Herra Huu matkoilla

Herra Huu matkoilla paranee toisen lukukerran myötä. Näin se ainakin minun kohdallani teki, siinä missä ensi lukemalta en niin pitänyt siitä, tuntui se nyt olevan sarjassa jopa toisella sijalla, Herra Huu Muuttaa -teoksen jälkeen. Ehkäpä alkuperäisen Herra Huun vielä voitaisiin sanoa olevan parempi, mutta oikeastaan sitä on vaikea verrata tähän kirjaan. Tämän kirjan Herra Huu on monella tapaa hyvin erilainen, kuin vielä ensimmäisissä seikkailuissaan kotimökillään. Kirja alkaa Herra Huun matkasta, jota hän itse pitää unena, ja asian laita jää lukijalle itse päätettäväksi. Tämä kohtaus on hyvin nopeatempoinen, ilman juuri mitään, mistä saisi kunnon otetta, lyhyesti sanottuna unenomainen. Toisaalta tekisi mieli saada tietää hieman enemmän matkasta, mutta toisaalta ei voi kuin ihailla tapaa, millä miten kirja välttelee tässä kohtaa kuvailua, ja jättää epäselväksi oikeastaan melkein kaiken. Eräs tekijä, minkä voidaan sanoa sarjan myötä kehittyneen, on Herra Huun taikuus. Alusta asti Herra Huulla on ollut kahdenlaista taikuutta, sellaista, mitä hän tekee vahingossa erilaisten välineiden avulla, sekä tarkoituksella tehtyä, jota hän ei tunnu mitenkään kyseenalaistavan – vaikka toisinaan ehkä miettiikin, miten tuli tuonkin oppineeksi. Tässä kirjassa, kuten edellisessäkin, taikuus on vähitellen hieman pienemmässä osassa, vain sivutekijä, ja Herra Huu inhimillisempi. Kirjassa maalaukset heräävät henkiin, ja Herra Huu puhuu eläinten kanssa, ja satunnaisesti tekee jonkin pienen taian. Kun edellisessä kirjassa viheltäminen tuntui olevan tärkeää kaikessa taikuudessa, on nyt tilalle tullut sormien napsautus. Mielenkiintoisena viittauksena toimii kirjan hiiret, jotka toisin kuin edellisessä kirjassa, ovat rääväsuisia, ja tuntuvat kuvittelevan melko paljon itsestään. Pakosti tulee mieleen hiiri samaisen kirjailijan teoksesta Hevonen, joka hukkasi silmälasinsa, joka monin tavoin vaikuttaa olleen esiaste Herra Huu -kirjoille. Se, mikä tässä kirjassa harmittaa, on heikko kosketus aiempaan kolmeen kirjaan. Viittauksia on hyvin vähän, aiemmin taikuudestaan tunnettu isoisä tuntuu nyt olevan lähinnä käytännönviisas matkailija, ja aiemmissa kirjoissa seikkailleet sivuhenkilöt eivät mitenkään tässä kirjassa esiinny. Kirjasta käy kyllä ilmi, että Herra Huu tulee ulkomailta kotimaahan takaisin, mutta mitään mainintaa ei ole siitä, mitä kävi häntä saattaneelle Ernestiinalle. Eniten kirjassa pidin jo mainitsemastani taikuudesta, sekä sen yhä suuresta yllätyksellisyydestä, mitään suurempaa juonikaarta ei ole, kuten ei juuri muissakaan Herra Huu –kirjoissa, on vain alku ja loppu, ja niiden väliin sijoittuvat tapahtumat. Herra Huun henkilö myös on toimiva, eikä häntä kohtaan voi olla kuin myötätuntoinen, ja kuten aiemmissa kirjoissa, edelleen voi vain miettiä miten tämä henkilö voi olla niin kaikesta tietämätön. Kirja vie mukanaan.