa. Rehtorin tuoli vajui maan alle. Ilmari kiskaisi kanteleen johdon irti vahvistimesta ja riuhtaisi ystävänsä mukaan... Eläydyin itse aivan kirjan juoneen ja aivan kuin olisin ollut itse osa päähenkilöistä. Timo on kuvannut kirjansa tunteilla. Hän osaa kertoa niin sujuvasti, että se vie lukijan " kirjan sisälle ". Nyt siis lukemaan Timo Parviaisen luomus Tuliterä sarjasta Sammon vartijat osa 1 !
Tämä kirja tuntui, kun aloitin sen, että se on tylsä mutta aloin lukemaan sitä pitemmälle ja pitemmälle. Aloin kiinnostua siitä kovasti ja luin kirjan. Aluksi minusta tuntui, että on hienoa lukea niin paksu kirja, mutta se ei pelkästään kiihottanut minua aloittamaan sen lukemista. Se näytti päältä päin kiinnostavalta.Suosittelen tämän kirjan lukemista muillekin. Kannattaa lukea se vaikka se tuntuisi kuinka surkealta alussa, koska se valloittaa lukijansa. Itse eläydyin kirjan tapahtumiin ja tuntui ihan kuin olisin ollut osa kirjan henkilöistä.
No, jos on todella suuri Adamsin ja hänen vitsiensä fani, voi mielestäni jättää tämän kirjan lukematta ja antaa sarjan loppua neljänteen osaan. Adams oli itsekin pettynyt kirjaan, eikä olisi halunnut sarjan loppuvan tähän. Hän syytti siitä omaa huonoa vuottaan, ja sen todella aistii tästä kirjasta. Tarina ei ole läheskään niin hyvä kuin voisi olla. Itse kuvittelen, että ei, tämä ei kuulu siihen sarjaan. Kyllä, vaikka luinkin sen, kuvittelen että neljäs osa on viimeinen.
Kirja herätti kysymyksiä alusta loppuun asti. Mitä voimia Matt omistaa? Mitä kyläläiset hänestä haluavat? Mitä he puuhaavat kun Matt ei huomaa? Miten Matt pääsisi pois? Tämänkaltainen jännityskirja on minulle mieleen. Ihan kylmiä väreitä nousi niskaan. Luin kirjasta kaksi kolmasosaa päivässä, kun tapahtumat jännittivät niin. kesken en voinut jättää. Outoja aukkoja tarinaan jäi, ja toivon että niihin saa paremmin täyttöä seuraavissa kirjoissa. Nyt tekisi mieli tutustua myös muihin Vartijoihin. Keitä ne muut oikein ovat?
Olen samoilla linjoilla Mirja Fellin arvostelun kanssa. On hieman hämmentävää, miten näikin lyhyt kirja voi olla niin tuskaista luettavaa. Takaskansi lupailee jotain hyvin mystistä ja arvoituksellista mutta, pettymys oli kuitenkin karvas. Kirjan henkilöt eivät herätä muuta kuin negatiivisia tunteita (mikä on sekin jo toki JOTAIN), juonenkulussa ei tapahdu mitään erityisen kiinnostavaa ja tunnelma on alusta loppuun olematon. Oikeastaan koko kirja on varsin hengetön. Myös kirjan kerronta tökkii ja pahasti. Kirjassa ei ole kunnollisia lauseita, vaan lähinnä yhden ja kolmen sanan väliltä olevia yritelmiä. Tälläistä tekstiä kun on erittäin tympäisevää lukea. En voi suositella tätä kenellekään, ajan ja hermojen raastoa.
'Kivinen kello' on tuttua Luukkosen maagista realismia. Mutta verrattuna muihin Luukkosen kirjoihin 'Kivinen kello' tuntui jotenkin heikommalta. Kirjan alkuasetelma on kyllä kiintoisa ja samoin Mallan 2000-luvun kodinkoneisiin ja muihin kohdistama ihmettely tuntuu nykyajan lukijasta hauskalta. Mutta silti kirja jotenkin tuntui lopahtavan loppua kohden. Kirjassa ei kerrottu mitään, syy Mallan aikasiirtymään ja Kultasormuksisen Oravan mysteeri jätettiin lukijan arvailuiden varaan, minkä herätti pienoisia pettymyksen tunteita. Kirja oli luettavissa, muttei se mitenkään erityisiä tuntemuksia tai kiinnostuksen tunteita herättänyt. Ehkä hieman keskivertoa alhaisempaa tasoa. Jotenkin kirja vain lopahti ja se luki joten kuten loppuun. Suosittelen kirjaa maagisesta realismista kiinnostuneille. Arvosana: 6-.
'Painajaisten parantola' on Surkeiden Sattumusten Sarjan kenties heikoimpia osia. Kirja on oikeamminkin vain välinäytös 'Kelvottoman kylän' ja 'Tihutöiden tivolin' välillä. Kirjassa ei juuri selvinnyt mitään uutta, paitsi Snicket-kansion paljastus Baudelairen tulipalosta. Kirja on ihan luettava ja tuttua Snicketin tasoa, mutta se tuntui varsin lyhyeltä ja pikaisesti luetulta. Tosin 'Painajaisten parantolassa' Baudelairet alkavat ensi kertaa olla Olafin kanssa tasavahvoja kaikkien kierouksien ja konnankoukkujen keskellä. Suosittelen kirjaa aiemmat osat lukeneille. Arvosana: 6.
Kirja on huomattavasti parempi kuin takakansitekstin perusteella olettaisi. Se ei ole pelkkää zombietarinaa, vaan keskittyy myös ihmisen perimmäiseen olemukseen ja tärkeisiin asioihin. Tapahtumat alkavat heti, eikä turhaa jaarittelua kirjassa juurikaan ole. Arvaamattomia juonenkäänteitä mahtuu tähän erittäin nopealukuiseen kirjaan runsaasti. Aiheeltaan mukavan ajankohtainen, mutta osaltaan saattaa myös aiheuttaa paranoiaa. Kirjassa on erittäin mielenkiintoinen päähenkilöyhdistelmä. Kaksi aikuista miestä ja nuori teinityttö. Henkilöiden taustoista ei juurikaan kerrottu, mutta se ei kirjan kannalta hirveän olennaista ollut. Kirjassa ihmisten käyttäytyminen tällaisessa tilassa on saatu eritätin todentuntuiseksi, sekä selviytyjien että kännykahjojen kannalta. Kirjaa lukiessa huomasi hyvin kuka oli tärkein päähenkilö, sillä kaikki asiat tuppasivat tapahtumaan hänelle. Kirjan loppu on kingimäiseen tapaan hyvin avoin. Mielestäni ehkä vähän turhankin avoin, mutta näin lukija voi tehdä omat johtopäätöksensä. Erittäin todentuntuinen kirja, joka oikeasti saa miettimään asioita. Itseäni jäi tosin häiritsemään se, ettei kirjassa koskaan kerrottu, kuka pulssin lähetti. Kuitenkin erittäin suositeltava kirja jokaiselle.
Yhden lukukerran jälkeen on hankala arvioida kirjaa kriittisellä silmällä. Tiedän vain etten ole ikinä lukenut mitään näin ihanaa. Jos viisi pistettä on maksimi, antaisin vaikka kuusikymmentä! Kirjassa oli vauhdikkaita juonenkäänteitä, kutkuttavaa takaa-ajoa, voimakkaita, vapisuttavia tunteita, ihanaa läheisyyttä... Haikeutta, surua ja rakkautta. Tämä on parempikin kuin odotin. Menetin yöuneni tämän takia, kun vapisin peiton alla miettien kuumeisesti ja innoissani mitä tulee tapahtumaan. Toisaalta harmitti: en halunnut kirjan loppuvan ikinä. Bellaan oli niin helppo samaistua - itkin kun Bella suri, nauroin kun hänkin nauroi ja hymyilin kun Bella oli onnellinen. Kirjan oivallukset eivät välttämättä olleet suuria, mutta kuka sellaisesta välittää kun lukee jotain näin mahtavaa ja kaunista? Sanoma oli kyllä aika selkeä: tosirakkaus voittaa kaikki esteet. Kirjailijan pohdintoja ja hassuja sanavalintoja oli hauska lukea. Kirja piti mukanaan silloinkin kun ei lukenut, eikä kirjan maailmaa jätä hevillä unten maillakaan tai kirjan loputtua. Itse en enää pysty odottamaan Eclipsen suomennosta - tosin pelottaa kun neljättä osaa on odotettava englanniksi ainakin ensi syksyyn. Sudet olivat loistava veto. Jokaiselle lukijalle tuli varmaan epäilyksiä niistä, mutta oikeaa henkilöllisyyttä oli vaikea arvata. Ne loivat uutta syvyyttä kirjaan. Bellalta ei kyllä ongelmia puutu... :) Tämä kirja on pakollinen kaikille Houkutuksen lukijoille. Suosittelen kumminkin kaikille muillekin Houkutuksen lukemista. Asteikolla 4-10 tämä on ainakin 17.
Kirja on ehkä hieman liian yliarvostettu, mutta ei se silti mikään huono ole. Kirja oli nopealukuinen ja juoni mielestäni hyvä ja humoristinen. Ns. tietosanakirjaselitykset sopivat hyvin kirjaan. Osaltaan kirja on kirjoitettu hyvinkin yksinkertaiseen muotoon, mutta toisissa kohdin voi mennä kaikki ihan ohi, sillä kirja on kirjoitettu kuin ulkoavaruuden asukkaille. Miinusta kirjalle tuovat sen sekavat tekstit muista avaruuden olioista kerrottaessa ja sen hyppiminen tapahtumissa. Tässä kirjassa keskitytään enemmän tapahtumiin kuin henkilöihin. Kirjan henkilöiden taustat ja persoonallisuudet jäävät hieman hämäriksi, niistä ei saa kunnon otetta. Parhaiten mieleen jää Marvin, maanis-depressiivinen robotti, vaikka hän ei kirjassa kovin suurta osaa saakaan. Olisin toivonut kirjan keskittyvän enemmän varsinaisiin päähenkilöihin, Arthuriin ja Fordiin, sillä nyt heistä ei saanut oikein minkäänlaista kuvaa. Kirjan loppu oli liian töksähtävä. Ehkä tämä sarja on tarkoitettu luettavaksi yhtenä kirjana, mutta yksittäisinä teoksina jos sen lukee, niin loppu jää tässä osassa ikään kuin kesken. Itseäni jäi harmittamaan kirjan lyhyys, joka osaltaan myös vaikuttaa lopun töksähtävyyteen. Kuitenkin ihan suositeltava kirja jokaiselle, joka on innostunut sci-fistä. Liikaa ei kuitenkaan kannata tältä kirjalta odottaa.