Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Koska tietokirjoissa ei ole juonta, niitä täytyy arvostella tiedon määrän ja tarpeellisuuden mukaan. Kirjassa oli paljon hyödyllistä tietoa(niin paljon kuin fantasiatiedosta on hyötyä!), ja kirjassa oli kuvattu hyvin erilaisia fantasiaotuksia. Suosittelen kaikille fantasiahörhöille.
Minullekin uuskumma on aivan uusi tuttavuus ja fantasian ystävänä päätin tutustua siihen kun törmäsin tähän teokseen kirjastossa. Kokoelma valottaa hyvin toisenlaista fantasiaa kuin mihin yleensä olemme tottuneet. Joitain tarinoita lukiessani mietin, miten tämä muka liittyy fantasiaan, mutta viimeistään lopussa paljaistui jotain hyvinkin odottamatonta ja järkeisti tämän olevan osa fantasiakirjallisuutta. Toisista tarinoista pystyi jo heti alusta alkaen kertomaan niiden olevan fantasiaa. Oudoimpian tarinoita minusta olivat ensimmäinen, Jeff VanMeerin Salainen elämä, ja Margo Lanagan Kun siskoni laulettiin pikeen. Jälkimmäisestä en saanut irti niin paljoa, että olisin ymmärtänyt sitä. Myös Stepan Chapmanin Afasian valtionsalaisuudet yllätti outoudellaan, mutta mielestäni löysin jotakin selittävää sieltä pinnan alta, vaikka kerronta alkoikin välillä puuduttamaan... China Miévillen Lemmikin yli hyppäsin, koska se ei tuntunut mielenkiintoiselta. Tosin en tiedä menetinkö jotain... Suosikeikseni nousivat Kelly Linkin Taikuutta vasta-alkajille, ehkä sen takia, koska sen maailmaan oli helpointa eläytyä, ja Gene Wolfen Kehdosta. Siinä oli jotain puhuttelevaa. Pidin kovasti myös viimeisestä tarinasta, Jeffrey Fordin Jäätelön valtakunnasta. Tarinan puoleen väliin mennessä olin täysin ihastunut siihen, mutta lopun juonenkäänne hämmästytti ja petti odotukseni hieman toisen tyylisestä tarinasta. Siltikin, Jäätetön valtakunta on hyvin oivaltava ja lukijan odotukset, kuten minun, menevät täysin metsään novellin edetessä. Vaikka ne haltijat ja kääpiöt puuttuvatkin, tätä ei pidä säihkähtää vaan tarttua siihen innokkaasti jos ei-niin-perinteinen fantasia kiinnostaa.
Kirjan idea on mielestäni erittäin hyvä, mutta toteutus olisi voinut olla parempi. Kirja on jotenkin pinnallinen, se ei saa lukijaa otteeseensa ja ehkä tästä johtuu sen pieni lapsellisuus. Juoni oli mielestäni ihan looginen, mutta kaikki tuntui tapahtuvan aivan liian helposti, vastoinkäymisiä ei kenellekään käynyt. Kirja on rakenteeltaan hieman hämärä, siinä on liikaa pieniä kappaleita varsinaisten kappaleiden sisällä. Myös suomentajasta johtuen jotkut lauseet ja lauserakenteet ovat aivan hämäriä. Kirjan henkilöt jäävät kirjan tapaan hirveän pinnallisiksi. Kirjassa hypitään vähän turhankin paljon yhdestä henkilöstä toiseen, eikä yhdestäkään ole varsinaista pitkää kappaletta. Henkilöt olivat kuitenkin erittäin mielenkiintoisia ja varsinkin herttuatar ja Rodolfo jäivät erittäin hyvin mieleen. Kirjan lopetus oli täysin ennalta-arvattava. Silti se oli hyvä ja sopi tähän kirjaan. Epilogi jäi tässäkin kirjassa hieman hämäräksi, en oikein päässyt perille mitä henkilöiden suhteille loppujen lopuksi oli käynyt. Kirja oli kuitenkin kokonaisuudessaan ihan hyvä, eli pystyisin suosittelemaan tätä kirjaa eteenpäin.
Omaperäiset asiat ovat lähellä sydäntäni. Ajatus niinkin makaaberista asiasta kuin elävä luuranko kiehtoi. Se olikin suurin syy, miksi tartuin tähän kirjaan. Juoni ei ollut ihme; kuinkas muutenkaan. Takakansi lupaili ehkä liikaa, sillä kuvittelin, että tämä saattaisi olla hyvinkin kiinnostava tuttavuus. Toisin kävi. Kirjailijalla oli kasassa varsin hyvät aineet; jo mainittu elävä luuranko, jokseenkin(ehkä 10%) omaperäinen magianlaji ja hullu nekromantikko. Mutta ei, jotain jäi puuttumaan. Kuinka paljon vaaditaan, että saadaan aikaan hyvää ja omaperäista fantasiakirjallisuutta?
Harry Potter- sarjan loppuhuipennos jätti minut kylmäksi. Olisin odottanut kirjasarjan lopetukselta jotain parempaa. Luettuani kirjan viime kesänä en voinut ajatella muuta kuin; "Tässäkö kaikki? Miten suosittu kirjasarja voi loppua näin?" En tiedä, johtuiko se englannin kielestä, mutta juoni oli sekava eikä lainkaan sellainen lopetus, kuin olisin odottanut. Mielestäni J. K. Rowlingin olisi kannattanut ajatella kaksi kertaa, ennen kuin hän vei tämän kustantajalleen.
Perusfantasiaa, jonka aineina lohikäärmeet ja eeppinen maailmanpelastus. Kirjan juoni ei päätä huimaa, mutta mitäpä odottaisit 15-vuotiaalta pojanklopilta? Henkilöt tuntuvat ... myös 15v:n ideoimilta. Erityisesti päähenkilö Eragon oli pettymys. Hahmo oli värittömämpi kuin läpinäkyvä lasi. Ilmeisesti Paolini keskittyi liikaa tähän "kiehtovaan maailmaan taruineen, kielineen ja historioineen", että unohti henkilöt tyysti. *Huokaus*
Kirjan aihe on kiinnostava; Miltä tuntuisikaan, jos lempikirjasi henkilöt heräisivät eloon? Pidin kirjasta; Juoni oli jännittävä ja ennalta-arvaamaton. kirjan lukemisen jälkeen jäi kaipaamaan lisää; Mitä ihmettä tapahtuikaan juonen mainostamassa kirjassa Mustesydän?
Suurin osa fantasiakirjallisuudesta kertoo kuluneesta aiheista; Lohikäärmeistä, puunhalaja- haltioista ja ikivanhoista velhoista. Kerrankin siis aihe, joka ei ole loppuunkulutettu; dzinnit, nuo idän ihmeet. Kirjan juoni ei sisällä dramatiikkaa tai suuria tunteita, mutta se on varsin viihdyttävä. Luulenpa, että jos kirjassa ei puhuttaisi niin harvinaisesta asiasta kuin dzinnit, vaan kulutetuista velhoista, ei se olisi niin mainio.
Univieraiden kivi melko pettymys, kun on lukenut Bellandran kristallin, jolle kirja on itsenäinen jatko-osa. Univieraiden kivi keskittyy liiaksi taikuuteen ja ihmisten henkilökohtaisiin "voimiin", seikkailunhalun ja pakon edessä tehtävien onnistumisten sijaan. Vanhan kirjan ihanat henkilöt on väännetty omituisiksi ja uudet ovat latteita. Juoni on kuintenkin hyvää Hanley-tyyliä.
Kirja oli juoneltaan ihan mielenkiintoinen ja ajankohtainenkin. Itse en kuitenkaan aiheesta niin hirveästi tiedä, joten suurin osa faktuaalisista selittelyistä meni minulta täysin ohi. Olisin jotenkin toivonut enemmän siitä, mitä radioaktiivisuus tekee ihmisille, varsinkin kun Julia sitä tutki. Kirjassa pidin siitä, että lähes joka luvussa vaihtui tapahtumapaikka ja -henkilöt. Itseäni jäi tosin häiritsemään se, mitä Akiko oli ajatellut syyksi hyökkäykseen. Myös epilogi oli aivan hämärä ja sen olisi voinut jättää kirjasta pois, en tajunnut siitä ja Indian Pointista mitään. Henkilöitä oli mielestäni juuri sopiva määrä, mutta heihin olisi voinut päästä paremmin sisälle. Nyt kaikki jäivät vähän pinnallisiksi. Varsinkin Laurin käytöstä Alician kuoleman jälkeen olisi voitu vähän tarkentaa, myös kuolema oli hieman turhankin hätäinen. Myös epilogissa olisi voitu ihmisten välisiä suhteita vähän selventää, itselleni jäivät suhteet siinä täysin epäselväksi. Kirjan loppu oli muuten hyvä, mutta se loppui vähän tökerösti kesken. Tuntuu kuin kirjailija ei olisi jaksanut miettiä, mitä talossa loppujen lopuksi tuli tapahtumaan. Ja kuten jo sanoin, epilogin olisi voinut jättää kokonaan pois ja ennemmin ehkä juuri keskittyä varsinaiseen lopetukseen. Kaikista pienistä vioistaan huolimatta kirja on hyvä kokonaisuutena, ja voisinkin suositella sitä lähes kaikille.
Kirja oli hyvä, mutta liian lyhyt. Se oli myös hieman liikaa lapsille suunnattu kuvineen ja kirjoitustyylineen. Juoni eteni sujuvasti eteenpäin, kuitenkin hieman lapsenomaisesti. Olisin toivonut jo tähän kirjaan hieman enemmän haltijoita ja enemmän ehkä myös itse talosta. Kerronta oli hyvää ja sujuvaa. Kirjassa oli henkilöitä vähän, vain Gracen perhe ja ronttu. Sinänsä ihan hyvä näin lyhyelle kirjalle. Henkilöt olivat mielestäni erittäin tyypilliset lastenkirjalle, kaikilla oli tietyt roolit. Olisin toivonut heihin enemmän syvyyttä, jotta heihin voisi paremmin samastua. Itseäni häiritsi erityisesti se, että perheen äiti syytti Jaredia koko ajan kaikesta. Kirjan lopetus jäi erittäin kesken, mutta ehkä tämä sarja on tarkoitus lukea yhteen pötköön. Lastenkirjalle tyypillinen onnellinen lopetus tapahtui tässäkin, mielestäni kuitenkin ihan onnistunut lopetus tähän kirjaan. En suosittelisi tätä kirjaa kovinkaan vanhoille, varsinkaan jos ei pidä isosta tekstistä ja kuvista.
Kirja oli juoneltaan hyvä ja ajankohtainen. Kerronta oli erittäin hyvää, mutta ajankäyttö kirjassa ei ollut kovinkaan onnistunut. Alussa jaaritellaan pitkään Sarasvatista ja ties mistä ja lopussa asiat etenevät hurjaa vauhtia eteenpäin, hyvä kun perässä pysyy. Itseäni kirjassa häiritsee moni avoimeksi jäänyt asia. Kirjan henkilöt olivat mielenkiintoisia ja heitä oli juuri sopiva määrä. Kaikilla oli juuri heille sopiva erityisalansa. Kirjan lopussa pidin kaikkien henkilöiden voimien yhdistämisestä maailman pelastamiseksi. Olisin kuitenkin toivonut hieman enemmän yksityiselämän kanssakäymistä henkilöiden välillä, en pelkästään työtoveruutta. Kirjan loppu jäi liian keskeneräiseksi, aivan kuin kirjailijalla olisi ollut kiire kirjoittaa kirja loppuun. Kuitenkin epilogi on huomattavan pitkä verrattuna varsinaisen kirjan lopetukseen. Olisin epilogiin toivonut enemmän tietoa, mitä muille kirjan henkilöille tapahtui ja varsinkin mitä koko maailmalle tapahtui.
Suureksi hämmästyksekseni kirjan kenties lapsenomaiset kannet peittävät sisälleen kenties psykedeelisemmän lukukokemuksen aikoihin. Kirja yhdistelee loistavasti eri elementtejä erilaisista tyyleistä, ja onnistuu yhdistämään ne vahvaksi yhdistelmäksi huumoria, jännitystä, fantasiaa ja Luoja ties mitä muuta. Kenties kaikessa älyttömyydessään piileekin kirjan vahvuus; Sitä haluaa palavasti lukea mitä ihmettä kirjan maailmassa seuraavaksi tapahtuu, nimittäin tässä kertomuksessa voi tapahtua ihan mitä tahansa. On kuitenkin hämmästyttävää, miten joku voi yhdistellä niin älyttömiä kertomuksia kuullostamatta typerältä. Hymy oli herkässä minunkin kaltaisella tuppisuulla kun tarinoita luki, niin hyvin iskee tällainen huumori minuun. En paljasta liikaa juonesta, mutta Sinikarhun ja Qwertyn toinen kohtaaminen ulottuvuusaukossa oli kenties yksi epätodennäköisimmän hauskoista kohtauksista mitä lukemiini kirjoihin on painettu.
Ellei oteta lukuun erinäisiä Stephen Kingin hämärästi scifiä muistuttavia teoksia, oli minulle Hyperion ensimmäinen kokemus scifikirjallisuuden kanssa. Enkä aluksi edes pitänyt siitä. Henkilökohtaisesti mielestäni tarinaa alkaa todella töksähtäen. Lukija nakataan samantien maailmaan, jossa teknologia on kehittynyt huippuunsa ja alan termit ovat sen mukaisia. Alkukynnyksestä päästyäni tajusin kuitenkin, millainen kirja oli sisällöltään: timantti. Tarina kertoo seitsemän pyhiinvaeltajan tarinoista; Syistä miksi he ovat matkalle kohti Aikahautoja, mitä matkan varrella on tapahtunut ja mitä tapahtuu muiden pyhiinvaeltajien kanssa. Siis seitsemän tarinaa, joissa käsitellään ihmisyyttä, runoutta, tunteita, uskontoa... Ja etenkin Runoilijan tarinassa helvetin hurttia huumoria.
Kirjan idea oli mielestäni erittäin hyvä! Kirjailija osaa kirjoittaa, mutta erittäin paljon miinusta kirjalle antaa turhat selittelyt aina siellä täällä. Kirjasta olisi saanut huomattavasti paremman ja lyhyemmän, jos jaarittelut olisi tiivistetty. Jotenkin myös kirjan petojen alkuperä oli hieman kaukaa haettu, olisin itse toivonut ihan luonnollista selitystä merieläinten käyttäytymiselle. Kirjan henkilöitä oli aivan liikaa. Menin itse sekaisin koko ajan kuka oli kenenkin ystävä ja mitä kukin tekee. Henkilöistä paljastuu kirjassa koko ajan uutta, eikä juurikaan mikään jää avoimeksi. Henkilöt ovat hyvin aitoja, eikä kirjassa juurikaan kahtaa samanlaista ole. Pidin paljon myös kahden päähenkilön voimien yhdistämisestä kirjan loppupuolella. Kirjan lopetus oli erittäin omaperäinen, mutta se oli jotenkin erittäin töksähtävä ja lyhennetty muuhun kirjaan verrattuna. Se jäi myös hieman liiankin avoimeksi. Itse en tästä lopetuksesta tykännyt, sillä se meni liian scifimäiseksi. Suosittelisin kirjaa kaikille ekologisista trillereistä kiinnostuneille, mutta jos pelkäät faktoja, älä lue tätä kirjaa. Tähän on saatu ovelasti ujutettua maantieteellisiä faktoja läpi kirjan. Ihan nuorille en myöskään kirjaa suosittelisi sen raakuuden vuoksi.
Kuten muutkin ovat sanoneet, ei olisi voinut tämä sarja paremmin loppua. Olen vieläkin vähän shokissa luettuani tämän kirjan. Kun aloitin sen, niin itkin jo kolmannessa luvussa, varmaan osaksi kirjan tapahtumien takia ja osaksi siksi, kun tämä olisi viimeinen tästä sarjasta. Pidin kirjasta tosi paljon. Etenkin viimeinen luku oli mielestäni jotenkin ihana ja koskettava. Ajattelin, että loppu itkettää minua, mutta en tiedä syytä miksi, olisinko ehkä vähän tyhmä, mutta pääasiassa nauroin sille. En tietenkään niissä kohdissa joissa kuoli ihmisiä, mutta välillä kaikki kirjan tapahtumat jotenkin vyöryivät vauhdiilla ja siellä täällä oli jotain, minun mielestäni, hauskaa. Lopputaistelu oli hieno ja jännitin koko sen ajan, että mitähän seuraavaksi tulee. Kaiken kaikkiaan kirja oli mielestäni mahtava. Kiitos J.K Rowlingille tästä mahtavasta sarjasta, se on yksinkertaisesti paras!
Tartuin innolla tähän kirjaan josta olin kuullut niin paljon ja jonka odotin yltävän vähintään lukemieni kirjojen top 10-listalle. Mutta kirja oli täydellinen pettymys: alku oli tappavan tylsä ja pitkä keski vaiheilla oli pelkkää tarpomista ja lopussa kävi niin kuin olin odottanutkin. Kirjan ainoa hienous oli mahtavasti kuvatut taistelukohtaukset. No, tätä mieltä olen mä moni muu on varmastikin eri mieltä asiasta. Arvosanaksi antaisin 5 1/2.
Muistaakseni sain lahjaksi jokunen vuosi sitten. Seikkailukirjojen ystävänä pidin kirjasta. Ja kuten Minzki jo sanoi, kuvat ovat mahtavat, innostuin jopa itse kokeilemaan samanlaisten piirtämistä. Kirja tosin junnaa hieman paikallaan, mutta kirja on mahtava.
Ehdottoman loistava kirja. Siitä huomaa, että Rowling on nähnyt vaivaa sen kirjoittamiseen ja suunnittelemiseen, jokainen palanen loksahtaa paikoilleen kuin unelma. Ja nenäliinoja kului tätä kirjaa lukiessa. Harmittaa vähän, että Harryn seikkailut loppuvat tähän, mutta toisaalta tämän kirjan jälkeen mikä tahansa yritys kirjoittaa jatkoa Harrylle on tuhoon tuomittu. Tämän paremmaksi se ei enää tule.
Riemastuttava, erittäin tiivis ja viisas muumitarina, jota on melkein vaikea uskoa saman ihmisen kirjoittamaksi kuin vaikkapa ”Muumilaakson marraskuuta”. Muumipapan muistelot eivät nimittäin ole läheskään yhtä tunnelmalliset, mutta sitäkin humoristisemmat ja terävämmät huomioiltaan. Luontokuvauskin on erityisen omaleimaista. Jälkinäytös meni ehkä himpun överiksi, mutta loppu oli silti suloinen. Jotain happitaukoja ja suvantoja olisin välillä kaivannut.
Pidin kirjasta, Deathly Hallows oli onnistunut lopetus sarjalle. Toisaalta en ole varsinainen Potter-fani, kaikki osat olen lukenut vain kerran. Rowlingin sarja on hyvä muttei mitenkään erityisen hieno. Minusta taso nousi ensimmäisten kirjojen jälkeen tarinan muututtua aikuisemmaksi. Viimeisessä kirjassa oli sopivan synkkä tunnelma, esimerkiksi porukkaa kuoli jatkuvasti. Half-Blood Princessä minua häiritsi se, ettei loppua lukuun ottamatta romaanissa tuntunut tapahtuvan oikein mitään. Deathly Hallowsissa taas oli toimintaa koko ajan, mielestäni myös telttailujaksossa. Kiinnostavin juoni oli hallow'heihin ja Dumbledoren menneisyyteen liittyvä – Grindelwald paljastui mielenkiintoiseksi hahmoksi. Pidin myös siitä, että tällä kertaa ei ollut koulunkäyntiä. Epilogi oli vähän turha, mutta selvisihän siitä Harryn kunnioitus Snapea kohtaan, ja Slytherin-tuvalle annettiin tavallaan synninpäästö. Tykkäsin kirjassa siitä, miten tapahtumia kerrottiin rinnakkain Voldemortin näkökulmasta (Harryn arven kautta). Lopputaistelu Hogwartsissa oli myös hieno.
Minusta tämä ei ollut niin mahtava teos, että olisin itkenyt. Tämän luettuani tuntui, että se oli tehty enimmäkseen selittämään aikaisempien Potter-kirjojen tapahtumia ja asioita. Kirja kääntää aiemmat oletukset tapahtumista päälaelleen ja lukija huomaa olleensa väärässä yhden sun toisen asian suhteen. Pitkä aikaväli, jossa tarina on kerrottu, toisinaan tuntuu pitkäveteiseltä ja mukaan on tungettu tapahtumaa täytteeksi. Joudun kuitenkin kohottamaan hattuani Rowlingille hänen tarinankertojan kyvystään. Parasta kirjoissahan on ennalta-arvaamattomuus ja tästä löytyy juonenkäänteitä toisen perään. Tapahtumapaikkoja ja sivuhenkilöitä vilisee niin kuin aiemmissakin Potter-saagan osissa. Päähenkilöt ovat kasvaneet ja heistä on tullut moniulotteisempia sarjan edestessä. Ilmeisesti hahmolauman valtaisan määrän vuoksi sitä verotetaan tässä melko rajulla kädellä aikaisempiin teoksiin verrattuna. Kuoleman varjelukset ei edes komealta kalskahtavasta nimestään huolimatta tehnyt minuun vaikutusta. Kuten monet muutkin, olen sitä mieltä, että lopun epilogi on täysin turha ja minusta oli järkyttävää lukea sitä. 17-vuotiaiden ja nuorempien kapinointi tulee selväksi ja halu näyttää kuinka maailma pelastetaan. Rowling on Potter-kirjoillaan luonut upean fantasiamaailman, sitä ei käy kiistäminen. Paljon on kirjoissa ollut juttuja mistä olen tykännyt, mutta sen verran lapsellisuutta niissä on henkilöhahmojen "täysi-ikäiseksi" tulemisen jälkeenkin, että minä tunnen kasvaneeni näistä ohi. Loppuun on vielä pakko kommentoida, että minusta kaikki suomennettujen Potter-kirjojen kansikuvat ovat kamalia. Alkuperäiset olisivat olleet paremmat enkä ymmärrä miksei niitä voitu käyttää... Arvosanaksi Kuoleman varjeluksille antaisin 7½.
Yksitista-vuotias Harry Potter saa tietää olevansa velho. Sen jälkeen mikään ei ole ennallaan, vaan Harry saa uusia ystäviä ja vihollisia sekä uutta tietoa menneisyydestään. Harry Potter ja viisasten kivi on muiden Pottereiden muassa paras kirja jonka olen lukenut. Juoni on mukaansatempaava ja jatko-osatkin kannattaa lukea! J.K. Rowlingille 10+++++++++++++++... Maailmanmenestys....
No joo... Viisi nenäliinaa kulutettu puhki sen liikuttavuuden tähden. (En tarkoita välttämättä että Harry kuolisi). En paljasta mitään mutta J.K. Rowling ylitti itsensä! En olisi osannut kuvitella parempaa päätöstä seitsenosaiselle tarinalle. Harry Potterit ovat EHDOTTOMASTI PARHAAT KRJAT JOTKA OLEN KOSKAAN LUKENUT!!!!!!! Juoni oli jälleen kerran niin monimutkainen ja hienosti suunniteltu että melken pillitin taas kun ajattelin sitä että Harry Pottereita ei enän tule... Toivon että J.K. Rowling kirjoittaa muitakin yhtä mahtavia kirjoja. Kymppi myös Mika Launiksen upeille kansikuville! (Sekä Jaana Kaparin nerokkaille suomennoksille). Arvosana: 10++++++++... Mikään kirja ei enään tule hätkähdyttämään minua Pottereiden jälkeen!
Avalonin usvat ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Kirja oli ylipitkä, paikoin raskas ja makuuni liian saippuaoopperamainen. Näkökulmahenkilöistä vain yksi oli täysin toimiva, Morgaine. Hänen tarinaansa oli kiinnostava seurata, mutta pahimmillaan Bradleyn hahmot melkein tappoivat lukuinnon. Esimerkiksi Gwenhwyfar oli jotain kauheaa, naisesta ei pahemmin johdonmukaisuutta löytynyt. Avalonin usvien kiinnostavin anti oli kuningas Arthurin tarujen uudelleentulkinta, siinä kirjailija onnistui. Myös päätös kertoa koko tarina vain naisten näkökulmasta oli hyvä idea. Kirja ei kuitenkaan innostanut tarttumaan Bradleyn muuhun tuotantoon, kuten vaikka Avalon-sarjan seuraaviin osiin.