Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Tämä kirja oli hyvin samanlainen kuin kolme edellistäkin Redwallin tarua. Oli hyvikset ja pahikset, kaksi tapahtumapaikkaa ja runo, jonka mukaan matkattiin. Pidin hirveän monista kirjan hahmoista, niissä oli paljon eroavaisuuksia ja luonteenpiirteet olivat hurmaavia. Esimerkiksi Kunnon Roosa ja hänen räväkkä naurunsa tai muori Mellus, joka jatkuvasti oli laittamassa Natiaisia kylpyyn. Juoni oli tuttu aikaisemmista kirjoista, eikä oikein osannut yllättää. Tunnelma ja henkilöiden kehittyminen ajoivat kuitenkin vahvasti jatkamaan kirjan lukemista. Pääsävyltään kirja oli hyvin lämminsävyinen, vaikka sotaisiakin kohtauksia oli. Kirjan pääteemana voisi pitää juuri ystävyyttä ja sen puolustamista.
Surullinen, koskettava, jännittävä, humoristinen. Jokaisen potter fanin on vaikea lukea tämä itkemättä, saatikka nauramatta. Yksi parhaista Potter kirjoista. Edelleen mukaansa tempaava, kuten edeltäjänsäkkin. Kohtaukset on hyvin kuvattu ja hahmoista paljastuu yhä enemmän uusia asioita.
Sarjan toinen osa on aivan yhtä ihana kuin ensimmäinenkin. Hauskat hahmot valloittavat, ja kirja ottaa mukaansa. Aika kuluu kun sukeltaa Potterin maailmaan. Lempi hahmoja tulee vain lisää, kun heidät oppii tuntemaan. Rowling kuvailee tapahtuma paikat ja henkilöt liiankin hyvin! Rakastan pottereita!
Katsoin elokuvan ennenkuin vaivauduin lukemaan kirjan. En varsinaisesti pitänyt leffasta, mutta kirjan luettuani olin aivan koukussa. Harry Potter on helppo loukea, ja siihne jää koukkuun. Rowling osaa työnsä, samoin Kapari. Pottereissa on parasta sarkastinen huumori, ja upeasti kuvatut kuolemakohtaukset. Niiden aikana on vaikea olla itkemättä.
Menin kirjastoon ja vetäsin nopeesti jonkun kirjan hyllystä. Käteen osui mustesydän. Kun aloitin lukemaan kirjaa, rakastuin siihen heti. Cornelialla on ihana tapa kirjoittaa. Rakastan hahmoja, niillä kaikilla on oma hauska persoona. Kirja ei ollut missään vaiheessa tylsä. Odotan innolla että saan luettua toisen ja kolmannen osan.
Jean-Christophe Rufinin teos Globalia oli jotain melko lailla muuta kuin alkuun odotin. Tyylikäs kansikuva "Kitka kupolien alla" sai lukemaan takakansitekstin ja se puolestaan lainaamaan kirjan kirjastosta. Lupaava takakansi ei kuitenkaan kantanut pitkälle. Hieno idea täydellisiin ja materialistisiin sekä kurjiin mutta inhimillisen luonnollisiin oloihin kahtiajakautuneesta maailmasta vesittyy kerronnan tasapaksuuteen. Kielessä sen puoleen kuin juonessakaan ei ole koukkuja, jotka jaksaisivat pitää kiinnostusta yllä. Maailma ei ole täysin aukoton - myöskään kuvainnollisesti. Tekstistä syntyy mielikuva siitä, että Globalian maailmaa olisi väkisin yritetty yhdistää nykytodellisuuteen pienillä viittauksilla. Tunnettujen tämän maailman brändien tai näiden "tulevaisuuden lastenlasten" nimien viljeleminen tekstissä ei tee siitä yhtään parempaa. Ja onko tarinan kannalta täysin oleellista kertoilla ummet ja lammet Globalian käytännöistä tai historiasta? Vaikuttaakin siltä kuin kirjailija unohtuisi toistuvasi selittelemään juonen kannalta epäolennaisia yksityiskohtaisuuksia ajattelematta, mahtaako lukijaa ollenkaan kiinnostaa. Toisaalta nämä seikat vaikuttavat myös itsestäänselvyyksiltä ja siten aliarvioivat lukijaansa - eihän kaikkea tarvitsisi kertoa. Hyvistä lähtökohdista alkava teos jää lupaustensa tasolle. Henkilöt seikkailevat pitkin maita ja mantuja ja terrorismin uhka vallitsee, mutta mitään tämän syvällisempää en kirjasta löydä. Loppujen lopuksi se ei kanna kovinkaan pitkälle. Pisteet nätistä kannesta ja hieman erikoisemmasta ideasta.
Nälkäisten kaupunkien kronikan neljäs ja viimeinen osa on ehkä yksi parhaimmista koskaan lukemistani nuortenfantasiakirjoista. Tarinan mahtipontinen meno lyö laudalta jopa sarjan edelliset osat (Kävelevät koneet, Kadotettu manner, Tuhon aikakirja) ja onnistuu herättämään lukijassa voimakkaita ja ristiriitaisia tunteita – etenkin loppuratkaisu kaikessa surumielisessä kauneudessaan jäi mieleen. Tarina sijoittuu kauas tulevaisuuteen, maailmaan, jossa kaupungit joutuvat kulkemaan telaketjuilla ja syömään toisiaan säilyäkseen hengissä. Yksi tarinan keskeisimmistä jännitteistä onkin kulkemisenvastustajien, Vihreän myrskyn, ja kulkukaupunkien liittouman välinen verinen sota, jossa ei keinoja kaihdeta. Keskeisimpinä kertojahenkilöinä toimivat edellisistä kirjoista tutut Tom ja Hester, sekä Tuhon aikakirjassa näyttämölle astuneet Theo ja Wren. Heidän vaiherikkaat seikkailunsa ovat arvaamattomuudessaan jännittävää luettavaa. Henkilökaarti on monimuotoinen ja jotkut henkilöistä ovat kerrassaan loisteliasta jälkeä – marssija Shrike salaisine unelmineen, marssija Fangin sielusta kamppailevat raaka tappokone ja eloisa ja herkkä Anna Fang. Myös professori Pennyroyal on koomisuudessaan elämää suurempi hahmo – hänen kommenttinsa saivat minut naurahtamaan ääneen jopa tarinan synkimmillä hetkillä. Oli myös hauska huomata, että Reeve oli ympännyt tarinaan mukaan kulkukaupunki Helsingin. Ja löytyipä yhdestä kaupungista jopa intertekstuaalisena viittauksena Walter Moers Platz. Loistava kirja, tummanpuhuvaa, kekseliästä ja ennen kaikkea mielikuvituksekasta scifiä. Yksi kirjan puutteista oli luultavasti se, että koko lukemisen ajan tuntui kuin kirja olisi ollut aikuistenkirja, josta miltei kaikki seksuaalisuuteen viittaava on leikattu tarkoituksellisesti pois. Vaikka kirja toimii nytkin, pieni tasapainotus olisi saanut sen käymään aikuisille suunnatusta fantasiastakin. Toinen, hieman pienempi juttu, pani ärsyttävästi silmään. Jotkut nimet kuulostivat nimittäin lapsellisilta – nimet Kalapulla ja Pahiksien pesä eivät välttämättä tuo mieleen yllä kuvaamaani kirjaa vaan aivan jotain muuta. Mutta eipä tuo paljon haitannut. Täydet viisi tähteä.
Parodiaahan tämä on, mutta lieneekö kyse sitten toimimattomasta suomennoksesta tai minun ja Adamsin yhteensopimattomasta huumorintajusta, mutta minusta suurin osa näiden viiden kirjan vitseistä ei vain ollut hauskoa tai sitten ne oli viety liian pitkälle. Ei "Linnunrata: Viisiosainen trilogia" huono lukupaketti ole, mutta toisinaan Adamsin "ihmisvastaisuus" alkoi ärsyttää minua siinä määrin että jouduin välillä lukemaan jotain muuta...
Kun hankin Alastair Reynoldsin "Ilmestysten Avaruus" -kirjan, oloni oli varsin varuksellinen, sillä en ollut pitkään aikaan löytänyt mistään todella hyvää science fictionia. Pian kuitenkin kävi ilmi, että tällä kertaa valintani oli osunut oikeaan. "Ilmestysten Avaruus" on hyvinkin mahdollisesti paras koskaan lukemani scifikirja, ja goottilaista kauhua, avaruusoopperaa ja kovaa tiedettä yhdistelevä juoni piti minut liimautuneena kirjaan loppuun asti... Outo juttu muuten, etten ennen "Ilmestysten Avaruutta" uskonut mahdolliseksi laajan mittakaavan scifiuniversumia, jossa ei ole ollenkaan valoa nopeampaa matkustusta.
Noita-sarjan kolmas osa. Edelliset Noita-kirjat olivat mielestäni nautittavia lukukokemuksia, mutta tämä on mielestäni ehdottomasti niistä paras, kenties jopa paras Kiekkomaailma-kirja. Pidin erityisesti Pratchettin "perinteisestä" poikkeavasta haltiakuvauksesta, sekä siitä hiljaisesta mutta hellittämättömästä temposta jolla juoni rakentuu ja tiivistyy Pratchettille ominaiseen tapaan.
Lasin läpi -novellikokoelma on kirjoitettu taiten. Kieli on omaperäistä ja kiehtovaa, eikä eri novellien maailmoissa ole mielikuvitusta säästelty. Kuten takakansi lupaa, tarinat alkavat aivan tavallisista lähtökohdista, mutta alkavat hiljalleen kolkutella lukijan mieltä sanoin "voisiko tällaista tapahtua oikeasti?" Tilanne ei muutu loppua kohden: useimmissa novelleissa jää avoimeksi, oliko tässä nyt varmasti jotakin niin outoa, etteikö tämä olisi oikeastikin mahdollista. Outous häilyy mahdollisen kynnyksellä - unohtamatta ollenkaan surrealistisuutta, joka on jo tuon kynnyksen toisella puolen ja vaikuttaa vahvasti melkeinpä joka novellissa. Siinä tulikin tämän kirjan selkeimmin havaittavat hyvät puolet. Novellien tietynlainen samankaltaisuus puuduttaa. Kahta lukuunottamatta jokainen herätti allekirjoittaneessa vierastavan tunteen, melkeinpä inhotuksen. Toisissa novelleissa tämä tunne vaikutti vahvempana jääden häiritsemään mieltä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Tämä ei ole miinusta kirjailijalle, mutta henkilökohtaisesti olisin toivonut joukkoon myös hieman positiivisempia kertomuksia. Minulle teksteistä tulikin mielikuva, että kirjailija on nimenomaan hakenut novelleihinsa jotakin äärimmäistä - yksinäisyyttäkö? - joka on jokaisessa novellissa sama. Teoksen arvoa ei ollenkaan vähennä se, että se pystyy vaikuttamaan vahvasti lukijoihinsa. Mutta onko sitä aivan pakko tehdä mässäilemällä ikävillä asioilla - eikö mukaan mahtuisi vähän enemmän jotakin onnellistakin? Tämä taas on herkkähermoisen ihmisen jurputusta asiasta, joka ehkä tekee novellikokoelmasta jollekin toiselle erinomaisen lukuelämyksen. Minulle tämä kirja ei vain sopinut, enkä itsepäisyyttäni voinut jättää sitä keskenkään. Siispä suosittelenkin teosta vähemmän herkkänahkaisille yksilöille, joiden inhotuskynnys ei ole erityisen matalalla. Itselleni tästä tuli vain ikävä olo ja viileitä väreitä selkäpiihin.
Mietin pitkään, antaisinko kolme vai neljä tähteä. Päädyin kolmeen. Kirjan kerronto oli yllättävän puhdasta, mutta liiankin... rytmissä kulkevaa. Kaikki meni ohi liiankin soljuvasti. Mikään ei oikein jaksanut yllättää tai hätkäyttää, ja se on paha se. Mutta kirja tempasi nopeasti mukaansa, ja lukijanläheinen kerronta vei mukanaan. Lukeminen oli nautittavaa ja mukavaa. Kirja sisälsi hauskoja yksityiskohtia, kuten Auliksen kaksoisolento-pakkomielteen sekä vaikutteita James Bondista! Kirja yhdisti kolkon nykyajan ja jännittävän aikanytkähdyksen. Eikä Malla ole ainut joka sen kokee. Lisäksi Mallan yritys sopeutua vuoteen 2003 on kuvattu erittäin todenmukaisesti, siitä plussaa! Huolimatta kirjailijan suomalaisuudesta, tämä oli piristävä ja raikas, vaikkakin melko ennalta-arvattava. Nimet olivat ihania! Itse aion tutustua kirjailijan muihinkin teoksiin, ja suosittelen tätä kaikille - no, joita kiinnostaa.
Kirjan alku ja keskivaihe olivat lähes täydellisiä, mutta sen loppu oli täydellinen pettymys. Se tuntui erittäin hätäisesti kirjoitetulta. Juoni oli erilainen ja mielenkiintoinen, eikä kirjan lukeminen tuntunut missään vaiheessa pakkopullalta. Kerronta oli Kingin tapaan sujuvaa ja nopealukuista. Kirjan päähenkilö Johnny oli saatu kirjoitettua kirjaan erittäin todenmukaisesti. Varsinkin hänen tunteensa oli kuvailtu hyvin. Myös Johnnyn isä oli saatu kuvattua ihanaksi symppikseksi. :) Kirja keskittyi ehkä hieman liikaa pelkästään Johnnyn elämään, mutta myös muille annettiin siellä täällä huomiota. Kirjan loppu pilasi sen aivan täydellisesti. En olisi toivonut Johnnylle aivan tällaista kohtaloa. Muuten kirja oli erittäin hyvä. Miinusta myös kirjan ajan ja paikan ja henkilöiden hyppelemisestä sen alussa. Olisin myös toivonut enemmän kuvailua, mitä kolmannessa maailmansodassa tulee tapahtumaan, antaahan takakansiteksti siitä sellaisen kuvan. Muuten erittäin suositeltava ja hyvä kirja.
'Kootut kertomukset' luin osana koulun projektia ja yllätyin positiivisesti kirjan laadusta. Poe on mestari kirjoittamaan novelleja, jotka koukuttavat lukijansa jo muutamalla rivillä. Poe myös onnistuu ahtamaan selkeää ja silti laajaa ilmaisua pieneen tilaan. Kokoelman novellit ovat laidasta laitaan, kauhusta taiteelliseen maalailuun, jännityksestä huumoriin. Kaikissa novelleissa, paitsi dialogeissa, kertoja on aina Poen alter ego, joka kertoo lukijalle kokemiaan tai näkemiään ihmeellisiä tai outoja tapahtumia. Poen ihmiset ovat varsin todellisia. He ovat höpsöjä, hupsuja, ahneita ja jaloja, mutta useimmilla on hyvä sydän. Poe käsitteleekin paljon rikosta ja rangaistusta sekä lankeamista. Poella yleensä myös paha saa palkkansa, usein haudantakaa käsin yliluonnollisin voimin. Poe käsittelee myös paljon kuolemaa, ajan kulumista ja kaiken vääjämätöntä tuhoutumista. Kirjan on kääntänyt Jaana Kapari, jonka suomi on sujuvaa ja selkeää. Lisäksi lukijalle iloa tuottaa kirjan lopussa olevat Alaviitteet ja Selitykset, jotka valottavat Poen tekstissä olevia viittauksia. Kirja oli todella nautittava lukukokemus ja osoittaa Poen ansainneen arvostuksensa. Parhaimpia novelleja minusta olivat seuraavat: Kultakuoriainen, Kuningas Rutto, Paholainen kellotornissa, Rue Morguen murhat, Kolme sunnuntaita viikossa, Punaisen surman naamionäytelmä, Marie Rogêt'n mysteeri, Anastettu kirje, Musta kissa, "Sinä olet se mies", Sheherazaden tuhannestoinen tarina, Kuilu ja heiluri, Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmä, Kiitäjä ja Mellonta tauta. Suosittelen kirjaa kaikille loistavia novelleja etsiville. Arvosana: 10-.
Tykkäsin kirjasta. Tämä on tuttua Isomäki-tavaraa, joka on viihdyttävää ja samalla opettavaista ja kantaa ottavaa. Tässäkin otetaan kantaa ydinvoimaenergian tuottamiseen, toisin sanoen se hylätään täysin luomalla kauhuskenaario siitä, mitä voi tapahtua, jos ydinvoimalat yleistyvät. Kirja oli edellisiin Isomäen kirjoihin verrattuna raaka ja verinen, mutta minua se ei haitannut kovinkaan paljon.
huh. Luettuani ensimmäisen osan, tuli mieleen, ettei ole mitään kiirettä aloittaa toista jos aloitan koskaan. Mutta kuinkas sitten kävikään! Satuin lukemaan takakannen ja kirja oli pakko saada, sillä jostain kuitenkin kumpusi ikävä kirjan kirjavia henkilöhahmoja kohtaan, ja luin tämän hujauksessa ja jäin koukkuun! Kirja alkoi keskittyä enemmän juoneen, eikä pelkästään raa'alle väkivallan ja seksin sekoitukselle, mikä oli liikaa valloillaan ensimmäisessä osassa. Kirja herätti taas monenlaisia tunteita ja en ole ikinä itkenyt niin minkään kirjan kohdalla, kuin tämän loppuvaiheissa! Ehkä ensimmäinen osa ei niinkään iskenyt, mutta jokin tässä kirjassa herätti tunteen; "pakko saada lisää". On ihanaa heittäytyä kirjan historiallisiinkin maisemiin ja jännittää juonenkäänteiden poukkoillessa Skotlannin ja Ranskan kovin todentuntuisissa maisemissa.
Kirja oli juoneltaan hyvä, mutta kaikki tapahtumat tuntuivat painottuvan kirjan loppuun. Takakansitekstin perusteella olisin odottanut henkilöiden tapaavan junan paljon aikaisemmassa vaiheessa, samoin kuin kaupunkiin pääsemisen. Kirjan kerronta oli hyvää ja kulki sujuvsti eteenpäin, tosin suomentajan kirjoitus- ja pilkkuvirheet olivat erittäin häiritseviä.. Kirjan henkilöt eivät paljoa eronneet sarjan edellisistä osista. Roland alkaa vähitellen pehmenemään ja Eddie pitää puoliaan häntä vastaan. Susannah on mukava persoona ollessaan kahden täysin vastakkaisen henkilön yhdistelmä. Jaken palaaminen takaisin sarjaan oli positiivinen yllätys. Lempihenkilökseni kirjan kuluessa muodostui Oi-mäyriäinen. :) Kirjan tapahtumat olisivat voineet sijoittua kirjaan tasaisemmin, nyt ne painottuivat loppuun, vaikka joitakin pienempiä tapahtumia tapahtui läpi kirjan. Alku oli jotenkin tylsähköä luettavaa. Ludin kaupungin kuvailu oli mielestäni hyvin toteutettu kirjassa. Kaiken kaikkiaan ihan suositeltava kirja, jos ei halua kirjassa koko ajan tapahtuvan jotain.
Kirja on jotenkin lässähtänyt, olisin odottanut sen olevan parempi sarjan edellisen kirjan perusteella. Juoni oli täysin ennalta-arvattava ja tylsä. Kirjan tapahtumat hyppelehtivät ajasta ja paikasta toiseen, joten välillä sai toden teolla miettiä missä mennään. Kerronta oli sujuvaa, mutta kirja oli kirjoitettu hieman liikaa lapsille suunnatusti. Kirjan henkilöissä ei ollut mitään erikoista. Destinyn ja Livvyn tunteet oli tosin kuvailtu todenmukaisesti. Mikey tuntui jotenkin pahasti häiriintyneeltä, ehkä vähän liioitellultakin. Olisin toivonut enemmän tietoa isän tutkimustyöstä, tämä jätettiin täysin avoimeksi. Jotenkin kirja pyöri aivan liikaa vain Destinyn ja Livvyn ympärillä jättäen muut henkilöt taka-alalle. Kirja oli aivan liikaa lapsille suunnattu, mitään pelottavaa kirjassa ei ollut. Itseäni häiritsee myös kirjailijan vapaus vampyyreiden käyttäytymisestä yms, esimerkiksi niiden kyky muuttua miksi eläimeksi tahansa. Kirjan alkuun olisin myös toivonut jonkinlaista johdantoa edellisestä osasta, itselläni ainakin on aikaa edellisen kirjan lukemisesta enkä muistanut henkilöistä tai tapahtumista mitään.
Pidin tästä kirjasta, koska siinä oli pääosassa yksi lempihenkilöistäni belgarionin tarusta. On kiinnostavaa tietää lisää tästä velhosta, josta ei kerrottu kovin paljoa aiemmin. Belgarath- velhon tarina on hauska, mutta myös koskettava, ja sopii kaikille. Kannattaa lukea. Arvosana: 9
Tämä scifiklassikko 1960-luvulta ei varmasti kaipaa esittelyä. Suomennoksessa kirja pilkottiin kolmeen osaan, niteiden nimet ovat Dyyni, Muad'Dib ja Profeetta. Jos lukeminen kiinnostaa, niin kaikki kolme kannattaa lainata kerralla. Hakemisto ja kartta on nimittäin piilotettu viimeisen niteen loppuun. Dyyni on minusta erittäin hyvä teos, se kuuluu lukemani scifin huipulle. Se on todella vetävästi kirjoitettu, lukemista ei malta jättää kesken. Mukana on vauhdikasta seikkailua ja kiinnostavia ideoita. Arrakisin planeettakin on hyvä tapahtumapaikka. Kirjassa ei selitellä liikaa tapahtumia, vaan jätetään lukijan tajuttavaksi. Ehkä lopussa olisi ollut kiva nähdä vilaus tulossa olevasta Jihadista. Olin kuullut aiemmin, että Robert Jordan on ottanut vaikutteita Ajan pyörään Dyynistä. Lukiessa huomasikin, että Aes Sedait muistuttavat benegesseriittoja, aielit fremenejä ja Rand al'Thor Paul Atreidesia. R. Scott Bakkerin "Prince of Nothing" -fantasiatrilogiaa on joskus kuvailtu Dyynin ja Sormusten herran yhdistelmäksi. Dyyni ansaitsee arvosanaksi täydet viisi tähteä.
Tämä scifiklassikko 1960-luvulta ei varmasti kaipaa esittelyä. Suomennoksessa kirja pilkottiin kolmeen osaan, niteiden nimet ovat Dyyni, Muad'Dib ja Profeetta. Jos lukeminen kiinnostaa, niin kaikki kolme kannattaa lainata kerralla. Hakemisto ja kartta on nimittäin piilotettu viimeisen niteen loppuun. Dyyni on minusta erittäin hyvä teos, se kuuluu lukemani scifin huipulle. Se on todella vetävästi kirjoitettu, lukemista ei malta jättää kesken. Mukana on vauhdikasta seikkailua ja kiinnostavia ideoita. Arrakisin planeettakin on hyvä tapahtumapaikka. Kirjassa ei selitellä liikaa tapahtumia, vaan jätetään lukijan tajuttavaksi. Ehkä lopussa olisi ollut kiva nähdä vilaus tulossa olevasta Jihadista. Olin kuullut aiemmin, että Robert Jordan on ottanut vaikutteita Ajan pyörään Dyynistä. Lukiessa huomasikin, että Aes Sedait muistuttavat benegesseriittoja, aielit fremenejä ja Rand al'Thor Paul Atreidesia. R. Scott Bakkerin "Prince of Nothing" -fantasiatrilogiaa on joskus kuvailtu Dyynin ja Sormusten herran yhdistelmäksi. Dyyni ansaitsee arvosanaksi täydet viisi tähteä.
Tämä scifiklassikko 1960-luvulta ei varmasti kaipaa esittelyä. Suomennoksessa kirja pilkottiin kolmeen osaan, niteiden nimet ovat Dyyni, Muad'Dib ja Profeetta. Jos lukeminen kiinnostaa, niin kaikki kolme kannattaa lainata kerralla. Hakemisto ja kartta on nimittäin piilotettu viimeisen niteen loppuun. Dyyni on minusta erittäin hyvä teos, se kuuluu lukemani scifin huipulle. Se on todella vetävästi kirjoitettu, lukemista ei malta jättää kesken. Mukana on vauhdikasta seikkailua ja kiinnostavia ideoita. Arrakisin planeettakin on hyvä tapahtumapaikka. Kirjassa ei selitellä liikaa tapahtumia, vaan jätetään lukijan tajuttavaksi. Ehkä lopussa olisi ollut kiva nähdä vilaus tulossa olevasta Jihadista. Olin kuullut aiemmin, että Robert Jordan on ottanut vaikutteita Ajan pyörään Dyynistä. Lukiessa huomasikin, että Aes Sedait muistuttavat benegesseriittoja, aielit fremenejä ja Rand al'Thor Paul Atreidesia. R. Scott Bakkerin "Prince of Nothing" -fantasiatrilogiaa on joskus kuvailtu Dyynin ja Sormusten herran yhdistelmäksi. Dyyni ansaitsee arvosanaksi täydet viisi tähteä.
Tämä kirja sai kyllä innostumaan lukemiseen, ja sen kyllä jaksoi loppuun asti ilman sen kummempaa kärsimystä, mutta ehkä se oli kuitenkin liian pitkä? Liikaa väkivaltaa ja seksiä. Jotenkin tuli tunne, että itse juoni jäi näiden kahden asian vuorottelussa (tai samanaikaisuudessaankin) varjoon, joten lyhempikin olisi riittänyt. Kirja sai todella ärsyyntymään, mutta myös nauramaan tai voimaan pahoin. Vaikka juuri ennen nukkumaan menoa sain tämän kirjan luetuksi, koin paremmaksi tehdä vielä jotain muuta ennen nukkumista, sillä jotenki kirja jätti ilkeän tunteen josta ei välttämättä halua nähdä unia. Jäi tämä nyt kuitenkin sen verran meileen, että saatan harkita jatko-osia.
Hyinen hauta oli taattua Aueria. Kirja jatkaa samaa loistavaa tyyliä kuin aiemmat sarjan osat. Tosin aivan 'Sysilouhien sukua' ja 'Varjoissa vaeltaja' kirjojen tasolle se ei yllä. Pikemminkin 'Hyinen hauta' tuntui eräänlaiselta esinäytökseltä, jossa valmisteltiin tulevia tapahtumia. Kirja oli silti hyvä ja muiden sarjan teosten tavoin se on Suomen fantasian tämänhetkistä huippua. Alussa kirja tuntui hyppivän aika paljon, mutta lopussa oli taas jatkuvaa kronologista kerrontaa. Parasta kirjassa olikn sen loppupuoli, joka kertoi Nonnan matkasta pohjoiseen hankkimaan Jäänoidan taitoja. Kirjassa kulki Nonnan tarinan ohessa myös muita lankoja. Luulen että varsikin Umbra-miekka palaa vielä myöhemmin näyttämölle. Kirja oli loistava ja ja upea. Se vei mukanaan ja tarina oli aivan pakkoa lukea yhtä soittoa loppuun. Auer on luonut suomalaisen fantasian suuren teoksen ja myös todella suomalaisen fantasiamaailman. Minusta meillä on Lumen ja Jään Maassa fantasiakirjasarja, jota kannattaisi jopa markkinoida ulkomaille. Suosittelen kirjaa kaikille sarjan aiemmat osat lukeneille ja suomalaisen fantasian ystäville. Arvosana: 10.
Herra Huu matkoilla paranee toisen lukukerran myötä. Näin se ainakin minun kohdallani teki, siinä missä ensi lukemalta en niin pitänyt siitä, tuntui se nyt olevan sarjassa jopa toisella sijalla, Herra Huu Muuttaa -teoksen jälkeen. Ehkäpä alkuperäisen Herra Huun vielä voitaisiin sanoa olevan parempi, mutta oikeastaan sitä on vaikea verrata tähän kirjaan. Tämän kirjan Herra Huu on monella tapaa hyvin erilainen, kuin vielä ensimmäisissä seikkailuissaan kotimökillään. Kirja alkaa Herra Huun matkasta, jota hän itse pitää unena, ja asian laita jää lukijalle itse päätettäväksi. Tämä kohtaus on hyvin nopeatempoinen, ilman juuri mitään, mistä saisi kunnon otetta, lyhyesti sanottuna unenomainen. Toisaalta tekisi mieli saada tietää hieman enemmän matkasta, mutta toisaalta ei voi kuin ihailla tapaa, millä miten kirja välttelee tässä kohtaa kuvailua, ja jättää epäselväksi oikeastaan melkein kaiken. Eräs tekijä, minkä voidaan sanoa sarjan myötä kehittyneen, on Herra Huun taikuus. Alusta asti Herra Huulla on ollut kahdenlaista taikuutta, sellaista, mitä hän tekee vahingossa erilaisten välineiden avulla, sekä tarkoituksella tehtyä, jota hän ei tunnu mitenkään kyseenalaistavan – vaikka toisinaan ehkä miettiikin, miten tuli tuonkin oppineeksi. Tässä kirjassa, kuten edellisessäkin, taikuus on vähitellen hieman pienemmässä osassa, vain sivutekijä, ja Herra Huu inhimillisempi. Kirjassa maalaukset heräävät henkiin, ja Herra Huu puhuu eläinten kanssa, ja satunnaisesti tekee jonkin pienen taian. Kun edellisessä kirjassa viheltäminen tuntui olevan tärkeää kaikessa taikuudessa, on nyt tilalle tullut sormien napsautus. Mielenkiintoisena viittauksena toimii kirjan hiiret, jotka toisin kuin edellisessä kirjassa, ovat rääväsuisia, ja tuntuvat kuvittelevan melko paljon itsestään. Pakosti tulee mieleen hiiri samaisen kirjailijan teoksesta Hevonen, joka hukkasi silmälasinsa, joka monin tavoin vaikuttaa olleen esiaste Herra Huu -kirjoille. Se, mikä tässä kirjassa harmittaa, on heikko kosketus aiempaan kolmeen kirjaan. Viittauksia on hyvin vähän, aiemmin taikuudestaan tunnettu isoisä tuntuu nyt olevan lähinnä käytännönviisas matkailija, ja aiemmissa kirjoissa seikkailleet sivuhenkilöt eivät mitenkään tässä kirjassa esiinny. Kirjasta käy kyllä ilmi, että Herra Huu tulee ulkomailta kotimaahan takaisin, mutta mitään mainintaa ei ole siitä, mitä kävi häntä saattaneelle Ernestiinalle. Eniten kirjassa pidin jo mainitsemastani taikuudesta, sekä sen yhä suuresta yllätyksellisyydestä, mitään suurempaa juonikaarta ei ole, kuten ei juuri muissakaan Herra Huu –kirjoissa, on vain alku ja loppu, ja niiden väliin sijoittuvat tapahtumat. Herra Huun henkilö myös on toimiva, eikä häntä kohtaan voi olla kuin myötätuntoinen, ja kuten aiemmissa kirjoissa, edelleen voi vain miettiä miten tämä henkilö voi olla niin kaikesta tietämätön. Kirja vie mukanaan.