Uusimmat kirja-arviot
Olen kuullut Nixiä hehkutettavan aika monellakin suunnalla, mutta minun kohdallani tämä kirja oli pieni pettymys. Kirja oli kuitenkin siinä määrin tyydyttävä, että sain vähän aikaa sitten huomata jatko-osan, Liraelin, eksyneen laukkuuni kirjastoreissun jälkeen. Kirjassa on paljon omaa ja uutta, uudenlaista kokeilua ja leikittelyä, mutta harmi vain, että kirjaa vaivaa olematon tunnelma; harvoin olen yhtä kylmäksi jäänyt kirjan jälkeen. Kokonaisuutena kirja on kyllä onnistunut ja dualistisuuden on annettu jyrätä tavallisen tusinafantasian malliin. Sabriel on kaikin puolin luettava mutta pahaksi onneksi varsin tunnelmaton kirja.
Satu Sarastron tiestä on filosofisen pohdiskeleva ja riipivän kaunis teos, joka vaatii lukijaltaan aikaa ja pohdiskelua. Tarina sijoittuu meidän maailmaamme, samalla kertaa tuttuun mutta myös huolestuttavan vieraaseen. Carola Sandbackan kaunis, kantaa ottava teos on saanut osakseen vain vähän huomiota, vaikka sadunomaisuus, skandinaavinen mytologia ja mietteliäisyys sekoittuvat aivan uudella tavalla. Satu Sarastron tiestä ansaitsisi enemmän.
Tämä on yksi parhaista kirjoista, jonka olen lukenut. Vanha valtakunata-trilogian päätösosa, joka pitää otteessaan yhtä tiukasti kuin kaksi aiempaakin osaa. Tarinassa on riemua, taikuutta, jännitystä ja surua ja aivan omanlaisensa maailma. Tai periaatteessa mukana on kaksi maailmaa; vanha valtakunta ja nykyaikainen maailma sen ulkopuolella. Henkilöt ovat persoonallisia ja miellyttäviä ja tarinaan on helppo uppoutua mukaan. Kirja on melko paksu, mutta sen luki todella nopeasti sillä tylsiä kohtia ei juurikaan ollut. Kirja kuuluu ehdottomiin suosikkeihini ja suosittelen sitä lämpimästi jokaiselle fantasian ystävälle, niin nuorille kuin vähän vanhemmillekin.
Palasin Williamsin pariin, luettuani Taru kolmesta miekasta nuorena. Henkilökohtaisesti pidän Williamsin tavasta kuljettaa tarinaa ja pidin tätä uutta mukavan tuorean tuntuisena. Siinä missä edellinen kirjasarja kärsi minusta latteista hahmoista, korjaa tämä kirja tuoden esiin joukon uskottavia aatelisia. Maailma on minusta mukavan synkkä. Suosittelen kypsästä fantasiasta pitäville.
Ptolemaioksen portti on synkempi ja syvällisempi kuin aiemmat osat. Lisäksi kirjassa on filosofia ja psykologisia teemoja, varsinkin Nathanielin hahmossa. Ptolemaioksen portissa ei enää taistella ja tuhota ympäristöä niin paljon kuin aiemmissa mutta sen sijaan siinä murhataan ja tapetaan välittämättä ihmisistä pätkääkään. (Mainittakoon hotellin johtajattaren tapaus). Bartimeuksen takautumat Ptolemaioksen aikaan ja tämän luokse syvensivät kirjaa ja paljastivat asioita jotka olivat hukassa Lontoon maagikoilta. Kitty oli yhä anarkistinen ja ideologinen hahmo jolla oli suuria ajatuksia. Kirja on todella hieno ja traaginen, varsinkin loppupuoli jossa Nathaniel ja Bartimeus joutuvat yhdistämään voimansa ja jossa Kitty joutuu tekemään todella suuren ja merkittävän uhrauksen. Lopussa jätettiin muuan asia hieman epäselväksi ja kirjan alussa jätettiin auki mahdollisuuksia uusista Bartimeus-tarinoista. Kirjan loppu oli yhtä hieno ja traaginen minusta kuin Näkijän Tarun tai Lordi Kultaisen. Melkein pillahdin itkuun. Todellinen katharsis-kirja. Suosittelen kirjaa kaikille aiemmat osat lukeneille, sillä muuten juonesta ei välttämättä pääse kiinni. Arvosana: 10+.
Viihdyttävä ja omaperäinen fantasiakirja, kliseitä harvassa. Henkilöhahmot olivat enimmäkseen syvällisiä ja värikkäitä ja tarinassa paljastettujen salaisuuksien alut innoittivat jatkamaan. Tosin lukijan saattoi päätelläkin paljo asioita. Kirjan teki moniulotteiseksi se, että siinä on monta kertojaa kuten esim. Martinin Tulen ja Jään Laulussa. Barrick vaikuttaa tosin tasapainottamalta ja Briony taas täysin tietämättömältä politiikasta ja hallitsemisesta. Ja en ymmärrä miksi he koko ajan huutavat ja myös ärähtelevät palvelusväelleen. Kaksosista Briony on todennäköisesti se joka todella hallitsee. Limsiö ja Pii olivat kiinnostavia ja varsinkin Pii kiedottiin salaisuuksiin ja arvoituksiin. Qarit jätettiin mystisiksi ja heidän vaikutteensa olemattomiksi. Kirja oli hyvä ja vei mukanaan mutta ei sentään katharsiksen arvoinen kirja. Suosittelen kaikille eeppisen fantasian ystäville. Arvosana: 8+.
Kirja on mukaansatempaava ja hyvin kirjoitettu. Helppolukuisuus ja ohuus tekevät siitä sopivan nuorille fantasiasta kiinnostuneille, mutta myös aikuiset voivat löytää tiettyä viehätystä tästä teoksesta. Tarina tempaisee heti mukaansa alusta alkaen esitellen tarinan "pahan" ja päähenkilön. Suden eläimelle ominainen viattomuus käy hyvin ilmi niistä kappaleista, joissa kertoja tarkastelee maailmaa suden näkulmasta. Se antaa kirjalle oman leimansa poiketen tavallisista ihmisen nökökulmasta kirjoitetuista kirjoista. Jo ensimmäisestä osasta löytyy iloa ja surua sekä jännittäviä tilanteita. Seuraavaa osaa jää odottamaan mielenkiinnolla, vaikka aihe sinällään on melko kliseinen. Erona muihin fantasiakirjoihin, joissa on poika ja hänen kumppaninsa, tämä sarja tosiaan sijoittuu esihistoriaan eikä niinkään tyypilliseen fantasiamaailmaan.
Tiheätunnelmainen, täyteläinen, kevyesti kipristävä lukukokemus. Taidolla rakennettu, kiinnostavan tematiikan jykevöittämä juoni, jonka avautumista seuraa mielellään, vaikka selkäpiitä kihelmöikin. Lyhykäisyydestään huolimatta syvä ja mieleenpainuva teos. Kuvitus on ainakin englanninkielisessä laitoksessa tunnelmallinen, mutta hieman lattea.
Tuulihevonen jatkaa ansiollisesti Mosaiikkilinnussa alkanutta tarinaa. Juoni rönsyilee edelleen, ja aikamoisia yllätyksiäkin tarjoillaan pariin otteeseen. Muutamat ensimmäisessä osassa esitellyt kiintoisat hahmot jäivät nyt aivan vähäiselle huomiolle, mutta joitakin ensimmäisen kirjan vähäpätöisiä henkilöitä esiteltiin nyt entistä tarkemmin. Jäin vähän miettimään Adulkarin luonteenlaatua; hänestä ei oikein saa selvää. Unna taas on yhtä rakastettava hahmo kuin ennen, vaikka esiintyykin nyt vähäisemmässä, mutta paljon tärkeämmässä osassa kuin ennen. Erityisesti hevosajon aikainen tempaus nauratti, miten kekseliästä! Ei voi sanoa, että meno olisi hiljentynyt hiukkaakaan ensimmäisen osan vauhdista, pikemminkin kiihtynyt ennestään. Tämä saa minut toivomaan, että joskus sarjan päättyessä hän jatkaisi kirjoittamista edelleen, sillä lahjakkuutta häneltä löytyy. Mainiota.
Jokaisen scifin lukijan ehdoton klassikko ja scifin raamattu/peruskivi kuten Taru Sormusten Herrasta fantasialle. Kirjan voi lukea ennen tai jälkeen elokuvien, järjestys ei haittaa lukukokemusta. Kirja on hyvä, mutta kliseinen eikä mitään syvällistä filosofiaa kirjassa ole ollenkaan. Perinteinen nuori sankari asetelma. Mutta ehdoton klassikko ja suosittelen kaikille. Arvosana: 8.
Rahastuskirja, se on minun mielipiteeni tästä pikku opuksesta. Ainoa mikä kirjassa on kiinnostavaa ja kannattaa lukea ovat nuo kaksi novellia ja syvähaastattelut. Myös Foalyn keksintönurkka oli hauska mutta muuten kirja on kasa kirjailijan muistiinpanoja ja muistaa minusta David Eddingsin Rivan aikakirjoja. Turha ostos kun tämän voi lukea kirjastostakin. Suosittelen Artemis Fowl-sarjan lukeneille, antaa nippelitietoa sarjasta ja muutaman hauskan novellin henkilöhahmoista. Arvosana. 5-.
Mielenkiintoinen ja omaperäinen sekoitus scifiä ja fantasiaa. Kirjan alku on junnaava ja olin monta kertaa vähällä lopettaa kesken, sen verran tylsistyttävältä kirja välistä tuntui. Päähenkilö on ainoa joka jaksaa pitää kiinnostuksen yllä. Muut hahmot jäävät aika ohuiksi ja maisematkin valjuiksi. Mutta ihan kiva luettava, jos aikaa ja jaksamista kahlata akanvirrat läpi. Suosittelen omaperäisestä fantasiasta tai scifistä kiinnostuneille. Arvosana: 6-.
Opalin kosto on minusta tähän asti ilmestyneistä Artemis Fowleista huonoin. Tavallaan tässä asetelma palautetaan alkuasentoon, samaan tilanteeseen kuin ennen Ikuisuuskoodin tapahtumia ja Artemiksen muistin pyyhkimistä. Synkempi kuin aiemmat Fowlit ja hieman läsähtänyt ja pyörittää yhä edelleen samoja juttuja kuin aiemmat osat. Mutta jotakin hyvää löytyy ja kirjaan ei kyllästy niin paljon että sen heittäisi käsistään. Suosittelen sarjan aiemmat osat lukeneille. Arvosana: 7-.
Ikuisuuskoodi oli minusta hieman synkempi ja vaarallisemman oloinen kuin aiemmat Artemis Fowl-kirjat. Ikuisuuskoodissa liikutaan liike-elämän ja rikollisuuden syvissä vesissä ja tosiaan tarvitaan jälleen keijujen taitoja jotta Artemis korjaisi aiheuttamansa sotkun ja selviäisi siitä hengissä. Kirja on yhtä humoristinen ja jännittävä kuin aiemmatkin mutta silti ei yllä ihan samalle tasolle. Suosittelen aiemmat osat lukeneille. Arvosana: 8-.
Artemis Fowl on täällä jälleen. Kirjassa syvennetään henkilöhahmoja ja minustakin Tehtävä pohjoisessa on hieman parempi kuni Artemis Fowl. Kirjassa Artemiksen hahmo kasvaa ja syvenee hänen etsiessään isäänsä jostakin Kuolan niemimaalta. Vastaavasti keijuilla on omat ongelmansa ja lopulta esiin astuu arkkipiru joka tulee olemaan jatkossakin merkittävässä asemassa tarinoissa. Kirjassa keijujen ja ihmisten maailmat kohtaavat entistä useammin. Suosittelen kirjaa kaikille Artemis Fowlin lukeneille, sillä muuten kirjasta ei hoksaa kaikkea. Arvosana: 8.
Artemis Fowl on hauska ja jotenkin naurettavan irvailevasti maailmaa katseleva kirja. Keijujen ja ihmislapsen taistelu tekee kirjasta mielenkiintoisen, myös siinä kuvattu kätketty Keijujen maailma joka sijaitsee "meidän" eli ihmisten arkimaailmassa. Toiminta ja jännitys vauhdittavat kirjaa ja hauskimpia hahmoja olivat majuri Root ja Foaley. Artemis vaikuttaa ilmetyltyä lapsinerolta joka älyllään käyttää opportunistisesti hyväkseen ihmisiä. Artemiksen pahiksen kuvaa lieventää hänen äitinsä ja kaipuunsa isäänsä kohtaan. Kirja on hyvä ja välttää kaikki kliseet ja kääntää osan niistä päälaelleen. Suosittelen kirjaa kaikille jotka pitävät hyvästä lukunautinnosta. Arvosana: 8+.
No niin, toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lukaisin Jonathan Stroudin Bartimeus-trilogian viimeisen osan, Ptolemaioksen portin, joka siis julkaistiin tuossa helmikuun puolella suomenkielisenä. Englantilainen painoskin on lojunut hyllyssä jo syksystä asti, mutta siitä luin vain kaksi lukua, sitten uuvahdin. Trilogian aikaisemmat osat, Samarkandin amuletti ja Golemin silmä, vaikuttivat lukiessa pelkältä pohjustukselta viimeisen kirjan tapahtumiin. Muutenkin Ptolemaioksen portti tuntuu hieman repäistyltä, ja kaksi edellistä opusta toimivat selkeästi parempina kokonaisuuksina. Muutenkin Portissa sisältää vähemmän toimintaa ja tapahtumia kuin vaikkapa Golemin silmä, vaikka ulkoisesti samaa kokoluokkaahan ne ovatkin. Yksi petraus 3. osassa kuitenkin on, sillä se syventää henkilöhahmoja roimasti, vaikka Nathanielin ja Kittyn suhteenpoikasessa onkin jokseenkin teennäisyyden makua. Myöskin visiitti Toisessa Paikassa ja takaumat Bartimeuksen Egyptin-aikaan kutkuttivat mukavasti vatsanpohjaa. Muutenkin tunnelmassa alettiin mennä hieman synkempään päin Brittiläisen Imperiumin vihollisten attentaateissa/yms. Vaikka varsinainen pääpahis ja edellisten kirjojen kulissientakainen pääpiru selvisivät jo kirjan keskivaiheilla (vai taidankohan nyt liioitella..?) niin kyllä tuota jännitystä riitti aina hamaan loppuun saakka. Kirjaimellisesti aina viimeiselle sivulle saakka.
Luettuani kirjan viime yönä loppuun toiseen kertaan voin todeta, että se kesti toisen lukukertansa aika hyvin. Kun ensimmäisen kerran iskin tähän kirjaan en ollut vielä juuri tutustunut genren muuhun kirjallisuuteen ja Linnunradan käsikirja liftareillekin oli lukematta. Ennakko odotuksia minulla kuitenkin oli ennen sarjaan koskemista kun olin lukenut juuri aikaisemmin Elric Melnibonélaisen ja Maailmantuskan soturin. Tämä sarja pääsi kuitenkin iskemään aivan odotuksiani toisenlaisella otteella, se saa aikaan toistuvia naurunpuuskia, mutta koskettaa välistä myös muilla tasoilla. Pituudella kirjaa ei ole pilattu mikä lisää lukukokemuksen intensiivisyyttä, kun pari osaa kirjasarjasta voi lukea saman päivän aikana. Dialogit ovat varmaan sarjan parasta antia, mutta myös hahmoilla on havaittavaa kehitystä, välillä tulee eteen myös varsin mielenkiintoisia kuvauksia, niin hahmoista kuin ympäristöstä ja laitteista. Keskimmäinen osa ei välttämättä ole sarjan paras, ehkä jopa heikoin, mutta ei ainakaan merkittävästi huonoinkaan. Se ehkä olisi itsenäisenä teoksena mennäkseen kaivannut jotain johdantoa tapahtumiin, nyt henkilöiden motiivit jäävät melko epäselviksi ensimmäistä osaa lukemattomille. Kirja ja koko sarjaa voisi myös lähteä tulkitsemaan kantaaottavasti ja asioita ruotivana, se pistää ajattelemaan, jos haluaa, mutta ei pakota siihen. Pystyin myös hieman samastumaan päähenkilöön ja ehkä tämä auttoi myös ymmärtämään itseäni. Suosittelen, vaikka luulenkin, että tämä ei uppoa kaikkiin aivan samalla tavalla, vaan olin osin olosuhteidenuhri.
Demoninoita oli minusta aika surkea plösäys Yönsiiven velhojen jälkeen. Juoni muistutti minusta kamalasti jotakin amerikkalaista nuortensarjaa, vaikka Isobel olikin hieman monimutkaisempi kuin pahikset yleensä. Devonin menneisyyden paljastukset pelastivat kirjan, sen sanon. Suosittelen Demoninoitaa vain jos on lukenut sitä ennen Yönsiiven velhot, muuten ei välttämättä tajua kaikkea. Arvosana: 5.
Novelli oli hyvä ja hauska luettava, pieni kurkistus Lyran elämään Oxfordissaan Universumien Tomun tapahtumien jälkeen. Kartta toi plussaa teokselle ja kirjanen kaikin puolin lisäsi kiinnostani Oxfordin suhteen. Aionkin joskus matkustaa meidän Oxfordiimme, sillä monet Lyran Oxfordin paikat ovat olemassa myös meidän Oxfordissamme. Mm. Magdalen College on meidän Oxfordissamme. Suosittelen kirjaa kaikille Universumien Tomun kokonaan lukeneille, sillä Lyran Oxford sopii mainiosti eräänlaiseksi jälkiruuaksi UT:n suuren trilogian jälkeen. Arvosana: 6.
Yönsiiven velhot poikkeaa hyödykseen muusta fantasiasta siten, että sen tarinaa sävyttävät lähes kauhukirjamaiset tunteet ja piirteet. Tarina kuljettaa mukanaan eikä siihen kyllästynyt kertaakaan. Minua hieman ärsytti perinteinen "huimat-yliluonnolliset-voimat-omaava-nuori-sankari"-asetelma josta minulle tuli hieman mieleen USA:n supersankari kulttuuri. Mielipuolen hahmo oli todella kiinnostava ja monipuolinen. Kirja on hyvä ja omaperäinen, mutta silti minusta ei mikään hieno tai mestarillinen. Suosittelen kirjaa kaikille omaperäistä fantasiaa etsiville. Arvosana: 7.
Tästä kirjasta ei ehkä tarvitse kertoa sen suurempia juoni selittelyja...Usko että kaikki tietävät JOTAIN Tähtien sodan juonesta. Vanhalle StarWars fanille tämä kirja on heti suoraa, ilman sen kummenpia perusteluitta, tuo viisi tähteä. Jos olettaa että kirja on suora kopionti elokuvista, on väärässä. Siihen on lisäilty kohtauksia mitä ei elokuvissa ole. Tämä Trilogia hakkaa uudet Starwars elokuvat niin kovaa että lähtee taju.
Tällaista kirjaa on lähes mahdotonta arvostella pelkällä hyvä-huono-asteikolla, silloin siitä jäisi niin paljon pois, että... sellaisellekaan en löydä sanoja. Ehkä se jotenkin kertoo tuntojani kirjasta. Moniulotteinen on hyvä sana kuvaamaan Unohdettua Ombriaa, mutta sille löytää monta muutakin kuvaavaa, jos ei sentään riittävää, sanaa - niiden joukossa tarunhohtoinen, väriloistokas, unenomainen... Juoni on koottu monista kerroksista, jotka yhdessä eri päähenkilöiden kanssa muodostavat tarinan. Tarinan, joka on ikään kuin yhdessä monta tarinaa. Tästä ominaisuudesta on vaikea olla pitämättä. Näkökulmat on esitetty hyvin ja maailman kuvaus on toteutettu loistokkaalla tavalla, joka jättää suun kuivaksi. Pidin kirjasta ja luen sen ehkä joskus uudestaankin, mikä on minulle todella harvinaista. Sanoisin, että tällaisia kirjoja tulee harvoin vastaan, vaikka se onkin varmasti mantra, jota on toistettu tämän kirjan kohdalla melkein jo kyllästymiseen asti.
Takakansitekstin luettuani pidin kirjaa automaattisesti klisekimppuna, josta jäisi luettua paha maku suuhun. Toisin kävi. (Olen täsmälleen samaa mieltä Korpin kanssa.) Ostin kirjan ihan kokeilu mielessä ja huomasin - aivan oikeasti - jopa jännittäväni ajoittain Markhamin puolesta. Oli myös mukavaa huomata, että Niles oli vältellyt tavanomaista hyvä-paha-asettelua enemmän kuin Dragonlancessa yleisesti tehdään ja tuonut ritareista esiin sen synkemmän - säihkyvän ja hyveellisen haarniskan - sisäpuolen.
Synnyinhauta on kirja, jossa on yhdistetty melko toimivalla tavalla fantasiaa ja scifiä, joista edellistä on toista paljon enemmän. En ole ennen lukenut kirjailijan teoksia enkä ole ihmeissäni siitä. Idea on hyvä ja päähenkilö kiinnostava ja täynnä kysymyksiä, mutta siinä se on, ei muuta. Kirja ei tarjonnut minulle mitään uutta lukukokemuksellaan, siltä nyt ei ainakaan tunnu tunti kirjan lukemisen jälkeen. Synnyinhauta on mielestäni perusteos, jota lukee kun ei ole muutakaan. Välillä on kuitenkin hetkiä, jolloin lukemista ei voi jättää siihen paikkaan. Synnyinhauta on lukemisen arvoinen kirja, mutta ei erityisen maailmaa vavahduttava tai kaunis, vaan sellainen, joka ei ole mitään ilman viimeistä lukua. Kirjasta pystyi jopa aistimaan pientä opetuksen tynkää lopun perusteella. Kehotan lukemaan, mutta en sen enempää kuin mitään muuta kohtuuhyvää, jossain määrin neutraalia kirjaa.